Myönnän tarttuneeni räikeäkantiseen kirjaan epäluuloisena, tekijän nimen googlauskin antoi tulokseksi vain samannimisen italialaisen jazzartistin. Kirjan tekijästä tai taustasta en siis osaa paljoakaan sanoa mutta onneksi epäluulot olivat aiheettomia. Lukemattomien Aleksanteri-biografioiden joukossa tämä ei liene niitä huonoimpia, vaan sujuvasti kirjoitettu (ja Pekka Tuomiston onnistuneesti suomentama) Aleksanteri-myytin kertaus joka mitään olennaista unohtamatta kuljettaa sankarin läpi kuuluisan sotaretkensä. Suuret taistelut (Granikos, Issos, Gaugamela ja Hydaspes) on kuitattu kukin aukeaman käsittävällä selonteolla. Hyvä näinkin koska antiikin sodankäynnin tuntemus ei näytä olevan Casatin vahvimpia puolia ja Aleksanterin valloitusten sotilaallisesta puolesta kiinnostuneille on ihan riittämiin kirjallisuutta.

Johdannossaan Casati kyselee millainen oli ”todellinen” Aleksanteri ja jonkinlaisena muodollisena punaisena lankana lienee kirjassa ollut tarkoitus pohtia päähenkilön luonnetta ja sen kehitystä. Tosin johtopäätöksensä Casati tekee jo johdannossa: ”Ehkä juuri valon ja varjojen, todellisen kunnian ja alhaisuuden vaihtelusta voi etsiä totuutta Aleksanteri Suuresta.” Ympäripyöreää kyllä, mutta mitä muutakaan voi sanoa miehestä jonka 13-vuotinen sotaretki loi pohjan hellenismille ja vaikutti huomattavalla tavalla Euroopan ja Aasian historiaan. Ja joka tapauksessa niin kiitelty suvaitsevaisuus kuin kammotut joukkomurhatkin palvelivat vain Aleksanterin täysin henkilökohtaista vallanhalua jolle edes dynastinen jatkuvuus ei merkinnyt mitään, testamenttasihan hän valtakuntansakin ”parhaimmalle” kuten suosittu legenda kertoo.

Miestä myytin takana ei tässäkään tavoiteta mutta lukuelämyksenä kirja on kelvollinen ja aivan erityisesti sopii kiittää sen hienoa kuvitusta. Antiikin taidetta ja muita artefakteja on runsaasti, samoin kuin Aleksanteri-myytin innoittamien taiteilijoiden teoksia kaikilta myöhemmiltä aikakausilta. Periaatteessa eurooppalaisen sotahistorian suurten idoleiden ketju ei ole kovinkaan pitkä: Aleksanterin oma esikuva oli Troijan sodan sankari Akilleus, ja Makedonian kuningasta itseään ihailtiin ja jäljiteltiin aina Napoleoniin saakka.

Lopputuomiona sanoisin että kevyttä populaarihistoriaa hyvin kuvitettuna.