Hämeenlinnassa asuva toimittaja Markku Tasala, joka on aikaisemmin julkaissut teoksia lasiteollisuudesta, jatkosodasta ja kylmästä sodasta, tutustui Raattaman kolmoismurhaan työskennellessään Lapin Kansan toimittajana. Hänelle kertoi sen tapahtumista kirkkoherra Toivo Kulpakko. Tasala keräsi murhaan liittyvää aineistoa ja koetti työstää tapahtumasarjaa pariin otteeseen novelliksi ja lehtijutuksi. Murhasta oli niukasti tietoja. Paneutuessaan nyt asiaan tarkemmin, ovi Raattaman murhataloon alkoi raottua.

Kittilässä Raattaman eli Hätäsen taloon ilmestyi marras- joulukuussa 1905 kattilanpaikkaaja Juho Heikkinen, joka kiersi lähitaloissa tinaamassa kuparipannuja ja -astioita. Kulkumiestä hiukan vieroksuttiin, koska hän vaikutti omituiselta. Heikkinen teki muutamia yrityksiä lähteä pois kylästä, mutta kääntyi kuitenkin takaisin, kun tunsi olevansa uhkaavien ihmisten tarkkailun kohteena. Mies selitti palaamistaan sanomalla, että tiellä oli liikaa lunta. Hän vaikutti pelokkaalta ja lähtöä suunnitellessaan tukeutui taloon majoittuneeseen Aarne Lampelaan, katekeettaan ja kiertokoulunopettajaan, jonka seurassa toivoi pääsevänsä turvallisesti seuraavaan kylään.

Kulkumies tarttuu kirveeseen

Joulukuun 15. päivä aamuyöllä Raattaman talon isännän ja Heikkisen välille syntyi suukopua miehen vaihdettua talossa nukkumapaikkaa. Isäntä kehotti kulkumiestä poistumaan. Heikkinen tempaisi silloin naapuritalosta lainaamansa kirveen ja löi sillä Juho Raattamaa. Käsikähmässä ja metelissä, joka tästä sai alkunsa, Heikkinen onnistui isännän lisäksi tappamaan Loviisa-emännän ja pariskunnan aikuisen pojan Hermannin, haavoittamaan talon tytärtä Selmaa ja taloon apuun rientänyttä Oskar Auttoa. Lopulta naapuritaloista haettu apuväki sai lukitun kamarin sängyn alle suojautuneen Heikkisen lannistettua ja köytettyä odottamaan nimismiehen tuloa.

Seuraavan päivänä kylään ehtivät seitsemänkymmenen kilometrin päästä vt. nimismies Arthur Aspelin ja piirilääkäri Felix Dickström, jotka aloittivat tutkimukset. Heikkinen oli siirretty surmapaikalta naapuritaloon.

Heikkisen tekoa pidettiin murhana. Talon väki epäili miehen tavoitelleen talon rahoja, mutta tämä sanoi puolustaneensa itseään, koska hänet oli aiottu tappaa. Lyhyestä aamuöisestä kahakasta alkoi selvittely, joka johti kihlakunnanoikeuteen, Vaasan hovioikeuteen ja Lapinlahden keskuslaitokseen mielentilatutkimukseen. Heikkinen piti tuomita elinikäiseen kuritushuonerangaistukseen henkirikoksista ja pahoinpitelyistä, mutta kun murhamies todettiin mielisairaaksi, hänet jätettiin vuonna 1907 syyntakeettomana tuomitsematta. Heikkinen sijoitettiin Pitkäniemen keskuslaitokseen pidettäväksi vaarallisena henkilönä elinikäisessä laitoshoidossa.

Salaisuudet paljastuvat senaatin asiakirjoista

Markku Tasala löysi tapahtuman asiakirjat Suomen senaatin oikeusosaston arkistosta. Raattamalaiset olivat kääntyneet senaatin puoleen saatuaan tietää, että Heikkinen ei syyntakeettomana joutunut kärsimään elinkautista kuritushuonetuomiotaan. Vapauttava päätös ei ollut kyläläisten mielestä oikeudenmukainen. Olihan Heikkinen tappanut kolme ihmistä ja haavoittanut kahta. Eikä häntä voinut heidän mielestään pitää sairaana. Kyläläisten pettymykseksi tuomio jäi kuitenkin voimaan.

Tasala taustoittaa kerrottavaansa monipuolisesti: Heikkisen isä oli kuollut varhain, äiti, jolla oli mielenterveysongelmia, ei kyennyt poikaa hoitamaan. Niinpä hänestä tuli ruotuvaivainen, joka onnistui kuitekin pääsemään Ouluun kuparisepän oppiin ja kierteli sittemmin paikkakunnalta toiselle kattiloita ja pannuja tinaamassa. Asevelvollisten arvannostoonkin hän osallistui ja joutui Suomen kaartiin, jossa häntä kiusattiin. Kahden vuoden palvelun jälkeen mies karkasi. Häntä ei kuitenkaan koskaan etsitty sotilaskarkurina. Muutamia pikkurikoksia hänellä oli tunnollaan ja yhden kerran hänet oli tuomittu Lappeenrannan työ- ja ojennuslaitokseen irtolaisuudesta, vaikka itse kuvitteli joutuneensa mielisairaalaan.Tullessaan Raattamaan Heikkinen oli kulkumies.

Markku Tasala on perehtynyt tarkoin Lapinlahdessa tehtyyn mielentilatutkimukseen, josta vastasi professori Christian Sibelius. Hänellä on ollut käytettävissään Sibeliuksen osittain ruotsiksi ja osittain suomeksi kirjoittamia muistiinpanoja keskusteluista potilaansa kanssa sekä hoitopäiväkirjoja, joissa seurataan hoidon etenemistä laitoksessa olon aikana. Pitkäniemen ajalta on myös aineistoa, joskin selvästi vähemmän kuin Lapinlahdesta, koska siellä ei tehty mielentilatutkimusta.

Kirjassa on jonkin melko paljon toistoa. Tämä selittyy suureksi osaksi tavasta, jolla mielentilatutkimus ja hoito etenivät. Kuulustelujen ja hoidon aikana samoja asioita käsiteltiin yhtä uudelleen ja uudelleen, palattiin murhayön tapahtumiin odottaen, että ilmenisi jotain uutta, joka voisi selittää tapahtumia tai sairauden luonnetta. Jokaisen kierroksen aikana tarinaan saattoi tulla jonkin lisä, joka tarkensi sitä tai korosti jotain uutta näkökohtaa. Viimeinen kerros syntyi kirjoittajan kertoessa, miten tapahtumia muisteltiin Heikkisen poistuttua näyttämöltä. Muistojen muokkautuminen kuuluu muistelemisen ja kertomisen luonteeseen.

Murhaaja poistuu – tulkinnat jäävät

Vaikka Heikkinen sairaalaoloihin totuttuaan oli melko rauhallinen, hän yritti muutaman kerran karata. Lapinlahdessa karkaamisyritykset eivät tuottaneet tulosta, mutta Pitkäniemessä, jossa hän sai käydä kalassa ilman valvontaa, mies livahti kerran kalaretkeltä omille teilleen. Ylilääkäri Ernst Therman kirjasi hänet lopulta ulos sairaalasta. Tämä tuntuu omituiselta, kun ottaa huomioon, että murhamiestä pidettiin vaarallisena. Sairaala oli Heikkiselle säilytyspaikka ja paikoista oli pulaa. Noin vuotta myöhemmin syksyllä 1915 Heikkinen otettiin kiinni irtolaisena. Hän oli kierrellyt Savossa ja Venäjän puolella Uhtuaa myöten jostain hankkimillaan työkaluilla tinaamassa kupariastioita. Mielisairaalaan häntä ei enää otettu takaisin, koska arveltiin hänen parantuneen. Tähän hänen jälkensä loppuvat.

Kirjasta avautuu kuva 1900-luvun alun yhteiskunnan hierarkioista, tavasta, jolla vieraisiin suhtauduttiin ja siitä, miten lääkärit selittivät mielisairauksia. Christian Sibelius oli kiinnostunut Heikkisestä esimerkkinä degeneroitumisesta. Lääkärin mielestä degeneroituneimpia ihmisiä löytyi alimmista yhteiskuntaryhmistä, etenkin maankiertäjien ja kerjäläisten joukosta. Heikkisen varsinaisena sairautena hän piti epilepsiaa. Pitkäniemessä tätä tulkintaa ei pidetty oikeana, koska miehessä nähtiin enemmän maanisdepressiivisiä piirteitä. Eivät edes lääkärit pystyneet olemaan yksimielisiä Heikkisestä. Eikä hänelle noina aikoina osattu suunnitella hoito-ohjelmaakaan.

Tasala käyttämä lähdeaineisto on varmasti riittävä. Teksti etenee luontevasti, vaikka toisto sitä hiukan vaivaakin. Sitä tukee laadukas kuvitus. Erityisen onnistuneena pidän Samppa Rannan suunnittelemaa kirjan kantta. Muutamia pieniä haksahduksia on matkan varrella sattunut: Tasala kirjoittaa useita kertoja käräjäoikeudesta, kun aikakauden käyttökelpoinen käsite on kihlakunnanoikeus. Käsite käräjäoikeus tuli Suomessa käyttöön vasta alioikeuksien uudistuksessa vuonna 1993. Kirjoittaja ilmoittaa, että piirilääkäri teki Kittilän ruumishuoneella murhattujen ruumiinavauksen. Oliko se varsinainen ruumiinavaus? Kirveeniskujen jäljet riittivät kuolinsyyn toteamiseksi pelkän vainajan ulkonaisen tarkastelun perusteella. Siihen kirjoittajan siteeraamat lääkärin havainnot tuntuvat viittaavan enemmän kuin varsinaiseen ruumiinavaukseen.

Markku Tasala tietoteosta voi lukea rikos- ja sairauskertomuksena mutta myös kertomuksena muuttuvasta yhteiskunnasta, jossa Heikkinen eli. Minulle se on tarina psyykkisesti hauraan kulkumiehen yrityksistä selviytyä yhteiskunnassa, jossa hän ei löydä itselleen turvallista paikkaa. Heikkinen oli sekä aikansa yhteiskunnan että oman elämänhistoriansa vanki. Yhteisö, joka häntä muisteli, rakensi oman kertomuksensa murhamiehestä. Kun mies katosi näyttämöltä yhtä nopeasti kuin oli ilmestynyt, hän vei mukanaan kokemuksensa, joita myöhemmät sukupolvet ovat koettaneet ymmärtää seuraamalla jälkiä, joita hänen elämästään on jäänyt.