Käsite antisemitismi tuo ainakin suurelle yleisölle ensimmäiseksi mieleen natsien toisessa maailmansodassa toimeenpaneman Euroopan juutalaisväestöön kohdistuneen joukkotuhon, kansanmurhan ja keskitysleirit. Vaikka holokausti nostikin antisemitismin aivan uudelle ennen näkemättömälle tasolle, antisemitismi käsitteenä viittaa myös paljon laajempaan, pitkäaikaisempaan ja monimuotoisempaan ilmiöön länsimaisessa historiassa. Helsingin yliopiston Uuden testamentin eksegetiikan dosentti Matti Myllykoski ja Åbo Akademin judaistiikan dosentti Svante Lundgren tarkastelevat laajassa ja perusteellisessa teoksessaan ”Murhatun jumalan varjo” kristillisen antisemitismin historiaa kahden vuosituhannen ajalta.

Jo varhaiset kristityt teologit alkoivat asennoitua juutalaisiin Kristuksen murhaajina. Tämä tulkinta sai aikaan vihamielisyyttä ja ennakkoluuloisuutta juutalaisuutta kohtaan, ja samalla tasoitti tietä myöhemmille Hitlerin juutalaisvastaisille näkemyksille. Se mahdollisti tilanteen, jossa kristilliset kirkot hiljaisesti hyväksyivät juutalaisten vainot ja joukkomurhat – tai eivät ainakaan nousseet niitä äänekkäästi vastustamaan. Ennen Hitleriä antisemitismi oli kirjoittajien mukaan luonnollinen osa eurooppalaista ideologista keskustelua.

Teoksen alussa pohditaan usein tehtyä eroa kristillisen, uskonnollisesti suuntautuneen antijudaismin sekä poliittisen, rodullisiin ja kulttuurisiin ennakkoluuloihin perustuvan antisemitismin kesken. Niiden erottaminen käytännössä on kuitenkin hankalaa. Ja, kuten kirjoittajat toteavat, ”uhrin kannalta on yhdentekevää, minkä ideologian nimissä häntä sorretaan, vainotaan tai kohdellaan muuten vain ennakkoluuloisesti” (s. 20). Kirjoittajat pitävät keinotekoisena erottaa rotuantisemitismi muusta juutalaisiin ihmisiin ja juutalaiseen kansaan suuntautuvasta vihamielisyydestä. Tähän jakoon ovat kristilliset kirkot kuitenkin turvautuneet pyrkiessään pesemään käsiään ja tekemään eroa kristinuskoon liittyvän perinteisen juutalaisvastaisuuden ja Hitlerin sekä hänen kannattajiensa aatteen välillä. Mutta teoksessa tätä jakoa ei tehdä, vaan keskeiseksi pyrkimykseksi asetetaan yleisesti kristinuskon piirissä eläneen juutalaisvastaisuuden arviointi. Työn painopiste on kristinuskon sisäisessä kehityksessä, jolloin juutalaisen uskon ja kulttuurin kehityksen tarkastelu jää sivummalle. Siitä huolimatta, että monet kristityt haluavat uskoa juutalaisten omalta osaltaan olleen syypäitä uskontojen keskinäisiin vihamielisyyksiin, kirjoittajat haluavat tuoda selvästi esiin sen tosiseikan, että juutalaiset eivät ole vainonneet kristittyjä vaan kristityt juutalaisia. Kristinuskon juutalaisvastaisuus on pitkäkestoinen ilmiö, ja sille on olennaista sen jatkuva ja itsestään selvä läsnäolo kirkon julistuksessa ja elämässä.

Tarkastelu aloitetaan, ei ihan Aatamista, mutta Abrahamin ajoista kuitenkin, sillä juutalaisvastaisuutta on esiintynyt jo ennen kristinuskon syntyä. Juutalaisiin suhtauduttiin epäluuloisesti ja vihamielisesti jo Vanhan testamentin aikoihin, koska heidän nähtiin pyrkivän monin tavoin erottautumaan muista. He esimerkiksi asuivat omissa kaupunginosissaan ja avioituivat vain keskenään. Lisäksi juutalaiset tunnisti myös näkyvistä merkeistä, kuten sianlihan syöntikiellosta, sapatin vietosta ja ympärileikkauksesta. He pyrkivät siis erottautumaan muista kansoista ja kenties tekemään itsensä pyhemmiksi kuin muut. Tämä tietysti herätti närkästystä niissä, jotka rajautuivat ulkopuolelle. Nämä näkemykset juutalaisen kansan eristyneisyydestä ja sopeutumattomuudesta yleisiin tapoihin sekä heidän kummallisista uskonnollisista riiteistään yhdistävät niin antiikin, klassisen kristinuskon kuin uudenkin ajan antisemitismin erilaisia muotoja toisiinsa.

Varhaisen kristinuskon ja juutalaisuuden suhdetta tarkasteltaessa on vaikea määritellä, oliko kyse antisemitismistä, sillä suurin osa kristityistä oli juutalaisia. Lisäksi juutalaisuuden sisällä esiintyi myös monenlaista itsekritiikkiä ja uskonto jakautui useisiin keskenään kiisteleviin lahkoihin. Kaikkea Jeesuksen ajan palestiinalaista juutalaisuutta yhdistivät kuitenkin tietyt uskonnolliset vakaumukset: usko yhteen Jumalaan sekä usko siihen, että Jumala oli liiton tekemällä valinnut juutalaiset omaksi kansakseen ja luvannut heille oman maan. Tähän liittoon kuului lain noudattaminen, eli kymmenen käskyn pitäminen, ympärileikkaus, sapatti ja ruokailusäännökset. Kristinuskoon kääntyneet juutalaiset jatkoivat tietyissä määrin näiden noudattamista, mutta pakanakristityt irtautuivat Mooseksen laista. Keskeistä kuitenkin oli se, että Kristityt tulkitsivat Jeesuksen pyhissä kirjoituksissa luvatuksi Messiaaksi, juutalaiset eivät.

Kristittyjen teologian kehittyessä Jeesuksesta tuli, ei vain Messias, vaan myös Jumala. Ja hänen kuolemansa alettiin nähdä juutalaisten aiheuttamana, jolloin heidät määriteltiin jumalan murhaajiksi. Todisteena tästä on käytetty useitakin Uuden testamentin tekstinkohtia, ensisijaisesti kuitenkin Paavalin kirjettä (1.Tess. 2:14-16), jossa hän selvin sanoin ilmoittaa juutalaisten murhanneen sekä Herran Jeesuksen että profeetat ja määrittelee juutalaiset kaikkien ihmisten vihollisiksi. Tutkijat ovat kuitenkin pitäneet näitä jakeita jälkeenpäin tehtyinä lisäyksinä, eikä suinkaan Paavalin autenttisina sanoina. No, joka tapauksessa niitä on kristinuskossa pidetty totuudenmukaisina ja niiden mukaan on myös juutalaisia kohdeltu.

Teoksessa tarkastellaan Uuden testamentin kirjoituksia yksityiskohtaisesti siitä näkökulmasta, miten niissä asennoidutaan juutalaisiin, kuitenkin siten, että tarkastelussa huomioidaan niiden kirjoittamisajankohdan konteksti. Teksteihin avataan tämänhetkisen tutkimuksen tarjoamia tulkintanäkökulmia, ja pohditaan myös sitä, miten ne ovat vaikuttaneet myöhempään antisemitismiin. Samassa yhteydessä tullaan esittäneeksi myös kristinuskon historia ja kehitys, koska se tapahtui rinnan antisemitismin kehityksen kanssa.

Keskeinen teema läpi antisemitismin historian on pyrkimys juutalaisten käännytykseen pakkokeinoin: käänny tai kuolet, käänny tai joudut karkotetuksi. Pakkokäännytykset ja -kasteet jatkuivat aina 1700-luvun alkuun, jolloin pietistit ryhtyivät käännytystyöhön juutalaisten vapaata tahtoa ja suvaitsevaisuutta kunnioittaen, luottaen Jumalan tekemään ihmeeseen. Tapahtui käännyttäminen sitten pakolla tai pehmeämmin menetelmin, kovin tuloksekasta se ei missään vaiheessa ole ollut. Ne harvat juutalaiset, jotka kristinuskoon kääntyivät, tekivät sen yleensä parantaakseen sosiaalista ja yhteiskunnallista asemaansa, helpottaakseen elämäänsä ja kasvattaakseen mahdollisuuksiaan – säilyäkseen hengissä. Käännyttämisestä on luovuttu vasta aivan viime vuosikymmeninä. Käännytyspyrkimysten taustalla on ollut eskatologinen näkemys, jonka mukaan juutalaisten joukkokääntyminen kristinuskoon on viimeisiä aikoja ennustava merkki. Tätä taustaa vasten on selitettävissä myös Martti Lutherin takinkäännös. Julkaistessaan teoksensa "Että Jeesus oli syntyperäinen juutalainen" (1523) nuori Luther uskoi, että oli koittanut viimeinen hetki julistaa evankeliumia juutalaisille ennen Jeesuksen paluuta. Hän ei saanut teoksellaan ensimmäistäkään juutalaista kääntymään, katkeroitui tästä ja julkaisi vanhoilla päivillään tulikivenkatkuisen ja voimakkaan juutalaisvastaisen teoksen "Juutalaisista ja heidän valheistaan" (1543), joka muuten suomennettiin vuonna 1939, koska se oli kääntäjänsä mukaan tullut taas ajankohtaiseksi.

Valistusaika toi mukanaan suvaitsevaisempia suhtautumistapoja juutalaisuuteen, ja sen myötä he saivat myös kansalaisoikeudet useissa maissa. Tätä leppoisaa aikaa ei kovin kauaa kestänyt, sillä 1800-luvun loppupuolella syntyi moderni antisemitismi. Se tukeutui rodun käsitteeseen, toisin sanoen juutalaisten käännyttäminen ei enää ollut ajankohtaista, sillä juutalainen pysyi juutalaisena vaikka olisikin kääntynyt kristinuskoon.

Nykyisin antisemitismi pukeutuu antisionismin vaatteisiin. Inhoamisen kohteena eivät enää ole juutalaiset kansana vaan Israelin valtio. Tämä trendi on erittäin nouseva erityisesti islamilaisissa maissa. Mutta kyllä sen piirteitä löytää Suomestakin, jopa peiliin katsottaessa – tosin oma Israelin-vastaisuuteni ilmenee lähinnä ruokakaupassa, jossa jätän Jaffa-appelsiinit ostamatta. Itsetutkiskelun paikka kuitenkin.

Nykyisin juutalaisten ja kristittyjen suhteet ovat dialogiset ja pääsääntöisesti molemmin puolin toisiaan kunnioittavat. Erityisen kiinnostavaa on ns. kristillinen sionismi, joka tukee Israelin politiikkaa monin tavoin, koska sen teologian mukaan lopun ajan taistelu on käynnissä luvatun kansan ja Jumalan vihollisten välillä. Tämänkin näkemyksen taustalla on vanha tuttu ajatus: pyrkimys juutalaisten käännyttämiseen. Käännytys ei kuitenkaan edellytä lähetystyötä, vaan juutalaiset kääntyvät automaattisesti jahka Jeesus palaa.

Kirjoittajat esittävät sanomansa vakuuttavasti. Teos on sujuvasti kirjoitettu ja sen seuraaminen on vaivatonta. Tavoilleni uskollisena jäin pohtimaan naisten vähäisyyttä. Hakemistosta löysin Raamatun henkilöhahmojen lisäksi vain kaksi naista: kansallissosialistisessa Itävallassa vaikuttaneen roomalaiskatolisen Irene Harandin, joka yhtenä harvoista sanoutui irti sekä rasismista että antisemitismistä sekä juutalaisuudesta katolilaiseksi kääntyneen Edith Steinin, joka sai surmansa Auschwitzissä ja julistettiin 1999 yhdeksi Euroopan suojeluspyhimyksistä. Varmasti muitakin merkittäviä naisia on ollut, mutta he eivät tähän teokseen ole mahtuneet.

Käsillä olevan teoksen ansiot eivät pääty leipätekstiin, sillä liitteeksi on sijoitettu edustava joukko aikalaiskirjoituksiksi nimettyjä tekstejä tai tekstikatkelmia. Ne tarjoavat värikkään kuvan siitä kielenkäytöstä, joka vuosisadasta toiseen on seurannut juutalaisia koskevaa keskustelua. Lisäksi teoksen loppuun on liitetty sekä keskiaikaisen kirkon että kansallissosialistien juutalaisia vastaan suunnatut päätökset, julkilausumat ja lait. Ne kertovat karua kieltään kirkon ja natsien yhdenmukaisesta suhtautumisesta juutalaisiin. Teos osoittaa monin tavoin, että niin hirveitä kuin natsien teot olivatkin, ne olivat suoraa jatkumoa siihen, miten kirkko aiempina vuosisatoina oli juutalaisia kohdellut. Uutta oli vain tehdasmainen tehokkuus, johon uuden ajan keksinnöt tarjosivat mahdollisuuden.

Teos herättää paljon, erittäin paljon ajatuksia, mutta myös pahaa mieltä, järkytystä ja ehkä vihaakin. Se herättää myös halun saada tietää lisää, ja tarjoaa myös väyliä lisätiedon etsintään. Perinteisen aakkosellisen kirjallisuusluettelon (jota kyllä olisin vielä kaivannut) sijaan teoksessa annetaan kommentoitu luettelo saatavilla olevista antisemitismiä eri aikakausina käsittelevistä tutkimuksista. Kaiken kaikkiaan pidän upeana sitä, että olemme saaneet suomen kielellä näin kattavan esityksen tärkeästä aiheesta. Uskon, että teoksella olisi kysyntää myös laajemmilla kielialueilla.