Heinäkuussa televisiossa esitettiin Rauni Mollbergin elokuva ”Paratiisin lapset”, kriitikkojen teilaama ja iltapäivälehtien mustamaalaama floppi. Sen alkupuolella tapahtumat etenevät ja henkilöt vaihtuvat sellaista tahtia, että katsoja saa tosissaan pinnistellä pysyäkseen kärryillä. Lukiessani Ari Hiltusen teosta mietin, olisiko Mollbergin työryhmän pitänyt vielä palata Aristoteleen oppeihin ennen elokuvan viimeistelyä.

Aristoteleen Runousoppia on tutkittu jo niin perusteellisesti, ettei uudelle tutkimukselle luulisi jäävän muuta tehtävää kuin vanhojen tulkintojen vertailu. Ari Hiltunen ei kuitenkaan tee Aristoteles-tutkimusta, vaan haluaa soveltaa Runousoppia menestystarinoiden rakenteiden tutkimiseen. Kyseessä ei ole historiateos, eikä sitä voi oikeastaan sanoa kulttuurintutkimukseksikaan, vaan yleistajuiseksi esitykseksi, jonka kohdeyleisönä ovat ”menestystarinan tekijät, kuluttajat ja muut menestystarinan olemuksesta kiinnostuneet”. Mitä iloa menestystarinan anatomian jäsentämisestä on historiantutkijalle? Historiantutkimuksessa tieteenalan narratiivisia rakenteita on purettu lingvistisen käänteen jälkeen jo niin perusteellisesti, ettei menestystarinoita analysoiva yleisteos ole lainkaan niin kaukana historiantutkimuksen arjesta kuin mitä ensi katsomalta näyttäisi.

Teos pyrkii siis metsästämään menestystarinan reseptiä Runousopin opastuksella: sen ”uusi näkökulma on Runousopin hengen ja sisäisen logiikan ymmärtämisestä alkava oivalluksen tie, joka johtaa menestyskertomusten olemuksen selvittämiseen”. Toisin sanoen Runousoppia käytetään välineenä, jolla pyritään selvittämään menestyneen tarinan kaava ja sekä sen yleisölle tuottaman mielihyvän perusteet.

Lukijan kulmakarvat kohoavat jo sisällysluetteloa selatessa, sillä tutkimusmatka tarinankerronnan maailmaan sisältää laajan joukon kirjavia teemoja. Liikkeelle lähdetään esihistorian luolamaalauksista, minkä jälkeen siirrytään itse Aristoteleeseen ja antiikin draamaan. Sitten vuorossa ovat Shakespeare, kansansadun kaavat, Hollywood-elokuva, suomalaiset ja amerikkalaiset tv-sarjat, urheilu- ja visailuohjelman anatomia ja vielä lopuksi etsiväsarjojen ja tietokonepelien tuotekehittely. Kuten arvata saattaa, materiaalikirjon läpivienti runsaassa kahdessasadassa sivussa merkitsee mutkien vetämistä suoriksi. Se oikeus suurelle yleisölle suunnattua Aristoteles-sovellusta kirjoittavalle toki suotakoon, mutta voidaan silti kysyä, eikö karsiminen ja keskittäminen olisi ollut mielekkäämpää kuin toisinaan pinnallisuudeksi väkisin kääntyvä laveus.

Kerronnan keinojen ja yleisön mielihyvän analyyseissä on hyödynnetty tutkimusta hyvin poikkitieteellisesti, Vladimir Proppista Joseph Campbelliin, Maarit Kaimiosta aivofysiologiseen tutkimukseen ja David Bordwellista Veijo Hietalaan. Syvällisemmin eri aihealueisiin perehtyneet tutkijat saattavat pitää Hiltusen yleisellä tasolla liikkuvaa teosta yksinkertaistavana tutkimusreferaattina. Epäilemättä antiikin tutkijoilla on huomauttamista Hiltusen tavasta tulkita Aristotelestä, kun taas kirjallisuustieteilijät ja elokuvatutkijat voisivat esittää lukuisia täsmennyksiä eri tulkintatraditioiden kohtaamisesta. Yleistävää otetta kritisoitaessa on kuitenkin pidettävä mielessä kirjan funktio: Hiltunen ei missään vaiheessa väitä tekevänsä uutta ja mullistavaa tutkimusta, vaan haluaa vapaasti assosioiden soveltaa Aristotelestä katsojia kiehtovan tarinan rakenteen ymmärtämiseen. Kirjan arvottaminen on siitä kiinni, tarkasteleeko sitä populaarina yleisesityksenä vai gradun pohjalta tehtynä akateemisena teoksena. Ensiksi mainittuna se on onnistunut, paikoin erinomainenkin, jälkimmäisenä liian yleinen ja välillä pintapuolinenkin.

Teoksen kiinnostavimmassa luvussa tekijä analysoi Hollywoodin käsikirjoitusoppaita ja suhteuttaa niitä Runousopin periaatteisiin. Tämä aihepiiri on kirjoittajalle selvästi läheisin, ja siihen teoksen painopistettä olisi myös suosiolla voinut siirtää. Käsikirjoitusoppaiden tekijöiden havainnot menestyselokuvien perusolemuksesta ovat samoja kuin kansansaduissa ja klassisessa draamassa. Siksi myös Hollywood-dramaturgia korostaa säälin, pelon ja katharsiksen yhdistelmää elämyksen tuottamisen kiinteänä peruskivenä.

Liitteiksi sijoitetuissa tutkimusesimerkeissä lähiluetaan Sieppaus Los Angelesissa -elokuvaa Vladimir Proppin pohjalta, puretaan osiin Teho-osaston ja Metsoloiden dramaturgista rakennetta sekä lopuksi pohditaan oikeaa nautintoa ja kertomuksen rakennetta. Viimeinen liite olisi ilman muuta pitänyt sijoittaa varsinaiseen leipätekstiin. Siinä Hiltunen pohtii oikean nautinnon kaavan universaalia luonnetta ja sen psykologisia perusteita sekä määrittelee oman tutkimuksensa metodin olevan ”reseptioesteettinen”. Tutkimuskatsauksessa Hiltusen selväsanainen, jargonia välttelevä tyyli pääsee oikeuksiinsa. Tiiivin katsauksen paikka olisi ollut teoksen alussa, ei suinkaan loppuun kätkettynä. Luulisi, ettei sen lukeminen olisi niin kova pala niille menestytarinan kirjoittajille, joille teos on suunnattu. Kerrassaan kummallinen toimituksellinen ratkaisu.

Mielihyvän ja menestyksen pyhä liitto

Millaisen menestysreseptin teos sitten tarjoaa? Menestystarinoissa on kyse ikivanhasta kaavasta, joka oikealla tavalla sovellettuna on tänään yhtä elinvoimainen kuin 2000 vuotta sitten. Janoamme jännitteen ja huippukohdan aistimusta, ja mitä intensiivisemmin tarina tuon elämyksen antaa, sitä suurempi on nautinto. Erään käsikirjoitusoppaan antama neuvo on tiivistää asian: tee mahdolliseksi, että sympaattinen henkilö voittaa sarjan jatkuvasti kasvavia, ylitsepääsemättömiltä vaikuttavia vaikeuksia ja anna hänen lopulta saavuttaa välttämätön tavoitteensa.

Kaltaistani amerikkalaisen elokuvan ihailijaa tällainen malli tietysti miellyttää, mutta sen soveltuvuuden suhteen olisin kyllä huomattavasti Hiltusta varauksellisempi. Erityisen ongelmallista on onnistuneen tarinakerronnan samaistaminen mielihyväperiaatteeseen. On periaatteessa aivan oikein, että yleisön viihtymistarpeet tunnustetaan ja että yleisön viihdyttäminen onnistuneen tarinankerronnan keinoin otetaan tavoitteeksi. Mielihyväperiaatteen maksimointi olisi takavuosina luultavasti leimattu porvarilliseksi hapatukseksi, jolla yritetään lyödä puukkoa yhteiskunnallisesti kriittisen elokuvan punertavaan selkään. ”Totuuselokuvan” ihailijat tuskin nytkään innostuvat Hiltusen tv-käsikirjoittajille antamista ohjeista, joiden mukaan draama on mielihyvän tuottamisen keino ja näin ollen ”realistisuuden on oltava alisteista mielihyvän tuottamiselle”.

Yleisön tarpeiden välittömän tyydyttämisen ihanne johtaa kuitenkin helposti toiseen äärimmäisyyteen, josta esimerkkinä on Hiltusenkin innolla käyttämänä katsojalukumittaus elokuvan/tv-sarjan onnistuneisuuden ylimpänä (ja käytännössä ainoana) kriteerinä. Näillä mittareilla olohuoneisiimme vyöryy kyllä uusia Videotrefffejä ja Salaisia suhteita, mutta entistä vähemmän älyllisesti haastavia tai muuten uusia uria aukovia ohjelmia. Visailuohjelmien dramaturgiaa pohtiessaan Hiltunen esittää oman, ilmeisen vakavasti otettavaksi tarkoitetun tuotekehitelmänsä, kauneuskilpailun ja visailun yhdistelmän. Onko tällainen banaalius sitä ”oikeaa mielihyvää”, jota kirjassa kovasti peräänkuulutetaan?

Missikilpailujen suosiota voi niin halutessaan selittää Runousopin avulla, mutta niiden dramaturgian korostaminen jalustalle – vieläpä normatiivisena ihanteena – on suorastaan surkuhupaisaa. Ei kai Runousopin sisältöä voi tiivistää pelkäksi rakenteeksi? Latteimmastakin viihdeformaatista löytyvät tutut kerronnan kaavat, muttei niiden läsnäolo tee siitä vielä mitenkään aristoteelistä. Toisaalta Suomessa on päästy europarlamenttiin asti visailuansioilla, joten ehkä viihteellisyyden itseisarvon ymmärtäminen voi johtaa yllättäviinkin menestystarinoihin.

Mahtaisiko Aristoteles muuten menestyä kovin hyvin Napakympissä? Valitsisiko neiti X hyvän elämän edellytyksiä pohtivan filosofin, jos tarjolla olisi menestyvä, empaattinen ja tanssitaitoinen insinööri Espoosta?