”Vaikka olimme suljettuina Balkanin alati häilyvien ja muuttuvien rajojen sisälle, kirjat avarsivat ympärillämme olevaa tilaa ja kuljettivat meidät kauas.”

Turkulainen Lumikustannus on tehnyt pienen kulttuuriteon julkaistessaan makedonialaisen Luan Starovan teoksen Vuohien aika. Albanian Pogradecissa, Ohridjärven rannalla vuonna 1941 syntynyt Starova on kirjailija, diplomaatti ja runoilija, jonka laajahko tuotanto käsittää niin runoja ja esseitä kuin proosaa. Vuohien aika (Koha e dhive) on 10-osaisen teossarjan (Balkanilainen saaga) toinen osa, ja perustuu Starovan ja hänen sukunsa kokemuksiin.

Romaani sijoittuu 1940-luvun jälkipuoliskolle, Titon ja Stalinin välirikon (1948) aikaan. Tapahtumien polttopisteessä on Skopje, historiallisesti ja kulttuurisesti monikerroksinen, Vardar-joen halkoma pohjoinen kaupunki, jota 500-luvulta peräisin oleva Kale-linnoitus vartioi. Makedoniasta tuli sodan loppuvuosina tullut osa Jugoslaviaa, ja Makedonian kieli ja makedonialainen identiteetti saivat ensimmäistä kertaa maan historiassa virallisen aseman. Samaan aikaan kommunistit ajoivat autonomista osatasavaltaa tiukasti ja määrätietoisesti osaksi Titon johtamaan Jugoslaviaa, eikä väkivaltaisilta kohtaamisilta vältytty.  

Romaani alkaa elokuvallisella kohtauksella. Vuohipaimenet laskeutuvat kaupunkia ympäröiviltä vuoristoseuduilta vuohineen ja kansoittavat Skopjen pääaukion. Uudet vallanpitäjät, jotka olivat toivoneet vuoriston paimenten liittyvän yhteisrintamassa taistelevaan ja tuottavaan työväenluokkaan, joutuvat yllättävään tilanteeseen. Vastoin heidän kaavailujaan paimenet perheineen tuovat mukanaan myös rakkaat vuohensa, valtavat laumat, jotka tuovat mukanaan ”vuorten tuulenhenkäyksen”. Tästä syntyy romaanin perusasetelma, historiakäsitysten, kulttuurien, elämänmuotojen ja -filosofioiden ristiriita, jota myyttistä roolia kantava vuohi symboloi.

Paikallinen eliitti joutuu vaikean dilemman eteen, kun keskushallinto määrää vuohet teurastettavaksi jo muutenkin niukan ruokahuollon olosuhteissa. Puoluetoimitsijoiden päänsäryn kuvaus saa koomisia piirteitä, mutta viime kädessä tilanne on traaginen ja surullinen. Historiallisen materialismin nimissä toteutettava modernisaatiopolitiikka ei tiedosta tai tunnusta toisenlaisten elämänmuotojen rationaliteettia. Vuohien on hävittävä.

”Vuohipaimenkortteliksi” nimetyllä asuinalueella eletyt ja koetut tapahtumat on kuvattu menneessä aikamuodossa, ja ne keskittyvät pääasiassa yhden perheen, erityisesti perheen lasten näkökulmaan. Äänessä on myöhemmin muisteleva aikuinen, mutta varsinaisesti elävästä ja moniulotteisesta lapsuuden kuvauksesta ei voi puhua. Lapsilla ja lapsuudella on teoksessa stereotyyppinen ja suuremmalle historiallis-myyttiselle kuviolle alistettu rooli. Romaanin henkilöhahmot ovat muutenkin vahvasti tyypiteltyjä. Useimmiten ne edustavat yleisempää ideaalia ja ovat siten varsin yksiulotteisia.

Tärkeitä henkilöhahmoja ovat tiedonjanoinen, kirjojen pariin vetäytyvä isä ja ihanteellisesti kuvattu äiti, joka on joutunut luopumaan paljosta miehensä filosofisen ja ensyklopedisen harrastuksen takia. Kirjanoppineisuutta yli kaiken arvostava isä yrittää selvittää Balkania kohdannutta, jälleen uutta vitsausta omassa kammiossaan ja jättää perheen aineellisen selviämisen, nälän kanssa kamppailun vaimon tehtäväksi:

”Tyhjin vatsoin, perhe harteillaan… isä tutki senaikaisia opinkappaleita sekä kaikkia niitä idässä ja lännessä painettuja teoksia, jotka täyttivät hänen kirjastonsa, ja yritti ymmärtää uutta uskoa, jonka nimiin ihmiset nyt vannoivat, toisin sanoen sosialismia ja kommunismia” (33).

Isä päätyy filosofisten ja historiallisten pohdiskelujensa tuloksena korostamaan eräänlaista Turkin vaikutuspiirissä olleiden kansojen pitkää linjaa, ”janitsaari-ideologiaa”, Balkanin kansojen taakkana. Janitsaarit (Yeni Ceri), sulttaanin vallanhaluiset erikoisjoukot, edustavat isälle Balkanien valtakuntien nousua ja tuhoa, yhdistymisen ja hajaannuksen dynamiikkaa.

Perheenisän viittaukset ”janitsaari-ideologiaan” ja sittemmin myös balkanilaiseen ”likvidointisyndroomaan” ja ”kiroukseen” kietovat henkilökohtaisen, historiallisen ja kansallisen, ja houkuttelevat myös alueen historiaa tuntematonta lukijaa ottamaan selvää, mistä kaikki tällainen oikein kumpuaa.  Isän pohdiskelut ovat kiehtova avaus alueen menneisyyteen, jota kuitenkaan romaanissa ei enempää käsitellä. Jonkinlainen taustoittava kappale olisikin ollut suomalaiselle lukijalle paikallaan, niin historian kuin esimerkiksi 10-osaisen kirjasarjan yleisemmän luonteen ja vastaanoton suhteen.

Toinen keskeinen hahmo on paimenten johtaja Ganga, joka romaanin edetessä edustaa kommunistisen eliitin silmissä yhä enemmän uhkaavaa vaihtoehtoista valtakeskusta. Kiinnostavasti Ganga on vahvoine suhdeverkostoineen horisontaalista sosiaalisten suhteiden organisoitumistapaa kantava hahmo, jonka valta on hierarkkisesti järjestyvälle puolue-eliitille vaikea pala purtavaksi.

Starovan romaani ei ole taiteellisesti kovin kunnianhimoinen. Kirjallisena lukukokemuksena se on välillä häiritsevän tendenssimäinen. Historiantutkijan näkökulmasta kiinnostavinta olikin lukea siitä, miten kommunismia rakentavat maat ja kansat kantoivat väistämättä mukanaan omia historiallisia, kulttuurisia ja kansallisia erityispiirteitä, kulttuurin kerrostumia. Tässä tapauksessa vuohet näyttäytyivät modernin pimeää puolta edustavien kommunistien näkökulmasta villinä ja kontrolloimattomana luontona, jonka kanssa oli tehtävä tilit selviksi. Vuohet, ne pirulaiset, yrittivät ”pysäyttää historian kulun”.

Vuohilla on myös vuoristolaisten elämäntavan ja kulttuuriin sisäiseen ”totuuteen” viittaava symbolinen rooli. Ilman vuohia, elämänantajia, ei olisi koskaan ollut näitä ihmisiä, kertojanääni toteaa. Tätä vuohien funktiota kommunismia rakentava toimitsijakunta ei ymmärrä. Elikoista ja myös paimenten ja paimenyhteisön sisäisistä kunnioituksen ja arvostuksen rakenteista syntyy ratkaisua vaativa ongelma.

Toivottavasti kustantamolla on mahdollisuuksia jatkaa Balkanilaisen saaganmuiden osien julkaisemista.