Mika Mannermaan kirjaa Jokuveli on vaikea luokitella. Se on liian suorapuheinen ja epämääräinen ollakseen varsinaista tiedettä, mutta toisaalta liian fiksu ollakseen puhdasta lentokenttäkirjallisuutta. Tulevaisuudentutkija Mannermaa maalaa kirjassaan sarjan skenaarioita siitä mihin me olemme yhteiskuntana, yhteisönä ja yksilöinä kenties menossa. Tulevaisuudenkuvat ovat sekoitus globaalia, suomalaista ja yleislänsimaista huomispäivää ja luonnollisesti osa niistä on yksittäisen lukijan näkökulmasta todennäköisempiä kuin toiset. Tiukkaa asiaproosaa, kaunokirjallista maalailua ja muutamia oikea-aikaisia alatyylisiä heittoja yhdistelemällä Mannermaa osoittaa sekä kirjallista taitoaan että onnistuu ravistelemaan lukijansa hereille kiinnostumaan uusista skenaarioista, joita hänen eteensä vyörytetään ja ennen kaikkea ottamaan kantaa ja pohtimaan lukemaansa.

Mannermaan esittämät ajatukset tulevaisuudesta rakentuvat paljolti yhteiskunnallisten muutosten, teknologian ja yksilön välisten jännitteiden varaan. Jokuveli korostaa monia ajankohtaisia tulevaisuuden epävarmuustekijöitä kuten ilmastonmuutosta, globalisaatiota, kehityksen ja kehityserojen luomaa epätasapainoa. Kirjan pääargumentti ja jännite rakentuvat kuitenkin sen ajatuksen ympärille, että tulevaisuuden yhteiskunta on ubiikki. Yhteiskunta on aina avoinna, aina ja kaikkialla läsnä. Mannermaa esittää ubiikin todellisuuden nomadisoituvana John Wayne -yhteiskuntana ja aina auki olevan Woody Allen -yhteiskuntana. Helppokäyttöiseksi suunniteltu teknologia tekee elämästä näennäisesti ”helppokäyttöistä”, mutta helppokäyttöisen teknologian taustalla elämä tosiasiallisesti monimutkaistuu kiihtyvää vauhtia. Globaali yhteisö ja eri yhteisöt sen sisällä ovat enenevässä määrin virtuaalisia ja toimivat paljon aikaisempaa löyhemmin ajan ja paikan asettamissa rajoissa. Se, että yhteiskunta on aina auki luo odotuksia siitä, että kaikki on todella aina auki ja saatavissa juuri nyt. Toisaalta Mannermaan näkemyksen mukaan tämä johtaa myös kaiken väliaikaisuuteen alkaen taidoista ja työpaikoista ihmissuhteisiin ja avioliittoihin. Virtualisoituminen ja monimutkaistuminen yhdistettynä kaikkialle levittäytyvään teknologiaan muuttaa perinteisen ”isoveli valvoo” -tyyppisen hierarkkisen yhteiskunnan kenties näennäisesti tasa-arvoisemmaksi yhteisöksi, jossa valvoja voi olla kuka tahansa. Ero entiseen on paitsi hierarkian puutteessa myös siinä, että enää emme tiedä kuka valvoo. Valvoja ei ole isoveli vaan jokuveli (tai -sisko), kuka tahansa, joka voi olla missä tahansa seuraamassa meitä matkapuhelimen, verkkopalvelujen, luottokortin käyttötietojen, matkalippujen, ostosten ja satelliittipaikannuksen kautta maailmanlaajuiseen tietoverkkoon jättämiemme jalanjälkien avulla.

Jokuveliyhteiskunnassa meitä valvotaan ja me olemme potentiaalisia valvojia. Valvonta, sen mahdollistava teknologia ja erityisesti riippuvuus monimutkaisesta teknologiasta luo koko joukon uusia riskejä, joita on vaikea ennakoida. Osaaminen erikoistuu, asiantuntemus kapenee ja toisaalta saa monissa yhteyksissä ennennäkemättömän merkityksen. Teknologiariippuvuudesta tulee yhteiskunnille kohtalonkysymys. Samalla kun yhteisöt jakaantuvat yhä erikoistuneisiimpiin virtuaalisiin heimoihin ja jokuveli-tyyppinen epähierarkinen verkosto syntyy yhteiskuntaa kontrolloivien rakenteiden sisään ja ympärille muuttaen näiden merkitystä ja asemaa. Virtuaalisen ubiikkiyhteiskunnan demokratisoiva vaikutus ei ole mitenkään niin itsestäänselvää, millaiseksi sitä on utopistisesti kuvailtu. Päinvastoin se synnyttää kuiluja kulttuurien, alakulttuurien ja sukupolvien välille ja etäännyttää niitä toisistaan.Virtuaalisuus kääntyy samalla eräänlaiseksi oksymorooniksi, koska virtuaalinen ei ole enää jotakin jota verrataan fyysiseen todellisuuteen. Fyysinen epä-virtuaalinen todellisuus alkaa yhtälailla rakentua ja muovautua sen mukaan mitä virtuaalisissa ympäristöissä tapahtuu.

Mannermaan kuten tulevaisuudentutkimuksen skenaarioita on helppo kritisoida sekä asia- että tunnepitoisin argumentein. Koska tulevaisuudentutkimus on kuitenkin aina toimintatutkimusta, orwelliaanisilla ja kärjistävillä näkemyksyllä on havainnoinnin lisäksi tarkoitus vaikuttaa siihen millaisia päätöksiä nyt ja jatkossa teemme. Tästä syystä Mannermaan argumentaatiota ei voi arvioida aivan tavanomaisin kriteerein. Argumentit eivät ole missään nimessä huonoja, vaikka Mannermaa ei olekaan välttänyt aivan kaikkia banaliteetteja – todennäköisesti tarkoituksella. Jokuveli on vahva visio siitä mihin tämä kaikki voi johtaa, vaikka toisaalta on myös mahdollista ja vähintään osin toivottavaakin, että kaikki ei johda siihen mihin se voi johtaa. Sellaisen lukijan näkökulmasta, joka ei ole tulevaisuudentutkija, Jokuveli on mielenkiintoinen kannanotto, joka antaa paljon ajateltavaa ja esittää runsaasti kysymyksiä, joita on mielenkiintoista ja epäilemättä varsin terveellistäkin pohtia suhteessa omaan työhönsä oli se liiketoimintaa, akateemista tutkimusta tai jotakin muuta. Samojen kysymysten pohtiminen suhteessa omaan elämäänsä yleisemminkin saattaa olla yhtä jännittävää. Vastauksia kirja ei juuri tarjoa, mutta ei sitä vastaukseksi ole selvästi kirjoitettukaan.