Perikadon ja pelastuksen mietteitä

”En puhuisi rappiosta, ellen minäkin näkisi sitä ympärilläni, tai ennen kaikkea: ellen sydämessäni tuntisi, että asiat ovat menossa huonompaan suuntaan.” Näin kirjoittaa runoilija, esseisti, suomentaja ja kriitikko Jukka Koskelainen (s. 1961) kirjassaan Rakas rappio: pelastus ja perikato länsimaisessa ajattelussa. Hän esittelee eri aikojen suuria ja pieniä rappioajattelijoita ja setvii tarvettamme ihannoida menneisyyttä tai kaukaisia seutuja, etäisiä aikoja ja vieraita kulttuureja, kun kaikki ympärillämme tuntuu menevän päin h:ta tai p:tä. Hän myös muistuttaa, ettemme kuitenkaan voi palata mihinkään, vaikka usein tekisi mielikin, koska sellaista kultakautta, mihin palata, ei ole olemassakaan. Kannattaa kuitenkin tutustua Koskelaisen avaamiin länsimaisen yhteiskunnan ja kulttuurin tuhon visioihin, joita monet ajattelijat muinaisesta Kreikasta lähtien ovat esittäneet. Samalla voi havaita, että kurjan nykyisyyden vastapainoksi on kehitelty monia ajatuksia tulevista onneloista, mutta yksikään niistä ei ole toteutunut.

Itsekin rappioajattelijana Koskelainen yrittää omaksua ulkopuolisen tarkkailijan näkökulman, mutta hän myöntää ajattelevansa usein arvojen, moraalin ja käytöstapojen olevan rapistumassa sekä kyvyn tuntea myötätuntoa olevan katoamassa. Kyseenalaistaessaan rappion ajatusta hän kuulee korvassaan äänen jankuttavan: monet asiat saattavat aivan oikeasti olla menossa huonommalle tolalle!

Rakas rappio sisältää neljätoista esseetä, joiden pituus vaihtelee 10–25 sivuun. Kahta lukuun ottamatta ne on kirjoitettu nimenomaan tähän kirjaan; nuo aiemmin ilmestyneetkin esseet ilmestyvät nyt entistä laajempina. Kirjoituksiin mahtuu paljon suuria nimiä, mm. Foucault, Heidegger, Herder, Mann, Marcuse, Marx, Nietzsche, Rousseau, Schiller ja Spengler sekä hieman yllättäen ruotsalaiset dekkaristit Stieg Larsson ja Henning Mankell, jotka ovat toki ansiokkaasti arvostelleet yhteiskuntaa. Yksikään esseen ei koske vain yhtä ajattelijaa, ja muutamissa kirjoituksissa nimiä vilisee turhankin paljon. Suomalaisista rappioajattelijoista Koskelainen mainitsee mm. Venäjän tutkimuksen professori Timo Vihavaisen, joka kirjassaan Länsimaiden tuho (2009) purjehtii Spenglerin vanavedessä ja osoittelee kulttuuristamme selviä rappion merkkejä: kulttuuri ei enää tarkoita pyrkimystä totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen, kirjallisuus on irtautunut todellisuudesta eikä se kiinnosta ketään eikä mene kaupaksi ja kaiken huipuksi valtio hallitsee ja tarkkailee alamaisiaan enemmän kuin koskaan.

Länsimaiden tuho

Oswald Spengler (1880–1936), Vihavaisen ja lukemattomien muiden kirjoittajien innoittaja, on länsimaisen kulttuurin rappion profeetoista vaikutusvaltaisin. Hänen laajan ja polveilevan teoksensa – Der Untergand des Abendlandes: Umrisse einer Morphologie  der Weltgeschichte – ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1918, ja sittemmin ovat yhä uudet ajattelijat siitä innoittuneet. Vielä 2000-luvullakin Spengler mainitaan tuon tuostakin kulttuuria koskevissa keskusteluissa. Hänen varjonsa lienee langennut lähtemättömästi yllemme, mutta Koskelainen yrittää karkottaa sitä pohtimalla hänen teoksensa sanomaa omalta osaltaan. Hänen mielestään Spenglerin ajatus kulttuurien elinkaaresta – nuoruus, kukoistuskausi, vanhuus – on yksinkertaisuudessaan vetoava, sillä ”jossain sielumme syövereissä meillä on kaipuu suurempaan näkyyn, suurempaan ja syvempään kuin mitä tarjoavat pelkkä nykyisen talouspolitiikan suomiminen ja vaatimukset solidaarisuudesta ja hyvinvointivaltion ylläpitämisestä”. Sitä paitsi Koskelainen uskoo, että mielentila, joka saa meidät näkemään itsemme kuilun partaalla, on meillä ilmeisesti jo valmiina, ellei geneettisessä perinnössä niin kulttuurissamme jo vähintään parin tuhannen vuoden ajan. Tuo myötäsyntyinen ajatusmalli sukeltaa sitkeästi esiin yhä uudestaan ja yhä uusissa muodoissa, milloin intellektuellien ja kirjailijoiden, milloin ”tavallisten ihmisten” esittäminä käsityksinä vääjäämättömästä rappiosta.

Alkuperäistä dramaattisemman otsikon saaneesta suomennoksesta, Länsimaiden perikato, on meillä otettu viisi painosta (1961, 1962, 1963, 1996, 2002), joten useat suomalaisetkin sukupolvet ovat voineet – vaikkakin vähän jälkijättöisesti – kokea saavansa siitä selityksen melkein kaikelle, niin että ”kaikki elämän pienet tapahtumat, politiikan riidat tai uuden tekniikan lupaukset tuntuvat mahtuvan saman teorian alle”. Koskelainen muistuttaa, että näin käy myös marxilaisuudessa ja Martin Heideggerin filosofiassa, joita hän muun ohella esseissään käsittelee.

Spenglerin lisäksi Koskelainen mainitsee muitakin suuria vaikuttajia, jotka ovat luoneet suggestiivisia kertomuksia kulttuurimme rappiokehityksestä ja joiden ajattelu leimaa nykyistäkin henkistä ilmapiiriämme. Heistä huomattavimpana esseisti pitää Jean-Jacques Rousseauta (1712–1778), mutta nostaa tämän rinnalle myös Friedrich Schillerin (1759–1805) tärkeimpänä ja vaikutusvaltaisimpana varhaisena kulttuurikriitikkona, jonka ajatukset rappiosta ja uudistumisesta ovat toistuneet taajaan viimeisten parin sadan vuoden aikana. Myös Friedrich Nietzsche (1844–1900) nousee asteikolla Rousseaun ja Schillerin rinnalle.

Rappion idea uuden luomisessa ja vallan välineenä

Myös populistit, nimenomaan perussuomalaiset, saavat Koskelaisen huomiota kokonaisen esseen verran – perustuuhan puolueen sanoma olennaisesti rappioideaan. Kirjoittajan mielestä populismi on itsessään demokraattisen liikkeen vääristynyt muoto ja reaktio demokraattisen järjestelmän rappioon. Jokseenkin jokainen suomalainen tietää perussuomalaisten ansiosta, että nykytaide on pahasti rappeutunut ja että vieraantuneet poliitikot ja muu eliitti on pettänyt aidot kansalliset ihanteet. Onneksi kansa on nämä säilyttänyt.

Kotoisen populismin ohella Koskelainen pohtii myös fasismin syntyä ja kansallissosialismin lumoa, joka perustui lähes täysin uskonnolliseen malliin menneestä sankariajasta, nykyisestä rappiosta ja pian koittavasta uudesta kukoistuskaudesta. Hän pyrkii ymmärtämään noiden kahden liikkeen populistista luonnetta ja osoittaa myös selvästi, miten perussuomalaisuuden populismi eroaa niistä. Erottavia tekijöitä ovat nimenomaan mahtavat joukkoseremoniat ja väkivaltakoneisto, joita perussuomalaisilla ei ole. Joka tapauksessa erilaiset populistiset liikkeet ovat aikojen kuluessa tarjonneet kansalle houkuttelevia ratkaisuja aikansa ongelmiin.

Kuten Koskelainen toteaa: ”rappion idea voi olla uutta luova lähde: vaadimme parannuksia, koska meillä on mielikuva siitä, millä tavoin asiat voisivat olla paremmin, ja tuo mielikuva on vääjäämättä peräisin menneisyydestä.” Mutta sitä voidaan ”käyttää myös hallitsemiseen: lupaus entisten arvojen palauttamisesta ja siihen perustuva uusi aikakausi kuuluu politiikan, uskontojen, lahkolaisgurujen ja muiden liikkeiden varantoon.” Yhteistä eri aikoina esitetyille uhkakuville on toistuminen – ja tuhon väistyminen. Uhkakuvat ja rappiokertomukset luodaan aina uudestaan omaan aikaan sopiviksi: kun jotkut uhista väistyvät, uusia ilmaantuu tilalle. Myös konkreettiset uhkakuvat muuttuvat: ennen ilmastonmuutosta suurimmiksi ympäristöuhkiksi koettiin metsätuhot ja otsonikato. 

Synkät ajatukset miesten mielipuuhaa

On ilmeisesti pelkkä vahinko, että kirjan lopussa oleva ”Jälkihuomautus” ja kirjallisuusluettelo ovat jääneet pois sisällysluettelosta. Itse kirjallisuusluettelosta, jossa on seitsemänkymmentä teosta, puuttuu myös harmillisen monta kirjaa, jotka Koskelainen kylläkin mainitsee itse tekstissä. Lukijaa ilahduttaa erityisesti, ettei luettelossa ole pelkästään englanninkielisiä kirjoja, vaan siinä on myös suomen-, ruotsin- ja saksankielisiä teoksia; onpa yksi espanjankielinenkin. Tosin ranskalaisten ajattelijoiden teoksia ei löydy ranskaksi, pari Foucaulta sentään suomennoksina. – Koskelainen muuten uskaltaa sanoa, että Foucaultin Sanoja ja asioitausein luetaan historiallisesti pätevänä kuvana kulttuurin kehityslinjoista niiden humanististen tieteiden piirissä, joilta puuttuu historiallinen ja kulttuurihistoriallinen tieto. Itse Foucaultakin hän arvostelee: ajattelijan valtakäsitys on hänen mielestään niin epämääräinen ja kaikenkattava, että se ei loppujen lopuksi oikein kelpaa analyysin välineeksi. – Näin on moni pieni opiskelija ja tutkijakin ajatellut, mutta ei ole uskaltanut ääneen lausua.

On muuten kiintoisaa huomata, että esseistä löytyy roppakaupalla miesten ajatuksia maailmanmenosta, mutta vain yhden naisen, Hannah Arendtin (1906–1975) käsityksiä. Kirjallisuusluettelossa on sentään pari muuta naista. Ehkä kuihtumisen, rappion ja tuhon tai tulevan pelastuksen pohdiskelu ei ole naisia erityisesti kiinnostanut. – Keskeisten rappioajattelijoiden elinvuosien ja teosten ilmestymisvuosien mainitseminen olisi varmaan ilahduttanut muitakin kuin minua, eikä tarvitsisi hakea niitä vähän väliä googlesta.

Koskelaisen tyyli on luistava ja kieli yleensä korrektia asiaproosaa, joten muutamien pilkkujen puuttuminen tai pari peräkkäistä relatiivilausetta eivät pahemmin ärsytä kaltaistani puristia ja pilkunviilaajaakaan. Mutta eräät arkiset sanonnat ja kielikuvat kuten ”hoitanut hommansa”, ”tehnyt työtä käskettyä” ja ”vettä myllyyn” olisin heittänyt roskakoriin ”irtopisteiden”, ”painoarvon” ja ”skarppaamisen” kanssa, sillä ne särähtävät korvaan muutoin sulavan ja tyylikkään tekstin joukossa.

Entä millaisia rappion merkkejä aikamme kulttuurissa Koskelainen näkee? Hänen mielestään niitä ovat tyhjänpäiväisen populaarikulttuurin paapominen ja netin täyttyminen roskasta. Mutta vaikka rappio ehkä paheneekin, hän ei usko, että kulttuurimme loppuisi paukahtaen. Pikemminkin se sammuu pikkuhiljaa sihisemällä. Mutta ennen kuin sihinä ja puhina alkaa, on varmaan mentävä uudelleen Rousseaun ja Nietzschen äärelle ja vilkaistava vähän Spengleriäkin. Marxiin en rohkene tarttua, niin monitulkintaista hänen ajattelunsa on myös Koskelaisen eri kirjoittajilta löytämien tulkintojen perusteella.