Ekstremismiä Pohjanmaalla

Extremt Österbotten -artikkelikokoelma on ruotsinkielisen historianopiskelijoiden ainejärjestön, Historicus r.f:n, kevätseminaarin satoa. Seminaari toteutettiin kiertoajeluna - kukin luento on siis pidetty historiaa paikan päällä -tyyppisesti eri puolilla Pohjanmaata. Kirjoittajat ovat eri aineiden tutkijoita ja opiskelijoita Suomesta ja Ruotsista.

Lindström Marika, Mattsson Laura, Pokela Antti (red.): Extremt Österbotten. Historicus r.f:s, 2000. 137 sivua. ISBN .

Extremt Österbotten -artikkelikokoelma on ruotsinkielisen historianopiskelijoiden ainejärjestön, Historicus r.f:n, kevätseminaarin satoa. Seminaari toteutettiin kiertoajeluna – kukin luento on siis pidetty historiaa paikan päällä -tyyppisesti eri puolilla Pohjanmaata. Kirjoittajat ovat eri aineiden tutkijoita ja opiskelijoita Suomesta ja Ruotsista. Kyseessä on opiskelijoiden toimittama referoimaton sarjajulkaisu, jossa kirjoittajat ovat liikkeellä kovin erilaisin tavoittein. Kuitenkin kirjan nuorten tutkijoiden artikkelit ovat paikoittain niin mielenkiintoisia, että julkaisuun kannattaa kiinnittää huomiota.

Kaikki kirjan artikkelit käsittelevät historiallista Pohjanmaata tai sen osaa jostakin nimenomaisesta näkökulmasta. Kokonaisuus ei siis kiinnity nykyisiin maakuntien liittoihin, vaan koko historialliseen maakuntaan. Artikkeleissa käsitellään sekä suomen- että ruotsinkielistä Pohjanmaata aina Ylä-Satakunnasta Peräpohjolaan saakka ja osin jopa Ruotsin Länsipohjaa. Ääripisteitä ovat esimerkiksi Ähtäri, Petolahti, Vöyri ja Kiiruna. Ollaan siis Pohjanmaan reunalla. Tutkimusotekin vaihtelee: jokseenkin puolet kirjoituksista noudattaa kansatieteellistä, puolet historiatieteellistä lähestymistapaa.

Nimen perusteella voisi odottaa, että kirjan artikkelit liittyisivät ääriliikkeisiin. Ehkä tällainen yhdistävä tekijä voidaan hyvällä tahdolla, väljästi ymmärrettynä, erottaakin. Etelä-Pohjanmaahan on – ainakin stereotyyppisesti – maakunnistamme se äärimmäisyyksiä hipova. Tämä näkyy selvimmin Heikki Ylikankaan, Ilpo Pursiaisen ja Anna Wickholmin artikkelien aiheissa: (järjestyksessä) nuijasota, korpelalaisuus ja riimukiviväärennökset. Äärimielisyyden aavistus on myös Tero Halosen ja Henrik Meinanderin osuuksissa (hallitsijavierailut Vaasaan, Anders Svedbergin elämä). Sen sijaan kokoelman viimeinen artikkeli, Rainer Knapasin paluu Petolahdelle, poikkeaa tyystin muista teksteistä. ”Petolax revisited” on omakohtainen tunnelmakuvaus; kertomus siitä, miten Petolahden tutkija koki paikkakunnan (tosin nykyään on osa Maalahtea), jota oli aiemmin käsitellyt vain työpöydällään lähteissä ja kirjallisuudessa. Kirjoituksen tunnelma on hyvin rauhallinen. Kiihkomieltä siinä ei ole.

Heikki Ylikangas hakee vastausta kysymykseen, miksi juuri Pohjanmaalla oli niin merkittävä osuus nuijasodassa. Ylikankaasta on ehkä haettu seminaarille tähteä. Luentona pidettyä esitelmää ei välttämättä ole alun pitäen ajateltu julkaistavaksi. Kaiken tämän Ylikangas on sanonut jo aiemmissa nuijasota-tutkimuksissaan, lähinnä monografiassa Nuijasota (kolmas painos, Keuruu 1996). Artikkelissaan Ylikangas kertaa sodan keskeiset tapahtumat, palaa vielä kerran kysymykseen talonpoikien mahdollisesta (tai oikeastaan mahdottomasta) kansallisidentiteetistä. Pohjalaistalonpoikien kapinallisuuden tärkeimmät syyt tulevat korostuneesti ja selkeästi esiin: kapinaan ei Suomessa noussut kurjin joukko vaan se, jolla oli todellista menetettävää.

Tero Halonen lähestyy artikkelissaan eteläpohjalaista monarkismia kuninkaallisten vierailujen kautta. Hän esittelee ja vertailee kolmen hallitsijavierailun ohjelmaa, seremonioita ja protokollaa. Tarkastelussa ovat Ruotsin kuningasvierailut 1752 (Aadolf Fredrik) ja 1802 (Kustaa IV Aadolf) sekä suuriruhtinaan hallitsijavierailu 1819 (Aleksanteri I). Valitettavasti kirjallisuusluettelon puuttuminen haittaa oleellisesti kirjoituksen arvioimista. Lukijalle ei synny minkäänlaista käsitystä, mistä tiedot ovat peräisin. Onko referoitu tutkimuskirjallisuutta, purettu kerättyä perimätietoa, pengottu arkistolähteitä vai kenties luotu omaa aineistoa?

Ann-Catrin Östmanin aiheena on sukupuolten välinen työnjako, erityisesti naisten työt Keski- ja Etelä-Pohjanmaalla. Kiintoisa kysymys kuuluu: oliko naisten elämä Pohjanmaalla kovempaa kuin muualla Suomessa? Joutuivatko he tekemään raskaampaa työtä? Östmanin tarkasteluajanjakso ylittää vuosisatoja. Yksittäisiä näkökulmia kysymykseen haetaan 1700-luvulta 1930-luvulle. Vastaus ei tule aivan selväksi. Joka tapauksessa Pohjanmaalla naiset osallistuivat myös ulkotöihin – kuten koko perhe – navettatyöt olivat kokonaan naisten aluetta – mutta he olivat myös yksin velvollisia suoriutumaan koko joukosta kotitaloustöitä. Miten sitten muualla?

Henrik Meinander esittelee artikkelissaan ruotsinkielisen Pohjanmaan talonpoikaispietismistä nousseen koulu- ja sanomalehtimiehen, kunnallisvaikuttajan ja valtiopäivämiehen Anders Svedbergin. Monipuolisen Svedbergin tunnetuimmat saavutukset liittyvät kansanopistojen ja ensimmäisen ruotsinkielisen kansakoulun perustamiseen (1862 Uudenkaarlepyyn Munsalaan). Kansakoulu ja Svedbergin sanomalehtityö ovat myös Meinanderin artikkelin keskeisimmät asiat. Lyhyesti viitataan Munsalan yhteiskunnalliseen radikalismiin, Pohjanmaan oloissa poikkeukselliseen vasemmistolaisuuteen, josta Dennis Rundt on tehnyt erillistutkimuksen (Munsalaradikalismen, 1992).

Svedbergin henkilön uuteen tarkasteluun saattaa hyvinkin olla aihetta. Keskeiset tutkimukset ovat 1930-luvulta. Svedbergin aikaansaannoksia on kuitenkin tarkasteltu myös 1980-luvulla kahdessakin kirjassa, joita Meinander ei ole käyttänyt. Den svedbergiska skolan (Munsala 1987) käsittelee juuri kansakoulun perustamista – kohtuullisen perusteellisesti. Sen kirjoittajan, Bertel Nyholmin, väitöskirjanaiheenakin ovat ruotsinsuomalaiset kansakoulunopettajat, Svedberg ymmärrettävästi yhtenä keskeisimmistä. Toinen uudehko lähde, Gustav Björkstrandin Fädernearv och framtidstro (Åbo 1982), sisältää Svedbergin kansanopistoaatetta koskevan luvun.

Ilpo Pursiaisen aiheena on ähtäriläisen Toivo Korpelan vaikutus nk. korpelalaisuuden syntyyn Tornionjokilaaksossa 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa. Pursiaisen artikkeli on tärkeä jo pelkästään aiheen esittelynä. Korpelalaisuus on edelleen hyvin puutteellisesti tutkittu uskonnollinen liike. Syynä on ollut aiheen arkaluonteisuus: Toivo Korpelan saarnamatkojen vaikutuksesta Peräpohjolaan syntynyt herätys kääntyi nopeasti räikeäksi uskonnolliseksi ääriliikkeeksi, joka lopulta tukahdutettiin viranomaistoimin. Syynä olivat Ruotsin alkoholi- ja siveyslainsäädännön törkeät rikkomukset. Intimiteetti- ja tietosuojamääräysten vuoksi aiheen käsittely on jäänyt taiteilijoille. Toistaiseksi ainoa liikkeestä julkaistu tutkimus on Lennart Lundmarkin Protest och Profetia (Lund 1985), jo vuosia sitten loppuunmyyty teos. Pursiaisen artikkelit (toinen ilmestyi äskettäin teoksessa Beyond the Mainstream, Jeffrey Kaplan (ed.) SKS 2000) muuttavat myös käsitystä Korpelan vaikutuksesta liikkeen syntyyn. Pursiaisen tutkimuksissa Korpela näyttäytyy lähinnä saarnaintoisena seurapuhujana, joka ei hallinnut julistuksensa synnyttämää liikettä. Kyseessä on siis jonkinasteinen rehabilitointi, joka tuntuu uskottavalta ja on hyvin perusteltu..

Anna Wickholmin artikkelissa Korpela saa sukulaissieluja Pohjanmaan harrastaja-arkeologeista. Korpelalla oli palava halu tulla saarnaajaksi rauhanyhdistyksen vastustuksesta välittämättä. Jotain samaa on Pohjanmaan rannikkoseutulaisten halussa todistaa kotiseutunsa viikinkiyhteys. Kaikkien tähänastisten löytöjen todistusvoimaa vastaan joukko ihmisiä uskoo, että alueella oli rauta-aikana viikinkejä. Todisteeksi on vuodesta 1978 alkaen marssitettu joukko riimukivilöytöjä, jotka on yksi toisensa jälkeen osoitettu väärennöksiksi. Anna Wickholm esittelee asian mielenkiintoisesti ja kiihkoilematta. Hän muistuttaa, että ainoa Suomesta toistaiseksi löytynyt riimukivi sijaitsee Hiittisissä, Ahvenanmaalla. Se löydettiin 1997. Syytä historian uudelleenkirjoittamiseen ei ole.

On poikkeuksellista, että ainejärjestö järjestää seminaareja, joista toimitetaan kirjamuotoinen julkaisu. Historicukselle Extremt Österbotten on järjestyksessä jo 14. teos. Siitä hatunnosto. Toimituksia tehdään varmasti pienin resurssein ja vapaaehtoistyönä. Kuitenkin kirjassa on pyritty huoliteltuun ilmiasuun. Siinä on värillinen kansi, toimitus on kääntänyt osan artikkeleista, tarkastanut kieltä ja laatinut piirroksia. Julkaisun pienet puitteet ja toimituksen ilmeinen kiire tulevat ilmi taitossa. Teksti lainehtii ikävästi: rivivälien ja pistekokojen vaihtelu on paikoin häiritsevää; valokuvien terävyys on kadonnut valokopioinnissa. Sittenkin Historicus kelpaa julkaisullaan esimerkiksi muille ainejärjestöille. Tällaistakin sopii tehdä.

Taitto ja painojälki ovat toki tärkeitä, mutta sittenkin pikkuseikkoja sisällön rinnalla. Monet artikkelit ovat sisällöllisesti paljon parempia, kuin miltä näyttävät. Nuorilla tutkijoilla on paljon sanottavaa. Pienellä toimitustyöllä olisi tehty ihmeitä. Viitteiden ja lähteiden merkitsemistä (tai merkitsemättä jättämistä) olisi pitänyt yhtenäistää. Ylikankaan ja Halosen artikkeleissa ei ole ensimmäistäkään viitettä eikä minkäänlaista lähde- tai kirjallisuusluetteloa. Ovatko ne hävinneet toimitettaessa? Knapasin osuus ei viitteitä tai kirjallisuutta kaipaakaan, mutta entä muut? Meinanderin ja Wickholmin artikkeleissa on kirjallisuusluettelo, mutta ei viitteitä, Pursiaisen artikkelissa toisinpäin. Tosin seitsemän artikkelin viimeistä sivua ovat yllättäen kokonaan ilman viiteaparaattia, ikään kuin ne olisivat pudonneet pois. Vain Östmanin kirjoittaman luvun lopusta löytyy kaikki tavallisesti annettavat tiedot, mutta siinäkin viitataan lehtiin, joita ei mainita kirjallisuusluettelossa. Sittenkin Historicuksen julkaisussa päällimmäisin asia on sen olemassaolo: tällä aineyhdistyksellä on tieteellistä kunnianhimoa.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *