Eliitin demokratia

Tulevaisuuden enteet näyttävät pelottavilta jokaisesta joka vähänkin käyttää päätään. Tämä kirja havainnollistaa niitä kiitettävällä tavalla. On mukava huomata että eliittipiireissäkin ollaan huolissaan; ne tietystikin pelkäävät vain oman itsensä ja etuoikeuksiensa puolesta, koska ne näyttävät turhina ja epäoikeudenmukaisina olevan vaarassa joutua historian roskatynnyriin. Toisille samanmielisille elitisteille ovat Hans-Peter Martin ja Harald Schumann kirjoittaneet osviitaksi kirjan Globalisaatioloukku.

Martin, Hans-Peter - Schumann, Harald: Globalisaatioloukku. Hyökkäys demokratiaa ja hyvinvointia vastaan. Käännös: Margit Heinämäki. Vastapaino, 1998. 267 sivua. ISBN 951-768-030-9.

Tulevaisuuden enteet näyttävät pelottavilta jokaisesta joka vähänkin käyttää päätään. Tämä kirja havainnollistaa niitä kiitettävällä tavalla. On mukava huomata että eliittipiireissäkin ollaan huolissaan; ne tietystikin pelkäävät vain oman itsensä ja etuoikeuksiensa puolesta, koska ne näyttävät turhina ja epäoikeudenmukaisina olevan vaarassa joutua historian roskatynnyriin. Toisille samanmielisille elitisteille ovat Hans-Peter Martin ja Harald Schumann kirjoittaneet osviitaksi kirjan Globalisaatioloukku. Pelkäänpä että heidän viestinsä on seuraava: muutetaan kurssia tai me elitistit saatamme menettää valtamme!

Tämä kirja tarjoaa tiivistetyssä muodossa vastaisuutta koskevaa tärkeää tietoa, joka tosin jo saattaa olla peruuttamattomasti myöhässä. Se ei ole kovin tieteellinen eikä syvällinen – paremminkin journalistisen pinnallinen – mutta näin olennaista asiaa kaivataan kiireimmiten yksiin kansiin kansantajuisessa muodossa. Loppua kohti siitä paljastuu huolestuttavia piirteitä. Olen varma että näitä argumentteja tullaan käyttämään vastaisuudessakin ja uskon, että niitä on syytä varoa.

Kirja alkaa kuvauksella Fairmontissa Yhdysvalloissa pidetystä eliittikokouksesta ja sen premisseistä. "To have lunch or be lunch" on osallistujen mottona. Heidän hahmottelemassaan tulevaisuudessa on 4/5 ihmisistä vailla työtä.

Fairmontissa kerman kerma kokoontui laatimaan strategioitaan tulevaisuuden varalle. Viidesosa ihmisistä riittää vastaisuudessa tuottamaan ihmisten "tarvitsemat" (käyttämät) tuotteet, hyödykkeet ja palvelut. Kokouksessa tästä keskusteltiin avoimesti. Koska globalisaatio etenee makkaransyöntiteoriaa soveltaen – pätkittäin – ei tyhmä kansa humaa mitä on tekeillä ja mistä globalisaatiossa on kyse, varsinkin kun sitä pidetään kurissa "tissiviihteellä" (tittytainment – Jimmy Carterin entisen sotilaspoliittisen neuvonantajan Zbigniew Brzezinskin keksimä ilmaus. (Viite 1) Nykyään hän on "geopoliittinen strategi", pienten maiden paloittelija ja taloudellinen hyödyntäjä. Hän ratkaisee pienten maiden tulevaisuuden huomaavaisesti niiden puolesta. Jumalan lailla hän päättää elämästä ja kuolemasta. Hän on hyvässä seurassa.)

Elitistit pohtivat tämän 4/5:n tulevaisuutta tietystikin ainoastaan omalta kannaltaan; pienten ihmisten kohtalo ei heitä huoleta. Hehän ovat onnellisia saadessaan tehdäkseen katujen lakaisua, kotiapulaisen hommia ym.saadakseen katon päänsä päälle.Yritytksethän heistä eivät tietenkään voi ottaa vastuuta. Mitkään moraaliset probleemit eivät elististejä vaivaa.

He haaveilevat rikkaista maista vailla mainittavaa keskiluokkaa. Heidän tarjottelemassaan kehitysmaamallissa ihmiset saisivat elämäänsä sisältöä esim. naapuriavun, urheilujärjestöjen ja erilaisten yhdistysten kautta. Rikkaat linnoittautuvat omiin aidattuihin kaupunginosiinsa mellakkapoliisien ja yksityisten turvapalvelujen suojiin, asioivat omilla klubeillaan, yksityisissä ostoskeskuksissa. Heitä eivät köyhät, pakolaiset eivätkä siis myöskään rasismi vaivaa. He voivat rauhassa puoltaa niitä vaikka millä mitalla koska niistä on heille hyötyä: he voivat mielin määrin käyttää hyväkseen tätä työttömien vara-armeijaa. Onko tämä aidattu uljas uusi maailma houkutteleva tulevaisuudennäky – edes eliitille itselleen? On silti epäiltävää, voiko se tuomita itsensä ja muuttaa suuntaa.

Martin ja Schumann eivät osaa nähdä tälle vaihtoehtoja eivätkä mahdollisuuksia joita yhteiskunnallinen muutos tarjoaa.

Korvaava malli syntyy vanhan yhteiskunnan sisällä kuten kapitalismi aikanaan; aatelisherrat epäilemättä pitivät sitä hyödyllisenä lisäkkeenä ja apuvälineenä järjestelmässään. Sen toteutumista ehkäisevät etenevä ihmisten privatisoituminen ja yhteiskunnan pirstoutuminen – kapitalismin aiheuttama vanhan kansalaisyhteiskunnan hajoaminen sekä ihmisten välisten luontaisten ja luottavaisten suhteiden vääristyminen tuntemattomaksi kilpailun paineessa. Kilpailu on tärkein este ekososiaalisen yhteisön tiellä – tietenkin siitä syntyvän psykologisen paineen ohella. Ihmiset eivät voi luottaa toisiinsa, koska elitistit kilpailuttavat heitä toisiaan vastaan. Elitistit monopolisoivat luonnonvarat kuten koulutuksen ja informaation – tehden mahdottomaksi saavuttaa yhteiskunnallista pätevyyttä kuin heidän ehdoillaan. Heitä hallitsee dominaatio suhteena luontoon ja ihmisten välisissä suhteissa. Tämän järjestelmän murtaminen on mahdollista vain ajattelun uudistuttua. On porvarillista asettaa (jonkin luokan) taloudelliset arvot kaiken muun edelle – tästä syystä marxismi on porvarillista par excellence.

Juuri kuitenkin nimenomaan tämä nykyajan yhteiskunnallinen hajoaminen saattaa tarjota anarkistista potentiaalia radikaalin ja totaalisen (kaikille elämänaloille ulottuvan) työväenliikkeen muodossa – tämä saattaisi olla pohjana elämän uudelleenjärjestämiselle. Uusi radikaali työväenliike voisi syntyä nyky-yhteiskunnasta syrjäytyneiden parissa, koska institutionalisoituneet ammattiliitot eivät heitä halua tai kykene auttamaan. Vanhojen porvarillistuneiden ammattiliikkeiden alasajo sekä sellaisten vanhan kapitalismin ilmiöiden kuin lapsityövoiman, orjatyön ym. paluu osoittaa uusien keinojen tarvetta. Uusi yhteisö huolehtisi jäsenistään järjestäen töitä, keskinäisiä palveluksia, lasten kaitsentaa, huolenpitoa vanhuksista, vammaisista, perheettömistä ym. Sen antama koulutus avaisi käsittämään yhteisön tilaa ja suhdetta ympäröivään maailmaan. Se opettaisi yhteisön jäsenten jokapäiväisen toimeentulon kannalta relevantteja asioita käytännön esimerkein ja vanhempia seuraten. Päätökset tehtäisiin yhteisön sisäisen solidaarisuuden keinoin suoraa demokratiaa noudattavissa neuvostoissa joiden pohjalta ihmset voisivat ottaa kontrollin omasta elämästään ja harjaantua elämään keskinäisessä yhteistyössä ja luottamuksessa. Yhteisen avunannon assosiaatiot ovat parasta kasvatusta ihmisten veljeyteen ja byrokratian kumoamiseen. Tällainen yhteisö voisi sisältää tulevan yhteiskunnan siemenen, harjaannuttaa ihmiset työnjakoon ja ottaa maan resurssit hallintaansa. Tältä pohjalta järjestetty yhteiskunta ei tuntisi luokka- eikä kansallisuusristiriitoja, koska siinä ei olisi koneistoa joka mahdollistaisi toisten alistamisen ja riistämisen. Uusi ihminen paljastuisi entisen kuoresta vailla instituutioiden pakkopaitaa.

Yleensäkin suurin osa maailman ihmisistä (kehitysmaissa ja vaikkapa Venäjällä) ihmisistä elää ns. varjotalouden piirissä, oman yhteistyönsä varassa – kaikkien virallisten instituutioiden tavoittamattomissa. Suurimmasta osasta maailmassa tehtävästä työstä ei makseta palkkaa. Tämä osoittaa että virallinen kapitalistinen työ ja sitä suojeleva valtio (jonka suojelusta se haluaa tehdä meidät riippuvaisiksi jotta emme voisi nousta vastustamaan sitä) on harvinainen, luonnoton poikkeus! Elitistit rosvoavat tuotantovoimat ja inhimillisen potentiaalin jotta voisivat synnyttää köyhyyttä joukkoonsa kuulumattomille ja yltäkylläisyyttä omalle piirilleen. He leimaavat kaiken perinteisen toiminnan, esim. lastenhoidon, ajanhukaksi ja kolonisoivat sen: siirtävät sen asiantuntijain tehtäväksi. Valtiot ovat yrittäneet tehdä itsensä tarpeellisiksi kaikin keinoin, eritoten kutsuen sitä mihin ne eivät ole ulottaneet toimintaansa primitiiviseksi ja huonoksi. Ne jakelevat armopaloja kouliakseen väestön riippuvaisiksi itsestään ja ostaakseen suosiota. Nyky-yhteiskunta tekee mahdottomaksi omillaan selviytymisen, viimeiset itsenäiset ammatit kuten kalastaja ovat katoamassa.

Tekijät eivät ole niinkään huolissaan ihmisarvon polkemisesta kaupallisten (porvarillisten) intressien edessä – he haluavat palauttaa "politiikan ensisijaisuuden". Minä haluaisin palauttaa ihmisten ensisijaisuuden ja hävittää politiikan koska ilman sitä ei talous olisi päässyt siihen missä se nyt on – niin kuin tekijät mainiosti kuvaavat!

Finanssien "vapaudesta" puhuminen on sanojen prostituutiota. Yritykset eivät ole ihmisiä eikä niihin (eikä mielestäni eläimiinkään) päde tällainen ihmisten ajattelusta lainattu käsite. Tällainen omien haavekuvien projisointi inhimillistettyihin elottomiin ja ajattelukyvyttömiin abstraktioihin on antihumanismia.

Finanssimarkkinoiden etu (shareholder value) ja siitä juurensa juontava tuotannon dynamiikka (voitot saadaan pääosin tuotannon halpuudesta) ajaa modernissa saalistustaloudessa siihen ettei Henry Fordin teoria yleisen varallisuustason nostamisesta (nostetaan työntekijän palkkaa niin hänkin voi ostaa auton mikä lisää kysyntää) enää pidä paikkaansa. Yrityksen toiminnan kannalta täysin tarpeettomien omistajien hyödyttäminen on ainoa päämäärä. Tätä Martin ja Schumann kuvaavat mainiosti.

Taloudellisen vallankäytön tavoitteena on kulujen ulkoistaminen – siirtäminen veronmaksajien maksettavaksi. Eliitti oikeuttautuu opilla jonka mukaan ympäristöongelmien syynä on väestönkasvu ja globalismi on ainoa ratkaisu niihin kuten alikehitykseenkin.Ympäristökysymys on osoittautunut vanhan maailmanjärjestyksen vahvistajaksi – tämä on osoitus siitä miten käy kun arvokas asia kaapataan ruohonjuuriliikkeiltä eliitin maailmanlaajuisille organisaatioille. Samoin on käynyt kansallisen demokratiankin – se on siirretty ylikansalliselle tasolle ja loitonnettu alkuperästään.

Tekijät väittävät että "kansainvälisyys"on sosialismin keksintöä. Todellisuudessa se on jo vanha ilmiö kapitalismissa.

Kapitalismi on alusta alkaen ollut kansainvälistä – ei se koskaan ole ollut sellaista vapailla markkinoilla tapahtuvaa pientuotantoa mitä Adam Smith kuvasi. Itse asiassa hän tuomitsee mitä jyrkimmin nykyisen kaltaiset valtion kanssa yhteen kietoutuneet monopolit. Siirtomaat olivat kansalle ja valtiolle tappiollisia, mutta niitä hankittiin, koska ne olivat mitä tuottoisimpia niistä hyötyneille kapitalisteille. Tämä kuvastaa paitsi heidän poliittisen vaikutusvaltansa suuruutta, myös heidän ideologista mahtiaan, sitä miten he osasivat markkinoida tämän siirtomaakilpansa sivilisointimissiona. Ja mikään ei ole muuttunut: samahan tapahtuu vaikkapa Balkanilla tätä nykyä.

Luonnonsuojeluunkin on pesiytynyt vihreää imperialismia. Luontoa halutaan suojella piittaamatta "alkuasukkaiden" elämänmuodosta, toiveista ja tarpeista. Tällainen "luonnonsuojelu" kuten "rauhantyökin" missä kansat ja pienvallat ovat vain haitaksi ja suurten hankkeiden tiellä on tuomittu epäonnistumaan näennäisessä päämäärässään. Ne ovat esimerkki elitismin ja autoritarismin kyvystä kaapata arvokkaita asioita oman taloudellisen etunsa edistämiseen.Tämä osoittaa miten taloudelliset edut muuntautuvat poliittiksi vaateiksi – yleensä vapauden nimellä.

Maustekauppa, orjakauppa ym. raaka-aineiden hankinta mikä johti alkuperäiseen pääoman kasaantumiseen yhteismaan rosvoamisen ohella oli luonteeltaan samanlaista kuin nytkin. Lippu kulki käsi kädessä kaupan sivistävän vaikutuksen kanssa. Se että se tuhosi alkuperäiskansat kulttuureineen oli luonnollista tai paremminkin epäluonnollista valintaa. Myöskään työvoiman hankinta ulkomailta ei ollut harvinaista. Ajatellaanpa Hollannin Itä-Intian kauppakomppaniaa, joka oli aikoinaan maailman suurin kaupallinen liike tai mitä tahansa trooppista tuotetta, Intian puuvillaa jne. Olennaista osaa näytteli raaka-aineiden hankinnan ohella ihmismateriaalin hyödyntäminen. Tähän asti kapitalismi ei kuitenkaan ole kyennyt pääsemään loogiseen päätepisteeseensä raivatessaan raja-aitoja. Syynä ovat olleet vanhan yhteiskunnan jäänteet, toisaalta tarve taivuttaa massoja mukaan niiden murtamiseksi.

Tekijät kuvaavat valaisevasti kuinka kansalaisten sijoitusrahastot ja pankkiin sijoittamat varat rahoittavat finanssimarkkinoiden saalistustoimintaa joka ajaa kansalaisia ahtaalle sijoittajien voittojen nimessä. Tämä todistaa nykysysteemin itsetuhoisuudesta ja propagandan vaikutuksista: media komentaa kaikkia kuin armeija sotilaitaan, ja kaikki tottelevat, omaksi tuhokseen. Mutta tämä osoittaa vain että tavallisesta kansalaisesta ei siis voi tulla kapitalistia (tai "yrittäjää" niin kuin finanssipääomaa kutsutaan) yrittipä hän miten kovasti hyvänsä. Häneltä puuttuu asian vaatimat resurssit ja erikoistietämys. Valtaapitäviä vastaan ei voi taistella heidän omilla aseillaan.

Pelokkeena käytetään kommunismin uhkan kaikottua vaihtelevia keinoja: kaaoksella uhkaamista, fanaatikkoja.
Kiintoisaa miten Mein Kampfin sanoma oli täysin samaa kuin amerikkalainen retoriikka oli kommunismia ja Neuvostoliittoa vastaan – ja nyt Saddam Husseinia, serbejä… Propagandassa sovelletaan kauhua herättäviä tappofraaseja tyyliin "joukkotuhoaseet", "etninen puhdistus". Ne luovat vihjaillen ja huhuja kylväen sopivan epämääräisen kauhukuvan joka oikeuttaa ja jopa pakottaa hyökkäykseen. Sotarikokset, hirmuteot, verilöylyt ym. vahvasti tunteenomaiset ilmaukset demonisoivat vihollisen ja poistavat hänen inhimillisyytensä urhean pommittajan mielessä. Erityisesti kannattaa tämä kohdistaa johonkin tiettyyn henkilöön joka sitten projisoidaan koko kansaksi. Ensivaikutelma on aian tärkein. Kun se on kerran iskostettu ihmisten tajuntaan, on turha yrittääkään muuttaa sitä. Poikkea va informaatio leimataan propagandaksi ja torjutaan jyrkästi, sikäli kun sitä edes päästetään esille ihmisten mielenrauhaa häiritsemään.

PR-toimisto ottaa yhteyttä faksilla joukkoon toimittajia, poliitikkoja, kansanliikkeiden edustajia. Heihin vedotaan sopivasti valikoidulla, muokatulla ja kohdistetulla informaatiolla, joka kuuluu heidän erityisalansa ja kiinnostustensa piiriin. Lopusta nämä pitävätkin itse huolen. Sopivan värikkäillä jutuilla luodaan heille moraalinen velvoite puuttua peliin ja tukea näiden tarinoiden esittäjää: he ovat vaikutusvaltaisessa asemassa ja lähellä virallisia tahoja, joten he usein voivatkin päästä niiden virallisiin asiaan liittyviin tehtäviin ja vaikuttaa toimintasuunnitelmiin. Erityisesti raiskausjutut ovat sotapropagandassa tärkeitä koska ne vetoavat naisiin. Joukkomurhat ja kidutukset kuuluivat myös kuvaan. Tämä tekee vastaväitteet moraalisesti mahdottomiksi, ja niiden esittäjän tuomittavaksi revisionistiksi.

Tällä on myös positiivinen vastapooli. Mystiset lauselmat kuten "hallittu " rakennemuutos jotka keitellään kokoon Eurooppalaisen suurteollisuuden harjoittajien pyöreässä pöydässä iskostavat kuulijainsa päähän ajatuksen että muutos on väistämätön, luonnonvoiman kaltainen, mutta että sitä kuitenkin voidaan hallita ja ohjata kaikkien hyväksi valtiovallan viisain toimenpitein. Tunteisiin vetoamalla voidaan tällainen ajatus synnyttää mutta tuskin faktoja esittämällä. Ohjeet ja opit tulevat EU.n komissiolta: pääomapiirit ym. viralliset tahot informoivat journalisteja. Hämärä sanonta antaa vaikutelman siitä että edes jotain tehdään asian hyväksi eikä synnytä kiusallisia kysymyksiä: kukaanhan ei halua vaikuttaa tyhmältä. Tätä retoriikkaa Martin ja Schumann manaavat avukseen.

Kotona hyvä imago on olennainen globaalin riiston helpottamiseksi jotta omalta kansalta saataisiin tukea. Silti, joukoilla on mahtia mutta ei näissä mediassa eikä näissä nöyrissä ylisisäistäneissä järjestöissä. Nyky-yhteiskunnassa se tosin useimmiten esiintyy vain piilevänä.

Olipa valtio millainen diktatuuri hyvänsä, täytyy siinä vallita jonkinlainen yhteiskuntasopimus: tästä syystä elitismi ei toimi elitistien mielestä riittävän tehokkaasti. Jonkinlaiset myönnytykset ovat olleet niin kauan tarpeellisia kun kommunismin varjolla vallittiin maailmaa mutta enää ei ole syytä pelätä massojen mahtia – onhan Eurooppa huomattavasti rauhoittunut. Sodastakin ja sen jälkeisestä työttömyyden pelosta on kulunut pitkä aika. Vastarintaa elitistit eivät osaa odottaa kun valta on saatu delegoitua luotettaville yksityisille demokraattisen valvonnan ulkopuolisille elimille vailla sen kummempaa hälyä.

Martin ja Schumann tarjoavat mallinaan "hidastaa" globalisaatiota kunnes ollaan "valmiita" – eivätkä kehityksen kääntämistä päinvastaiseen suuntaan. Talous on heidän mukaansa liian verkottunutta jotta olisi muita vaihtoehtoja, sanovat he. Sen luulisi olevan yhtä mahdollista kuin valitun suunnan. Ellei näin ole, merkitsee se nykyisen hallitusmuodon oikeutuksen poistamista ja vallankumoustarvetta. Tekijät kuitenkin kammoavat "populisteja" jotka uskaltavat vihjatakin muutoksen tarpeeseen.

Perusteellisesti kirjassa kuvataan työllisyyden tulevia näkymiä. Saksassa arvioidaan poistuvan teollisuudesta 1,5 miljoonaa työpaikkaa. Keskimääräiset tulot ovat olleet laskussa 5 vuoden ajan – Amerikassa 20 vuotta! Amerikkalainen malli luo matalapalkkaisia työpaikkoja synnyttäen työssäkäyvien köyhien luokan. Yhdysvallat aloitti 70 -luvun alkupuolella menetettyään ehdottoman mahtiasemansa maailmantaloudessa Japanin ja Saksan noustua varteenotettaviksi kilpailijoiksi sodan työväenluokkaansa vastaan. Muun maailman on täytynyt vastata haasteeseen. Japanin elinikäiset työpaikat ovat nyt mennyttä, samoin Saksan yritysten perinteinen "sosiaalisuus".

Lisäksi joka toinen keskijohdon työpaikka menetetään – nyt ovat palveluammatitkin alkaneet kadota, mistä kirja esittää esimerkkejä olennaisilta aloilta – pankeissa, vakuutusalalla, telekommunikaatiossa. Ylin johto voi kontrolloida työntekijöitä kameroin ja kortein ym. ja antaa käskyjä tietokonein. Yksityiselle sektorille ei ole syntynyt uusia työpaikkoja kymmeniin vuosiin. Kirja tarjoaa reseptiksi työpaikkojen luomista julkiselle sektorille – mutta eikö niitä voitaisi samalla kaavalla vähentää sielläkin? Ja tottahan ne maksetaan tavallisten veronmaksajien pussista, muttei yritysten jotka niin kuin kirjassa todetaan eivät enää maksa veroja vaan saavat tukea – "kilpailun" nimissä!

Tätä merkitsee globalisaatio, jonka tunnuspiirteitä ovat high tech -viestintä, alhaiset kuljetuskustannukset ja siihen liittyvä energian tuhlaus, "vapaakauppa" ja mahdollisimman laajat markkina-alueet laajoine periferioineen. Laitan "vapaakaupan" lainausmerkkeihin, vaikka tekijät ottavatkin vapaakaupparetoriikan täydestä – tosin he kyllä paljastavat monissa kohdin ettei halpatuontimaiden tavaraa suinkaan päästetä markkinoille sikäli kun sitä vastaan on esittää kotoista kilpailua.

Reagan pelasti Amerikan elektroniikka-alan valtavilla tukiaisilla Japanin kilpailulta suoraan veronmaksajien kukkarosta. Aivan hiljattain Clinton pelasti Amerikan tomaatinviljelijät Meksikon kilpailulta NAFTA:sta huolimatta. Suurella summalla Meksikon hallitukselle pidettiin halvat tomaatit poissa Amerikan markkinoilta ja tällä tavoin säilytettiin tuhansia työpaikkoja ja kiitollisia ääniä. Epäilemättä tällä rahalla ostetuilla aseilla pidetään Meksikon tomaatinviljelijät kurissa ja hyödytetään vastaavasti USA:akin. Tämä on mainio osoitus USA:n mahdista ja saakin epäilemään koko vapaakaupparetoriikkaa, kun eivät sitä kiihkeimmin puoltavatkaan tahot nojaudu siihen muuta kuin silloin kun heille on etua.

Englanti suojasi aluksi kauppansa mitä tarkimmin: se ryhtyi ajamaan vapaakauppaa vasta saavutettuaan ehdottoman etulyöntiaseman kilpailijoihinsa nähden. Protektionismia ovat soveltaneet myös Yhdysvallat, Saksa ja Kaakkois-Aasian maat Japanin mallia seuraten. Aasian uusille teollisuusmaille on suotu hyvinvointi – tosin ei 250 miljoonalle köyhälle mutta kuitenkin – esteeksi kommunismin leviämiselle massiivisella USA:n avulla. Niitä tarvittiin myös Japanin markkina-alueeksi. Euroopalle suotiin vaikutuspiiriksi Afrikka ja USA piti Etelä-Amerikan: näin päättivät amerikkalaiset suunnittelijat kuten George Kennan ja Dean Acheson 2. maailmansodan jälkeen kun maailma jaettiin. Nyt ehkä kärsivällisyys on loppunut Aasian suhteen: spekulaattorit realisoivat omistuksiaan. Edessä näyttäisi olevan rekolonisaatio: ainakin länsi tekee kaikkensa hyödyntääkseen nykyistä talouskriisiä tällä tavoin. Sosiaalisista ohjelmista ja julkisista menoista tingitään, niin vaativat IMF ja Maailmanpankki sekä niiden äänitorvena toimivat poliitikot. Nämä instituutiot päästävät lainoillaan rikkaat pälkähästä – köyhät kantavat taakan.

Itä-Eurooppa on jo pätkitty ja jaettu "sivistysmaiden" kesken. Kiina on enää valloitettavana. Mutta markkinoiden täytyttyä ja laajenemisen käytyä mahdottomaksi on edessä surkea loppu. Asetan toivoni Kiinaan – vaikka tekijät yrittävätkin väittää että se on seinän edessä. Heidän haaveksimastaan hajoamistendenssistä ei ole merkkiäkään, se on toiveajattelua.

Mikään Tiibet-propagandakaan ei voi sille mitään että tuleva suurvalta-Kiina on päivä päivältä entistä mahdikkaampi. Vastaavanlainen autoritaarinen mallion kuitenkin kelvannut länsimaisille demokraateille Aasian joka ikisessä maassa, mitä nyt ääriliberaalit vähän kiristelevät hampaitaan! (Martin ja Schumann sen sijaan ihannoivat "Aasian mallia".) Ehkäpä Kiina kykenee jonain päivänä kallistamaan maailmankaupan tasapainoa oikeudenmukaisempaan suuntaan.

Klassinen taloustiede liikkuu pitkälti kuvittellisessa maailmassa jota leimaavat maasta toiseen liikkumaton pääoma, kahden tuotteen vaihto keskenään, tasa-arvoiset valtiot yhtäläisine olosuhteineen ja tarpeineen vailla CIA:n valitsemia valtionpäämiehiä. Mutta tästä fiktiosta on etua niille joiden palveluksessa he toimivat. He selittävät todellisuuden olemattomiin ja elitistiglobalistien yksilölliset edut kaikkien omaisuudeksi. Samaten on kaikkien palkkalaisten, eritoten asiantuntijain. Ei voi olla jonkun palveluksessa ja riippumaton. Palkan lisäksi kasvaa henkinenkin kuilu erottamaan heidät tavallisesta kansalaisesta.

Tarja Halonenkin puoltaa aseiden vientiä Indonesiaan vaikka on (ainakin ollut) rauhanaktivisti, vaikka ehkä iltarukouksissaan muistaakin Itä-Timorin poljettua kansaa. "Kyllä Siperia opettaa"…eikä tässä ole takana (pelkästään) Lipposen ilkeys vaan paremminkin parlamentaarisen toiminnan luontainen dynamiikka. Länsimaiset liberaalit ovat kautta linjan "ylisisäistäneet" yhteiskuntamme väitetyt arvot, toisin sanoen nielleet kaiken sen propagandan mitä heille on syötetty: tällaisia maallisia pappeja sitten sanotaan "periaatteen miehiksi"…

Mitä suurempi talous, sitä sosialisoidumpi. Aseteollisuus on sosialismia rikkaille – kulut maksetaan tavallisten kansalaisten pussista mutta voitot siirretään kokonaan yksityissektorille. Elitistien ei tarvitse tuhlata verovaroja sosiaalipalveluihin vaan he saavat summan käyttöönsä täysimääräisenä! Amerikkaan on syntynyt myös vankiteollinen kompleksi – pitää kurissa mutakuonot niin kotona (poistaa ympäristöhaitat) kuin ulkomailla (halpatuonti lyödään sen omilla aseilla)! On muodostunut uusi repressiivinen turvateollisuuskompleksi, jonka avulla elitistit korjaavat hyödyn jopa aiheuttamistaan ongelmista. Samaa periaatetta noudatetaan Maailmanpankin ympäristöohjelmissa – mitä pahempia haittoja jokin ohjelma aiheuttaa, sitä enemmän se saa ympäristötukea vahinkojen siistimiseen.

Tekijöillä on mielestäni väärä kuva esittämistään tosiasioista. Todellisuudessa asia on niin että valtion suojelu ei suinkaan katoa mihinkään vaan voimistuu – julkiset menot ovat todellakin kasvussa. Ne vain siirtyvät köyhiltä rikkaille – niin valtioille kuin yhtiöille ja yksilöillekin.

Kirja pelottelee separatismilla, uskonnolliselle fanatismilla – joka tietenkin lännelle sopii mitä mainioimmin! Näistä tuskin on vakavaa vaaraa, ja heidän kukistamisestaan – tai vaihtoehtoisesti tukemisestaan, mikäli jokin maailmankolkka näyttää liian itsenäiseltä ja kaipaa kunnon opetusta – saa nationalismi kotona tyydykettä. Helppo homma – pelkkää "palomiehentyötä", niin kuin tekijät sanovat. Ja sillä saadaan perusteltua sotavoimat ja aseteollisuus omalle kansalle sekä kiristettyä kehitysmaita taipumaan elitistglobalistien tahtoon, pakkomyytyä aseita ja levitettyä sotilasliittoa. Urheita sankaritarinoita saadaan kärsivistä kansoista ja itkevistä naisista ja lapsista joiden avuksi John Waynen tulee ratsastaa. Martinin ja Schumannin harrastama fundamentalismilla pelottelu tuntuu varsinkin oudolta. Islamilaiset fundamentalistithan ovat lännen parhaita liittolaisia, he taistelevat lännen asein ja jopa johdossa kuten viimeksi Bosniassa. Maailman fundamentalistisimmat valtiot Saudi-Arabia ja Kuwait ovat elitistien lempilapsia. Väliäkö sillä jos naiset eivät Saudi-Arabiassa saa ajaa autoa – tämä herättää vain leikkisiä kommentteja tyyliin "maassa maan tavalla". Ainoastaan jos siellä joskus ruoskitetaan jalorotuinen länsimainen patriisitar, herää rasistisia vastalauseita. Noh, tosin verrattuina lännen rakastamiin Afganistanin mujadeheeneihin joiden kanssa on tehty jo vuosia yhteistyötä ovat nämäkin arabit vapaamielisiä. Entä Aasian maat – poliittisista vapauksista ei ole siellä tietoakaan. Vaietaan vaikka vähän kauhistuttaakin. Politiikassahan aina esiintyy outoja vuodekumppaneita. "Vihakampanjat" ja "USA:n morkkaaminen" kauhistuttavat moraalisen paheksunnan huippuunsa. Omalta itseltä tietysti vaaditaan "terävää asioihin puuttumista" ja "isolationismi" on kirosana. Puhutaan "hampaattomuudesta".

Hyökkäävyys, sotaisuus ja militarismi on moraalisesti mitä tärkeintä läntisille liberaaleille. Sikäli kun se ilmenee toisissa, on se tietysti mahdotonta ymmärtää, puhtaasti järjetöntä, uskonnollista kiihkoilua – vaikkapa tämä ilmenisi vain yksinkertaisena haluna kontrolloida omia luonnonvarojaan ja olla alistumatta USA:n määräysvaltaan. Mikään paljastus USA:sta tai sen liittolaisista ei horjuta liberaalien uskoa siihen että heidän tarkoitusperänsä ovat mitä parhaimmat kun he tukevat niitä! Heidän ideologianaan on ällistyttävä omahyväinen tekopyhyys ja kaksinaismoralismi, ja heidän toimintaansa leimaa maailmanlaajuinen röyhkeys joka kutsuu itseään "rauhanprosessiksi" ja vaatii täydellistä alistumista sotilaallisesti ,poliittisesti ja taloudellisesti. Puuttuminen muiden maiden asiohin kansainvälistä oikeutta herjaten on suoranainen hyve – ajatuskin että joku uskaltaisi tehdä niin länsimaille on mahdoton! He kutsuvat kiristystä "neuvotteluksi"- uhkailu ja painostaminen on heille ylpeilyn aihe ja moraalinen velvollisuus josta pidättäytyminen on mitä turmiollisinta. Heidän "rauhansa" joka kasvaa pyssynpiipusta merkitsee miehitystä, terroria ja pakkokeinoja. Ne ovat omiaan edistämään rauhaa ja luottamusta, ajattelevat liberaalit.

Teot puhuvat – eivät sanat. Niin kauan kuin liberaalit antavat myöten ja uskovat näin, pysyvät trilateraaliset tyrannit vallassa. Koska he osaavat laatia sääntöjä muiden noudatettavksi, ovat he itse niistä vapautetut. He saavat valtaa, etuoikeuksia ja vapautta ja vielä radikaalin maineen kaiken kukkuraksi. Kuka voisikaan vastustaa kaikkea tätä? Elitistit sanovat aina päinvastaista mitä tarkoittavat ja levittävät "faktoja" yrittämättäkään analysoida niitä tuottavia voimia – tätä kutsutaan uutisiksi. He vaativat ideologissta konformismia ja seuraajineen piiskaavat toisinajattelijat kuriin ja Herran nuhteeseen. He käyttävät väkivaltaa aina kun voivat – tavallisesti heidän täytyy tyytyä sanalliseen. Mitä he eivät kykene todistamaan he sivuuttavat tykkänään. Toiston mahdilla siitä tulee yleisesti hyväksyttyä. He eivät ikinä myönnä olevansa väärässä ja vierittävät vastuun muille jos käryävät rysän päältä. He muuntautuvat abstraktioiksi univormuissaan. He eivät luota kehenkään eivätkä tee kompromisseja – kompromissi on heidän mielestään sitä kun muut taipuvat heidän tahtoonsa. He lietsovat pelkoa tehdäkseen itsensä tarpeellisiksi ja välttävät huumoria -sehän vähentäisi heidän auktoriteettiaan. Mikä ei ole välittömästi rahaksi muutettavissa on heidän poroporvarillisissa mielissään turhaa ja tuhottavaksi määrättyä. Tätä on heidän "järjellinen" ajattelunsa: henkisten arvojen kieltämistä. Elämä ei voi olla heille kummempaa kuin hengityksen ylläpitoa ja aineellisten arvojen keruuta, joihin heidän mielestään kuuluvat myös kulttuuripalvelut sirkushuveina kansalle.

Tällaiset tyypit ovat vaarallisimpia ja fanaattisimpia kaikista, koska heidän pelikenttänään on koko maailma. Ilmi selvä tekopyhyyskään ei horjuta heidän uskoaan. Laki ei heidän suurta aatettaan rajoita koska heidän takanaan on koko lännen talousmahti. Talibanitkaan eivät vaadi että lännessä naiset peittäisivät päänsä huntuun – kuitenkin lännen mielestä on mitä luonnollisinta vaatia oikeutta päättää kenen tai minkä tahansa asioista. Tämä osoittaa elitistien "puolueen" aatteen – länsimaisen kansalliskiihkon – kaikkivoipuudesta. Kukaan ei periaatteessakaan koskaan kiistä sitä. Kansainvälistä oikeutta ja itsemääräämisoikeutta ei tarvitse noudattaa: vallanpitäjät voivat vapaasti tallata ne jalkoihinsa. Niitä ei rohkeassa vapaassa keskustelussa tarvitse muodollisestikaan kunnioittaa, suuriin päämääriin kun pyritään niin tarkoitus pyhittää keinot. Siitä vain kiistellään mikä on oikea strategia edettäessä tiellä kohti suurta utopiaa.

Väistämätön musta on valkoista -fraseeraus tukahduttaa keskustelun. Ei ole vaihtoehtoja, sanovat elitistit, ja ovat saaneet ihmiset pitkälti uskomaankin tämän. Nykyaikana tästä syystä voi näennäinen kritiikki yllättäen olla status quon tukena. Tämäntapaiset kirjat kuin Globalisaatioloukku voivat palvella uskontunnustuksena ja kunnianosoituksena.

Pääomapiirien tavoitteena on sosiaalivaltion purku, toteavat tekijät. Ei tietenkään "ulkomaisen kilpailun pakosta" vaan halusta kilpailla sitä vastaan: voittojen maksimoinnista. He eivät syytä omaa itseään vaan ulkomaista kilpailua joille ovat itse olleet avaamassa ovia. Ei voitane olettaa että tähän sisältyvä konkurssiriski pelottaisi yhtäkään kapitalistia, ja voidaanhan sillä verukkeella saada palkat ajettua alas. Kapitalistisen kilpailun dynamiikka ja kapitalisteihin iskostunut ajattelutapa sekä osakkeenomistajien vaatimukset lakaisevat ajan oloon tieltään yksittäiset poikkeukset vaikkapa perheyrityksissä. Valtavilla optiovoitoilla tukahdutetaan stressi ja estetään systeemin kyseenalaistaminen, vaikka palli kuinka heiluisi ja ihmisten erottaminen vaivaisi mieltä.

Hierarkia takaa, että alemmat nöyristelevät ja omatuntonsa rauhoittamiseksi puolustelevat ylempiään. Uusliberalismin ideologia takaa kaikelle perustelut. Vaihtoehtoja ei ole, niiden esittäminen on vastuutonta ja vastaväitteet iljettävää propagandaa. Kyseenalaistaminen kielletään. Toisinajatteleva ei voi olla älyllisesti rehellinen. Sairaalloinen kiinnostus ja omistautuneisuus aatteelle tukahduttaa suureen ääneen epäilyn. Hillittömällä raivolla tyrmätään vastaväitteet. Kuitenkin mielipide voi muuttua käden käänteessä – politiikkaahan voi aina tilanteen mukaan joutua muuttamaan. Liberaalien lompakko sanelee lait.

Tekojen arvo riippuu tekijästä, ajattelevat elitistit, ja pyrkivät salaamaan ja väärentämään historiaa omaksi edukseen. Tämä estää järkevän keskustelun heidän kanssaan. Vapaus on heidän mielestään vaarallista ja älyllinen rehellisyys antisosiaalista itsekkyyttä. Tämä on totalitaarisen ajattelutavan ydin! Sen henkiset juuret ovat heikkoudessa ja pelkuruudessa: halussa hukuttaa oma persoonallisuus johonkin todella merkitsevään mikä elää ja ajattelee heidän puolestaan, oma mitättömäksi koettu yksilöllisyys suurempaan ja mahtavampaan. He haluavat alistua ja alistaa. Autoritaarisuus on itsepetokseen sekoittunutta vallanhimoa.Vainoharhainen muiden ihmisten pelko ajaa heitä vainoamaan pienintäkin erimielisyyden osoitusta. Ideologian ajatussisältö ei merkitse heille mitään. Pääasia on sen tuleminen yleisesti hyväksyksi ja että he saavat arvostusta sen äänitorvena olemisesta. He ovat valmiita vaihtamaankin sitä milloin lystäävät, kunhan saavat riehua johtajina suuna päänä. Suunta ei merkitse heille mitään, ainoastaan se että saavat istua kuskipukilla. Tästä syystä nykyajalle on ominaista hallitusvallan räikeä keinotekoisuus ja vieraantuneisuus alamaisistaan. Se vaatii ajan oloon kieltämään objektiivisen todellisuuden olemassaolon ja kieltämään sisäisen totuuden. Joka omaksuu totalitarismin kuitenkin tuhoutuu ihmisenä ja narisee kuivasti tyhjää.

Tekijät kumoavat ansiokkaasti sen harhaluulon että ulkomaille luodaan työpaikkoja. Monikansalliset yritykset vähentävät niitä kautta linjan ja siirtävät toisia toisaalle pyrkiessään tunkeutumaan jonkin maan markkinoille ja pyrkiessään madaltamaan palkkoja keskinäisen kilpailun keinoin. Työvoima ei ole lähellekään yhtä liikkuvaa kuin tietokoneimpulssin nopeudella siirtyvä pääoma – mikä kumoaa Ricardon "suhteellisen hyödyn" teorian. Poliitikot kulkevat rahamarkkinoiden talutushihnassa – ja ne vaativat pääomatulojen verotusta pois. Rahan merkitys on muuttunut vaihtoa helpottavasta hyödyllisestä apuvälineestä voittoja tyhjästä luovan talouden viisastenkiveksi.

Yritysten voitot kasvavat valtavasti, pörssikurssit ampaisevat tähtiin. Vain palkat laskevat. Tämä ei ole luonnonilmiö vaan siihen on päästy määrätietoisiella politiikalla joka on muotoiltu suuren rahan järjestöissä. Tästä ovat esimerkkeinä EU, GATT, valuuttakaupan vapauttaminen, Bretton Woodsin järjestelmän lakkauttaminen 1973. Politiikot väittävät lisäävänsä työllisyyttä. Mitä he sanovat suljettujen ovien takana? He puhuvat ainakin julkisesti uuskieltä – sanovat päinvastaista kuin mitä tarkoittavat. Heidän on pakko uskoa puheisiinsa voidakseen katsoa itseään peilistä. He tosiaan uskovat jumalaisiin auktoriteetteihin ja ovat seonneet propagandasta ja erkaantuneet todellisuudesta omissa piireissään pyöriessään.Tämä muovaa heidän ajattelunsa niin etteivät he kykene muuttumaan.

Martin ja Schumann antavat sellaisen kuvan että "uusliberalismi" olisi seurannut tätä kehitystä totta kai se johti sitä ja toimi suunnannäyttäjänä. Se syntyi yhteiskunnan mcdonaldisaatiosta. Amerikanisaatio joka kolonisoi maailman on luonnollista seurausta siitä, sen kulttuurinen ilmaus. Se myyvä elinvoima on USA:ssa joka otti maailman johtoaseman toisen maailmansodan jälkeen.

"Tämä on hinta siitä että USA hoitaa asioita puolestamme Balkanilla", lausuu muuan rahakauppias tarkoittaen amerikanisaatiota, kertovat Martin ja Schumann. Se kuvastaa sitä että se elinvoima mitä yhteiskunnassamme vielä on elää USA:ssa. Eurooppa uupuu henkistä mahtia eikä voi sitä millään mahtikäskyllä luoda vaan ainoastaan spontaanisti. Nykyiseltä yhteiskunnalliselta pohjalta sitä ei voi luoda vaikka Eurooppa nousisi millaiseen poliittiseen suurvaltuuteen. Tulevaisuudennäkymänäkin se on vähintään pelottava ja lupailee veristä konfliktia USA:n kanssa.

Tämä maailman kulttuurinen standardointi ja monotoniako kaataisi diktatuurit, niin kuin tekijät toivovat? Sijoitusten liberalisoivuutta on syytä epäillä. Todellisuudessa sijoittajat pitävät diktatuureista kuten David Rockefeller joka oli mielissään Argentiinan sotilasjuntasta, "vihdoinkin hallitus joka tajuaa yksityisyrittäjyyden periaatteet".

Rupert Murdochin kaltaiset ajattelun ammattilatistajat katkaisevat perinteet ja ihmisyhteisön yhteenkuuluvuuden sekä pirstovat maailman. He kantavat valkoisen miehen taakkaa: pohjoisen tekemiset ovat globaaleja ja koko tilanteen ratkaisuja, etelä on ongelma ja syyllinen.

Tämä "ongelmien ratkaiseminen", olipa se sitten maailman turvalliseksi tekemistä demokratialle, rauhanturvaamista tai mitä hyvänsä pitäisi lopettaa. USA ei muuta teekään kuin kiertelee ympäri maailmaa tekemässä hyvää: varmistamassa IMF.n ja Maailmanpankin tuoton ja sijoittajien edut. Mikään julistus ei riitä turvaksi, rahan mahti vääristää ne hirvittävällä tavalla.

Pelottavinta näissä siirtomaaherroissa on heidän röyhkeä ylimielisyytensä ja omahyväinen vakuuttuneisuutensa jumalten asialla olemisesta. Heille jopa kansanliikkeen täytyy tulla ylhäältä päin jottei se haittaisi heidän hienostunutta taide-aistiaan. Omien salaisten epäilyjen tukahduttamiseksi?

Martin ja Schumann myös valittelevat kehitysavun vähenemistä. Kehitysmaista tulee tosin kolme kertaa enemmän rahaa länteen kuin lännestä niihin. Kaikki "kehitysapu" palaa mutkikkaita kanavia myöten länteen, paitsi mitä matkalla katoaa byrokratiaan. Korruptio on itse asiassa hyvä ja välttämätön asia, se korvaa sukulaisten suosintana mainiosti sosiaalivaltion (ja vielä ympäristöä säästäen!) luomalla sosialisen turvaverkon. Länsimaiden hurskaiden lähetyssaarnaajien, kehitysapulaisten ym. toivomaa johdonmukaista "kehitystä" joka hyödyttää heidän uraansa ja tyydyttää heidän egoaan on syytä välttää. Koko kehityksen käsitteen kyseenalaistaminen on toiveita herättävimpiä asioita nykypäivän maailmassa! Toivon mukaan se rohkaisee epäilemään muitakin itsestäänselvyyksiä.

358 ihmisellä on enemmän omaisuutta kuin 2,5 miljardilla ja seitsemällä rikkaimmalla on YK:n tietojen mukaan enemmän kun tarvittaisiin köyhyyden poistamiseksi maailmasta. Martinia ja Schumannia vain huolettaa etteivät monimiljonäärit anna tarpeeksi hyväntekeväisyyteen! Tämä ei tietenkään johda siihen että kukaan haluaisi takavarikoida heidän omaisutensa. Tällaiseen kauheaan rikokseen ei toki kukaan epäsosialistisesti ajatteleva ihminen voi syyllistyä. Hehän ovat perinnöllisesti parempia!

On siis selvää että rahaa ja ruokaa on, sitä pitää vain levitellä tasaisemmin. Mutta Martinia ja Schumannia lukiessa saattaa käsittää miten laajakantoisia uudistuksia todella tarvitaan, vaikka he sitä eivät oivallakaan.

Massaviihde, eritoten "uutisia" (myyviä skandaaleja) luova, (Viite 2) kohdistuu helppoihin maaleihin, yksittäisiin poliitikoihin joihin ongelmat personifioidaan. Muusta se tietysti vaikenee koska se "tuntee vastuunsa"! Mainostajat kun eivät pidä vakavista jutuista jotka vahingoittavat heidän etujaan! Mutta sellaisista mitä myyvimmän tuntuisista asioista kuin USA:n suhde latinalaisen Amerikan diktatuureihin ja School of Americasin toimnnasta diktaattoriuen kouluttajana ei liiemmälti puhuta. CIA:n kidutusopetuksesta on media huomaavaisesti vaiennut. Se että demokratian tukipaalu ja kaikkien meidän paras kaveri toimii taustavoimana suurin piirtein joka ikiselle maailmassa vaikuttavalle diktatuurille vaietaan vastuullisesti kuoliaaksi. Skandaalimaisimmatkin jutut liikkuvat hyvin kapealla sektorilla ja luovat mielikuvan vapaudesta! Tämä on sitä selkeämpää mitä vakavampi ja uutisiin keskittyvämpi viestin on kyseessä. Nöyrä media, psykologit EU:n ja Emun palveluksessa… miten tällä tavoin voivat tavallisen kansan vaikutusmahdollisuudet parantua? Pehmeä pr-totalitarismi tulee halvaksi, tunneterrori vaientaa poikkeavat mielipiteet ja synnyttää kilpailun oikeaoppisuudesta ("tasapuolisuudesta"). Ja voi sitä joka ei noudata käskyjä!

Erilaiset kulttuurijärjestelmät juuritaan – tämän tärkeyttä ovat alkaneet tähdentää koto-Suomenkin ideologit kuten Alpo Rusi hiljattain Suomen Kuvalehdessä. Siirtomaaherrat kartanoissaan ja lämmitetyissä uima-altaissaan tiristävät krokotiilinkyyneliään kun kehitysapua vähennetään! Hehän toki saataisivat menettää tärkeän virkansa! Heille ja heidän itsekunnioitukselleen tämä kehitysavun tärkeys on Jos se hukkaan meneekin ja on omiaan tuhoamaan perinteisen elämäntavan niin se on paikallisten korruptoituneiden apuamme saamaan arvottomien alkuasukkaiden aikaansaannosta.

Kielelliset aseet ovat tehokkaimmat. Demokratiassakin valtioterrori on aina taustalla mutta se pidetään taustalla. Pelkkä uhka on tehokkaampi. Rikkaat ovat parempia luonnollisen tai paremminkin epäluonnollisen valinnan tuloksena. Ole realistinen, he sanovat kun tarkoittavat: ole materialistinen, älä kapinoi. Oikeutettu ja epäoikeutettu sota eli julma teurastus ja oikeudenmukainen hygieeninen täsmäsota vuorottelevat heidän puheissaan. Heillä on rauhanaseet ja vihollisella tuhoaseet. Vihollista nimittellään ääriliikkeeksi, kovaksi linjaksi, militanteiksi ym. mikä merkitsee sitä että se poikkeaa USA:n määräyksistä. Hämäävään tunteenomaiseen kielenkäyttöön kuuluvat yleistykset, eufemismit, väärät yhteydet, falskit vetoomukset, pelon lietsonta ja loogiset virhepäätelmät. Fasismiin kuuluu olennaisena osana valheellinen tunteellisuus, sokerinmakea imelyys sekä nimellinen statuskorkeakulttuuri massoille tarjotun kitsin ohessa.

Demokratia merkitsee Yhdysvaltain tahtoon taipumista. Vapaus on yhtä kuin kapitalismi. Turvallisuus merkitsee sitä mitä eliitti haluaa lähinnä taloudellisten mutta myös poliittisten etujensa turvaamiseksi tehdä. Maltillinen merkitsee sitä että tukee amerikkalaista eliittiä, ihmisoikeustilastoista riippumatta. Rauhanprosessiksi kutsutaan vasallin pitämistä hallitsevassa asemassa sotilaallisen avun keinoin. Vakaus ja yhteiskuntarauha merkitsevät demokratian tukahduttamista. Propaganda on se mikä poikkeaa virallisen tahon sanomasta mikä tietysti on täyttä totta. Uudistaa on taipua USA:n tahtoon. Muutos merkitsee: pysyminen ennallaan. (Sitä sanotaan myös hiljaiseksi vallankumoukseksi.) Vapaat vaalit vastaavat USA:n odotuksia tulokseltaan. Apu ja rauhan rakentaminen – todistaa muuten huonoa siitä rauhasta kun sitä pitää pakkosyöttää, ja varsinkin sen pysyvyydestä – merkitsevät elitistien kielenkäytössä tukea epädemokraattisille hallituksille vastarinnan nujertamiseksi ja kansan alistamiseksi. Informaatiolla pommittaminen mykistää kansalaisen joka kääntyy nöyränä ja epätietoisena vallan puoleen odottamaan ohjeita. Tämä joukkojen mobilisaatio, kaaderikoulutus joka pakottaa ottamaan kantaa asioista mistä ei ole mitään edellytyksiä muodostaa mielipidettä. Näillä keinoin kansalaiset hämmennetään ja saadaan uskomaan päinvastaista kuin on totuus. Esimerkiksi amerikkalaiset kuvittelivat viime vaaleissa että rikollisuus on kasvussa ja äänestivät siksi kurin ja järjestyksen puolesta. Todellisuudessa rikollisuus on pysynyt Yhdysvalloissa suunnilleen samalla tasolla neljännesvuosisadan ja laskenut 90-luvun alusta alkaen selvästi.

Martin ja Schumann kuvittelevat että maailmanlaajuisen hallituksen suurin kompastuskivi on kehitysmaiden vahva asema ja "veto-oikeus käytännössä". Todellisuudessa USA on evännyt eniten päätöksiä YK:n turvallisuusneuvostossa. Toisena on sen kanssa "erityissuhteessa" oleva Englanti, Ranska on etäisesti kolmas. USA äänestää usein yleiskokouksessa yksin – mikä merkitsee käytännössä veto-oikeuden käyttöä. Lisäksi se harrastaa hyväksymiensä päätösten rikkomista, esim. 1978 YK.n turvallisuusneuvoston vaatimus Israelille vetäytyä Libanonista välittömästi ja 1975 vastaava vaatimus Indonesialle vetäytyä Itä-Timorista, jonka sabotoinnista Yhdysvaltain tuolloinen YK-lähettiläs Daniel Patrick Moynihan ylpeilee muistelmissaan. Suurvaltoja ja niiden likaiset työt hoitavia liittolaisia eivät koske lait eivätkä määräykset, vaan "valtionetu" – ja vain voiman puute estää pikkuvaltoja seuraamasta!

Liberaalit epäilemättä tulevat puhumaan moniarvoisuudesta mikä merkitsee sitä ettei heitä ja heidän kannattamiaan asioita saisi vastustaa. Arvoja on aina ollut monia. Pitäisi keskustella siitä onko hyvää kunnia vai kunniattomuus, hyvä tai paha, ja mitä voidaan pitää sellaisena. Elitisteille on arvoa vain raha – jota täytyy suojella vallalla ja jonka omistaminen ei siksi voi olla luonnollista – eikä ole väliä missä muodossa nämä ovat. Onko oikeus riistää vapautta? Ei tietenkään, vapautta voi olla ainoastaan koko yhteisössä sillä kukaan ei voi olla siitä irrallaan. Erittäin monenlaisten asioiden säilyttäminen on elitistien taloudellisten arvojen kanssa ristiriidassa, kuten omaleimaiset kulttuurit ja elinmahdollisuudet väestöpakoisissa periferioissa, koska ne vaikeuttavat maailmanlaajuista markkinointia. Virolaista ilmausta käyttääkseni he ovat internatseja. Pienten kansojen ja niiden kulttuurin tuhoaminen elinkelvottomina kansainvälisyyden nimissä on heidän humanismiaan. Ei ole olemassa taloudellisia arvoja erillään koko yhteisöstä, ei yrittämisen vapautta ellei sillä hyödytetä koko yhteisöä.

Köyhä kansa saadaan rasisteiksi, intellektuellit taas hallituksen puolelle vastustamaan rasismia. Kehitysmaat, kehitysalueet, pienet maat kuten Suomi on henkisesti kolonisoitu eivätkä ne kykene vastarintaan. Elististeille tästä on tietenkin hyötyä (työvoimareserviä). Kuitenkin hyödynnetään nationalismia tai paremminkin sen korvikkeita (urheilu, liihottelevat pommittajat,pienvaltioiden pommitus ja niiden miehitys, kansainvälinen yhteistyö, "miehemme maailmalla".) Mutta ne tarjotaan kansalle vaarattomaksi sublimoituneena, korkeammalle tasolle siirtyneenä, täysin sisällyksettömänä. Vain ulkonaiset tunnukset ovat kansallisesta itsemääräämisoikeudesta enää jäljellä. Toistuu farssina mikä alkujaan oli tragediaa. Itsenäiset nukkevaltiot ovat syntyneet johtajien petoksesta ja viruvat henkisessä mataluudessaan vailla tahtoa elää vapaana. Pahemmastakin on selvitty jos vain tahtoa on ollut. Kommunismi kesti sisällissodan ja maailmansodan, mutta luhistui ennen kuulumattomassa hyvinvoinnin tilassa. Ilman ponnistelua vaikeuksien voittamiseksi eivät omat voimat kehity.

Elitistien moniarvoisuus on sitä että he saavat tehdä mitä lystäävät ja vapaus on sitä että he saavat ryöstää vapaasti mutta heitä ei saa vihata – eikö se ole moniarvoisuuden rajoittamista. Tämä on keskitysleirin vartijan humanismia – vanki ei tietenkään saisi vihata heitä. Tämä on kuitenkin ihmisen ja hänen luonnollisten tunteidensa kieltämistä.

Rahamarkkinat ovat teollisuuden toimista ja ratkaisuista johtuva looginen järjestelmä joka juontaa juurensa sijoituskohteiden etsintään ja pääomatuoton nostopyrkimyksiin, osoittavat Martin ja Schumann. Niiden kontrollointi esim. EU:ssa "kaatuu demokraattisen legitimaation puutteeseen". Tämä osoittaa vaarallisia piirteitä demokratiassa. Huijaus on olennainen osa mitä tahansa systeemiä. Mikäli tämä legitimaatio on mukana voidaan tehdä vaikka mitä kauheuksia: ilman YK.n mandaattia USA tuskin uskaltautuisi pommittamaan pieniä maita koska se ei halua joutua kansainvälisesti eristyksiin. Kansojen EU.n mandaatilla ja koneistolla elitistit tekevät mitä eivät muuten olisi mitenkään kyenneet tekemään kuten Martin ja Schumann myöntävätkin.

Valta siirretään yksityiselle ja virkamiesektorille, jota on mahdotonta tarkkailla. Sen käyttö ei ole välttämättä salaista, mutta pysyy silti hämärän peitossa. Siinä äänestys tapahtuu yksi dollari, yksi ääni -periaatteella. Kylmä sota näytti haihtuvan ja korvattavan sodalla ympäristön puolesta mutta USA löysi uusia maaleja. Sodan uhkan mukana katosi sodan vastaisuuskin – lapsi heitettiin pesuveden mukana. Minä pidän itseäni sodanvastaisena aktivistina ja katson että koko mustavalkoinen ajattelutapa tulisi romuttaa. Sotaa huumeita tai köyhyyttä vastaan ei mitenkään voi voittaa.

Yhdentyminen ei mielestäni voi estää yhtään mitään: rahamarkkinoilla on niin mahtavat summat ettei niitä kahlitse mikään pankki, olipa se miten mahtava hyvänsä. Ne vain kasvavat markkina-alueiden ja yhdentymisen mukana, ja poliitikot seuraavat niiden sanelua, yrittävät vain pinkoa määräyksineen perässä. Elleivät poliitikot näin tee, kaikkoaa pääoma, ja sen estämistä tähtäävää poliittista tahtoa tuskin löytyy. Maailmanlaajuisesti ainakaan sellaista ei voi tapahtua ilman Martinin ja Schumannin pelkäämää populismia – todellista kansan osallistumista päätäntään.Elitistit ovat jo mobilisoituneet edistääkseen yhdentymistä, hankkiakseen demokraattisia valtakeinoja ja legitimaatiota. Ellei Eurooppa tanssi niiden pillin mukaan, jää se muista jälkeen! sanovat he. Minun mielestäni on valittava haluaako kilpailla vai elää omaa elämäänsä. Jälkimmäinen vaihtoehto kysyy selkärankaa. Aluksi pitäisi tuonti ja vienti tasapainottaa. Tuontilisenssit huutokaupattaisiin yrityksille. Tämä vähentäisi kaupan tarvetta ja loisi mahdollisuuksia paremmin luonnon ja yhteisön kanssa yhteen sopivalle teollisuudelle. Ahneus pakottaa suuryhtiöt sietämään mitä yhteiskuntajärjestelmää hyvänsä, sikäli kuin se seisoo tarpeeksi vankalla pohjalla.

Rikkain viidennes on hyötynyt meneillään olevasta kehityksestä. Tätä kutsutaan siksi että talous voi hyvin! Eurooppa ei vielä ole uskaltautunut täysin rinnoin matkimaan Amerikkaa mutta maailmantaloudellinen kilpailu ajaa sitä väistämättä tähän suuntaan -rahamahti haluaa tietysti mahdollisimman suuren katteen pääomalleen ja käyttää kaikki poliittiset keinonsa siihen että kehitys jatkuisi samansuuntaisena. Täällä ei vielä ole onnistuttu kansaa ahdistamaan lamoilla siihen että se nielisi tämän ja taipuisi matalapalkkaisiin palveluammatteihin.Yhteiskunnallinen polarisaatio ja vihan ohjaaminen työttömiä kohtaan ovat pitkän matkaa jäljessä Yhdysvaltain tilanteesta. Taaskin tekijät myöntävät ettei tämä olisi voinut tapahtua ilman valtion myötävaikutusta.

EU.n komissio Brysselissä on muotoillut lait suuryritysten sanelun mukaan kun demokraattiset hallitukset eivät ole moiseen kyenneet. Nyt Martin ja Schumann haluavat antaa niille valtakeinot moiseen! 1/3 Saksan laeista on EU- byrokraattien laatimia. Tietystikin tekijät puhuvat järjestön muuttamisesta ja demokratisoimisesta – mutta miten voi muuttaa äärimmäisen keskittynyttä ja sisäsiittoista laitosta sisältäpäin? Eikö siis olisi helpointa lakkauttaa moinen laitos, kerta kaikkiaan pirstoa se? Nykyisten taloudellisten ja poliittisten rakenteiden hajottaminen on ainoa tie.

Martin ja Schumann kuvaavat ansiokkaasti, kuinka yritykset luovat kustannussäästöjä monin tavoin. Työpaikkoja siirretään ulkomaille ja yrityksen ulkopuolelle alihankkijoille.Verot maksetaan missä hinta on halvin sikäli kun ei saada täyttä vapautusta niistä – Daimler-Benz, Saksan suurin yritys ei maksa veroja "kotimaahansa".

Yritykset eroavat kansanyhteisöstä kieltäen yhteiskunnalliset velvollisuutensa, vastuun työntekijöistään ja kieltävät yleishyödyllisyytensä – olemassaolonsa ehdon. Vielä 1800-luvun puolivälissä corporate charter myönnettiin vain määräajaksi ja voitiin evätä Yhdysvalloissa.

Tästä huolimatta nämä vapaan kilpailun liberaalit odottavat ja saavat subventointia hallituksilta. Tekijät myöntävät siis ettei suinkaan ole kyseessä valtiointervention lakkaaminen vaan tämä on tapahtunut ja voinutkin tapahtua ainoastaan valtion tuella, jopa luomana! On syntynyt talouselämän ja valtioiden kohtalokas liitto, joka on täysin vastakkainen Adam Smithin hengelle: hänen mukaansa mikään yritys ei saisi olla niin hallitsevassa asemassa että pystyisi määräämään hinnoista.

Talouselämään uusliberalistisen opin mukaisesti mukamas millään tavoin sekaantumattomat valtiot tarjoavat veronmaksajiensa (joihin enää eivät kuulu yritykset) tutkimuskulut, kuljetukset, infrastruktuurin (tiet ja kommunikaatioverkon), ilmaiset tontit.Yritykset voivat määrätä verotusasteen ja ketä verotetaan. Valtion sekaantumista eivät merkitse myöskään kidutus ja murhat, niin kuin vaikka Harvardin uusliberaalit taloustieteilijät Chilen Pinochetin neuvonantajina todistivat.

Mielestäni veroja pitäisi lisätä, eritoten rikkaille ja suuryrityksille. Ahneudessaan ne jatkavat toimintaansa kyllä. Se että finanssiliikettä tullaan haitanneeksi on vain siunauksellista. Sitä varten tulisi säätää lakejakin. Matkan varrella tullaan riippumattomammaksi siitä. Kasvu ei ole ainoa päämäärä.

CNN:n Ted Turner antaa, kuten Martin ja Schumann pätevästi kuvaavat, paljon tilaa "tulevaisuuden teemoille"- hän on kunnon bilderbergiläinen, hän tukee "maailman yhdentymistä". Hän siis palvelee "pahuksen tärkeää asiaa" ja on ylevän puolueeton, siis vääristelee tosiasioita "korkeamman totuuden" nimissä. Esimerkkinä tästä on CNN:n raportointi Kairon syntyvyydensäännöstelykonferenssista – ja valitettavasti myös se etteivät Martin ja Schumann kritikoi sitä. 20% maailman ihmisistä – länsimaiden asukkaat – käyttää 80% maailman luonnonvaroista, ja länsimaiden väentiheys on moninkertainen kehitysmaihiin verrattuna. Jopa Kiinassa väentiheys on hämmästyttävän alhainen. Puheet "räjähdysmäisestä kasvusta" ovat aivopesseet länsimaiset liberaalit uskomaan että kehitysmaiden asukkaat ovat ongelma joka tulee ratkaista. Todellisuudessa kolmannen maailman ihmiset ovat luonnonsuojelijoita; länsimaat ovat hävittäneet metsänsä aikaa sitten.

Loppuluvuissa tekijät paljastavat lopullisen päämääränsä, joka ilmeisesti heijastelee edistyksellissä eliittipiireissä kasvanutta näkemystä. Maailmanpankin julkaisema lehti vaatii vahvaa valtiota ja panostusta terveydenhuoltoon, koulutukseen ja yhteiskunnalliseen tasa-arvoon sekä kulutustason yleistä nostamista – koska nämä pummppaavat rahaa kiertooan. Samaisen lehden mukaan julkiset menot OECD-maissa ovat kasvussa ja jo entisestään 2-kertaiset kehitysmaihin nähden joissa ne ovat laskussa.

Wienissä Martinia ja Schumannia kauhistuttaa "alkukantaisin kapitalismin vastaisin töherryksin" koristeltu seinä. Australiassa vaarallista populismia edustaa heidän mielestään se että "alkuasukkaat, työläiset ja opiskelijat ryntäsivät parlamenttiin". Mielestäni he edustavat eräänlaista poliittisesti korrektia uusnatsismia joka haluaa pelastaa meidät yhteiskunnalliselta kaaokselta.Tosin kommunismin tilalle piruksi seinällä on muuttunut äärioikeistolaisuus. Hitler alkoi esiintyä maltillisesti heti noustuaan vakavasti otettavaksi poliittiseksi tekijäksi. Hän oli eräänlainen kansanmies ja liberaali hyvien asioiden idealistinen puoltaja. Pahalla kansainvälisellä kapitalismilla – ei tietenkään kansallisella – pelottelu on myös yhteistä.

Muistettakoon että Hitler erosi Kansainliitosta – paralleeli sille että Martinin ja Schumannin mielestä kansainvälinen yhteistyö on riittämätöntä. Lisäksi hän oli paras eurooppalainen ja länsimaisen kulttuurin pelastaja. Populismin pelko on myös yhdistävä tekijä – Hitlerhän oli kaiken päivänpolitiikan yläpuolella ja halveksi syvästi joukkoja. Tosin valloitettavaa elintilaa ei näy kirjan tekstissä, elleivät ne liene maailmanmarkkinat. Eniten tekijöitä huolestuttaa että poliitikot eksyvät liehittelemään äänestäjiä, muuttamaan kehityksen suuntaa, esittämään vaihtoehtoja. Lukemattomien puolueiden kaaoksesta tulee siirtyä kansainyhteisön Eurooppaan, Helmut Kohlin Euroopan Reichiin. Vahva hallitusvalta varmistaa hyvinvoinnin Neue Ordnungin suursaksalaisessa Euroopassa. He vetoavat korporatiiviseen tyyliin kaikenlaisiin hyviin ja kauniisiin elitistisiin kansanliikkeisiin, ammattijärjestöihin, Amnesty Internationaliin ym. mutta mitään itsenäistä roolia he eivät kansalle näe. Paljonpuhuvasti he ihannoivat Aasian elitistisiä kurinalaisia yhteiskunnallisesti ongelmattomia kulttuureita. (Ei sillä etteikö kaikissa maissa ja kulttuureissa olisi autoritaarisia piirteitä.) Euroopan on tietystikin Martinin ja Schumannin astuttava johtoon kun rappeutunut USA ei siihen kykene.

Tekijät osoittavat elitisteille tyypillistä ihmisten aliarviointia. Miten he voivat haluta heille parempaa elleivät arvosta heitä? Martin ja Schumann haluavat uudelleen tervetulotoivottaa heidät "kansanyhteisöön", voittaa heidät Euroopan unionille.

Mitä demokraattisemman näköiseltä pohjalta elitistit pääsevät toimimaan sitä vaarallisempia (heidän kielellään: tehokkaampia) he ovat. Meillä on jo demokratia mutta se merkitsee yksin- tai harvainvaltaa, tosin hallitsevien henkilöiden persoonalliset oikut juuri eivät pääse vaikuttamaan koska he ovat suuren rahan palkkarenkejä – sen rahoituksesta ja luottamuksesta riippuu heidän asemansa.

Mitä suurimmassa määrin tavallisen kansalaisen elämään vaikuttavat asiat kuten erilaiset kauppasopimukset ym. liikkuvat täysin tavallisen kansalaisen käsityskyvyn ulottumattomissa. Voidakseen pysyä kärryillä vaikkapa Maailmanpankin toimnnasta joutuu ensinnäkin uhraamaan valtavasti aikaa ja vaivaa jo yksistään perustietojen hankintaan. Niiden tulkintaan tarvitaankin sitten jo erikoisasiantuntemusta, jota todennäköisesti joutuu hankkimaan kalliissa eliittikoulussa ja muuttumaan itsekin elitistiksi. Miten tämäntapaiset järjestöt voisivat olla todella demokraattisessa kontrollissa? Vaikkapa niitä voitaisiinkin valvoa kaiken hyytymättä byrokratiaan on vallan korruptoiva vaikutus kiertämätön. Missä valvontaelimiä on perustettukin ovat ne päätyneet valvottaviensa valvottaviksi ja niiden työkaluiksi (ks.esim.Friedrich Hayek, Tie orjuuteen). Tämä on ymmärrettävää, ottaen huomioon että yritysten korvauksena vapauden menetyksestä on saatava muita etuja.

Kirjoittajat ovat tehneet saman virhepäätelmän kuin Bertrand Russell että keskittämällä kaikki valta asevarustelusta vastuullisille tahoille (maailmanvaltio) voitaisiin siitä päästä eroon! Tai kuin Karl Marx – että valtio voi omia aikojaan haihtua ilmaan! Tällaiset autoritaristit eivät ymmärrä että diktatuuri on diktatuuri, olipa se miten sulotuokuinen ja edistyksellinen hyvänsä, ja kuta kauniimpia ja ylevämpiä asioita se ajaa, sitä omahyväisempi ja kaikkivaltiaampi se on, ja sitä vaikeampi sitä on käydä vastustamaan, koska merkitsee ajatusrikosta poiketa sen ylevistä periaatteista (kulloisistakin määräyksistä). Pehmeässä PR -diktatuurissa kansalaiset ovat itse omia vanginvartijoitaan ja puoluepiiskureitaan.

Kun kaikki on saatu uskomaan ettei nykymenolle ole vaihtoehtoa on sosiaalinen muutos poissuljettu. Kun kaikki ovat syyllisiä, ei ketään saada vastuuseen.Yhteiskunnan syyttäminen ja kritikoiminen voi nyt olla status quon puoltamista. Voimme vain huutaa rakasta valtiota apuun ja palvoa sydänten kuningatarta joka antaa uhreille toivon pelastuksesta jo ehkä rajan tällä puolen.

Liberaalit palvovat "radikaalia" menneisyyttään ja onnittelevat itseään suurenmoisista saavutuksistaan. Konservatiivit ovat useammin oikeassa kuin he, vaikka väärästä syystä. Liberaalien toimet ovat pelkkiä karikatyyrejä todellisesta myötätunnosta jota heidän täytyy matkia koska se kuuluu hyviin tapoihin. Nykyään he onnittelevat itseään että armeija vedettiin pois Vietnamista. Mutta USA:n talouspakotteet ovat aiheuttaneet enemmän tuhoa siellä kuin sota-aseet! Tämä tekopyhä osallistuminen on vaarallista ja helposti manipuloitavaa. Edistyksellinen näennäisradikalismi pystyy istumaan kahdella pallilla: sekä hallituksessa että oppositiossa. Eilen se oli oikeistoradikalismi, sitten vasemmistolaisuus, rauhantyö, kettutytöt ym., kaikki herkästi suuntaa vaihtavia tuuliviirejä. Mikä on vaihtoehto?

Anarkismilla tarkoitetaan vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa. Anarkismi tarkoittaa suoraa (ei edustuksellista, ei vaaleilla valittavaa) demokratiaa ja sosialismia (tarkoittaa että työntekijät omistavat tuotantovälineet – tietysti suoraan eikä edustajien eikä varsinkaan valtion välityksellä). Anarkismi vastustaa dominaatiota (valtaa johon liittyy pakko ja auktoriteetti), auktoriteettia (asemaan perustuvaa valtaa) ja hierarkiaa (fasististen, armeijan mallin mukaan järjestettyjen organisaatioiden kuten yritysten ja valtioiden arvojärjestystä, jonka mukaan aloitteet ja päätökset tulevat huipulta). Anarkistit eivät vastusta valtaa koska se liittyy väsitämättä kaikkin ihmisten välisiin suhteisiin. Kukaan ei voi toimia yhteisössä vaikuttamatta jotenkin toisiin ihmisiin; vallan eliminoiminen tarkoittaisi kaikkien ihmisten vuorovaikutuksen katkaisemista. Anarkismi perustuu ihmisten luonnolliseen egoismiin. Tämä tarkoittaa sitä että ihmisten yhteistyö on kaikkien eduksi. Anarkismi ei ole luokkaliike, se ei tähtää minkään luokan diktatuuriin. Anarkismi ei ole eikä voikaan olla mitään mautonta ympäripyöreää humanismivasemmostolaisuutta vaan se on vallankumouksellista sosialismia – libertariaanista ja valtiotonta. Se ei voi kannattaa pasifismia, reformismia eikä myöskään kapitalismia.

Vielä ei ole selvinnyt mihin nykyisen kaltaista massiivista finanssialaa tarvitaan. Vielä 70-luvun alussa yli 90% sijoituksista meni enemmän tai vähemmän hyödyllisiin tarkoituksiin eikä puhtaaseen spekulaatioon. On myös kysyttävä millä perustein keinotekoiset juridiset persoonat "osakeyhtiöt" voivat ulkoistaa kulunsa mutta vuodattaa tuottonsa osakkeenomistajille jotka eivät ole tehneet mitään sen paremmin yhtiön kuin yhteisönkään hyväksi. Eiväthän heidän rahansa yrityksille mene vaan toisille sijoittajille.Yritykset joko lainaavat rahansa pankeilta tai muilta luottolaitoksilta tai hankkivat sen omalla toiminnallaan – ne jopa nykyään voivat toimia omina pankkeinaankin. Eikä mikään yritys suoraan pörssiin mene vaan hankkii alkupääomansa muilla keinoin. Itse asiassa osakkeenomistajat ovat henkilöitä jotka lainaavat rahaa firman toiminnan aloittamista varten – he eivät ansaitse muuta kuin koron tälle lahjoitukselleen. Muut kuin alkupääoman sijoittajat ovat turha loinen järjestelmässä.

Mikään ihmisoikeusjulistus ei voi auttaa meitä. Niihin sisältyy jo sinänsä dominaatio ja epätasa-arvo, ja vahvemman oikeus käy aina niiden yli.Mikään eliitti ei ei ole koskaan tehnyt muuta kuin ajanut omaa asiaansa Jumalan tai vastaavanlaisen ikuisen oikeuden tuella, josta tällaiset asiakirjatkin versovat.

Älkäämme tuomitko kehitysmaiden hallituksia – ne ovat heikkoja, niillä on sekä länsimaiset imperialistit että oman maansa köyhät pelättävinään. Niillä ei voi olla riittävää sotilaallista , taloudellista ja poliittista mahtia kilpaillakseen länsimaiden kanssa tai pitääkseen yllä siedettävän näköistä systeemiä. Diktaattorit eivät ole muuta kuin lännen sätkynukkeja. Ranska nosti Idi Aminin ja Bokassan, englantilaiset Nigerian sotilashallituksen. Kaikissa Afrikan maissa on samantapaiset pulmat, olipa niissä hallitusmuoto mikä hyvänsä. Todellinen valta ei asu siellä. Poliittinenkaan valta ei missään merkityksellisessä mielessä olla kansalla kun taloudellinen valta asuu muualla. Kehitysmaiden politiikoilla ei ole muitakaan vaihtoehtoja kuin kumartaa läntistä rahamahtia. Kansa on levotonta, tyytymätöntä eikä luota hallituksiin ja niiden sanomiin – näin on kaikkialla maailmassa.

Yhteiskuntamme ajatuksellisena perustana ei ole enää kristinusko vaan paremminkin jonkinlainen lattea tieteellnen humansimi joka ei edes ole vaivauduttu määrittelemään – siinä jo todiste sen kiistattomasta valta-asemasta. Silti se kykenee johdattamaan "meidät" (elitistien eufemismi suurpääoman eduille; CIA:ta kutsutaan "kansainväliseksi yhteisöksi") pommittamaan jotain pikkuvaltiota siinä missä kristitty jumalakin ( johon enää vaalinäytännöissä ääniä kalastettaessa retorisesti vedotaan). Yhtä lailla se on vahvimpien tankkien puolella. Mutta sillä ei ole utopiaa; siinä ei ole mitään mikä kykenisi elähdyttämään ihmisiä. Eliitille se tarjoaa etuoikeuksia; suurille kansanjoukoille se tarjoaa tunteiden kieltämistä sekä aika ajoin maasta polkaistua moraalista paheksuntaa ja loppumatonta pinnallista skandaalinkäryä. Sen varassa ei enää voi elää.

Tarvitsisimme ennen kaikkea henkisen uudelleensyntymän, jonka avulla voisimme tavoittaa jälleen orgaanisen luontoyhteyden koko ympäristöömme. Jotta voisimme kokea maailman joka hetki uutena ja jännittävänä käyttöhyödykkeen asemesta täytyy meidän murtaa rutiini ja astua uuden puhtaan kokemisen piiriin. Välitön tunteminen kasvaa välttömästä vaikuttamisesta ja siitä syntyvästä orgaanisesta suhteesta ymäröivään maailmaan ja yhteisöön, elämän ottamisesta omaan hallintaan.

Elleivät ihmiset pystyisi hallitsemaan omia asioitaan ei järjestäytynyt yhteiskuntaelämä olisi ollenkaan mahdollista – ja kuinka voisimme silloin luottaa ollenkaan hallitsijoihin! Vasta kun yhteiskuntaluokat on hävitetty, vasta kun ei ole enää eroa kansallisuuksien asemassa, vasta sitten kun ei enää ole hierarkiaa eikä asemaan perustuvaa auktoriteettia, vasta kun esteet jotka rikkovat ihmisten välisen luonnollisen yhteyden on poistettu, vasta sitten voi koittaa rauha.

Minun mielestäni tarvitsemme tällaista utopismia – jokaisella täytyy olla jonkinlainen kuva paremmasta maailmasta ennen kuin ryhtyy toteuttamaan minkäänlaisia parannuksia, olivatpa ne miten vähäpätöisiä hyvänsä.

Nykyaikaisen valtion laajenneet tehtävät ovat juuri osa pyrkimystä sovittaa kapitalisimin ongelmia jottei systeemi tuhoaisi itseään. Se ei voi olla tästä järjestelmästä riippumaton ja siksi yritykset muuttaa perustavanlaatuisesti tätä järjestelmää valtion kautta ovat tuomitut epäonnistumaan.

Nykyaika on mitä suurimmssa määrin autoritaarinen – totta kai se on sitä jopa kaikkea maallista hyvää kahmiville elitisteille! Puhe individualismista etenevän samankaltaistumisen maailmassa on huiputusta. Eikö muka huippujohtaja tunne paineita niskassaan! Hallitsijatkin ovat keskenään vaihtokelpoisia ja muistuttavat univormuissaan erehdyttävästi toisiaan.

Kaikki vanhat puolueet ovat pettäneet: vihreät, kommunistit ovat opastamassa kohti EU:ta ja rahaliittoakin – vaikka siinä jo tavallinen kansalainenkin pystyy hahmottamaan että kyse on itsenäisyyden menetyksestä, onhan oma raha itsenäisen valtion tärkeimpiä tunnusmerkkejä. Asiasta ei kuitenkaan ole syytä yllättyä. Kyseessä on luonnollinen osa parlamentarismin dynamiikkaa.

.Ranskan vallankumouksesta lähtien leijaili Euroopassa parlamentarismin aave. Hallitsijanvallan jumalainen alkuperä oli kumottu ja tilalle täytyi löytää jotain uutta legitimaatiota. Kaikki hallitusvalta täytyy tulla jumalalta tai vastaavaan asemaan kohotetulta maalliselta uskonnolta, mikä on vielä pahempi (marxismi,liberaali humanismi).

Valtaan nousseita porvarillisia elitistejä inhottivat "typerät luokat"(John Stuart Mill). Pelättiin että demokratiassa enemmistö pelkällä massallan veisi vallan ja etuoikeudet vähemmistöltä. Älykkäimmät kuitenkin älysivät ettei kelloa voinut kääntää taaksepäin. Niinpä keksittiin että aatelin vallan kumoamiseen tarvitulle tavalliselle kansalle annettaisiin parlamentarismi se ei missään ollut johtanut perinteisen eliitin uhatuksi tulemiseen.

Walter Lippmann, tunnettu "edistyksellinen" "liberaali" kolumnisti kirjoitti hallituksi tulemisesta että tavallisen kansalaisen on pysyttävä "luonnon pakosta" "objektina eikä subjektina" ,"kiinnostuneena tarkkailijana". Demokratian kriisiä merkitsi hänen mielestään 30-luku kun kaikenlaiset kansalaisjärjestöt lamakaudella kukoistivat ja alkoivat vaatia muutoksia ja osuutta maan hallintaan. "Onneksi" PR-koneisto tuli apuun ja luotiin sosiaalivaltio (New Deal)-joa pienten myönnytysten hinnalla palautti elitistit taas tukevasti vallankahvaan.

Voidaan siis nähdä että parlamentarismi on eliitin tapa kahlehtia ja neutraloida kansan aktiviteetti. Ensimmäisen maailmansodan aikana luopuivat työväenpuolueet internationalistisista periaatteistaan ja ryntäsivät innolla rintamalle. Vaikka 30-luvulle tultaessa monetkin työväenpuolueet olivat pääseet hallitukseen osoittautui että ne kykenivät hallitsemaana maata "yleisen edun" (elitistien) näkökulmasta yhtä hyvin kuin vanhatkin puolueet. Missään ei kansallistettu suurteollisuutta vaikka se oli kaikkien työväenpuolueiden ohjelmassa – mitä nyt Ranskassa kansallistettiin aseteollisuus.

Toisinaan ehkä näyttää parlamentaarisen toiminnan ansioista saavutetun muutoksia (esim.Allenden Chile), mutta silloin on kautta linjan syynä todellisuudessa sen tukena ollut kansanliike, jotka voivat saada muutoksia aikaan hallitusvallan vaihtumattakin. Ainoastaan anarkistit eivät voi pettää koska he sanoutuvat irti parlamentaarisesta toiminnasta. Se suo heille suuria mahdollisuuksia vastaisuudessa, kun luottamus poliitikkoihin on kaikkien aikojen aallonpohjassa.

Kysymykseksi jää: mihin oikein pyrimme? Mikä on ihmisen määrä? Ellei yhteiskuntamme tähän pysty vastaamaan, on se peruuttamattomasti hukkateillä. Tätä olennaista kysymystä tekijät eivät ole asettaneet. Vielä keskiajalla olisi ollut mahdotonta ajatella että markkinat (yksilöiden itsekkäät pyyteet) ohittaisivat sosiaaliset pyrkimykset ensisijaisuudessa. Onko teollinen tuotanto jokin arvo sinänsä? Sen arvo pitäisi olla siinä miten se kykenee hyödyttämään ihmisiä. On olemassa muitakin tapoja ajatella kuin nyt sovellettu. Jos jokin toinen osoittautuu tarkoituksenmukaisemmaksi nykytilanteessa, pitäisi se ottaa käyttöön. 30-luvulla olisi Yhdysvallat pystynyt täyttämään koko maailman perustarpeet silloisella tuotannollaan, 60-luvulla olisi siihen riittänyt 10 % silloisesta tuotannosta. Antiikissa kaihdettiin ruumiillista työtä viimeiseen saakka, niin kuin arabit tekevät nykyäänkin. Raha on muuttunut fetissiksi ja alkanut elää omaa elämäänsä – muuttunut hyödyllisestä vaihdon apuvälineestä koko elämää sääteleväksi olemassaolon prinsiipiksi. Sen tilalle pitäisi palauttaa ihminen.

60-luvulla olisi riittänyt 10% silloisesta teollisesta tuotannosta? Maapallo ei millään kykene kestämään tällaista. Elintasomme on hirveää tuhlausta jota maailma ei voi kestää. Kaikkien ihmisten on kysyttävä miten voitaisiin saada kaikille ihmisarvoinen elämä jo nyt eikä huomenna. Nykyinen elämänmuoto tosin suosii pinnallisuutta ja vaikeuttaa syvällistä ajattelua ja perustavanlaatuisten uusien ideoiden luomista, mutta uskon että tämä vaikeus on keskittymällä voitettavissa. Uskon nimittäin että ihmiset kaipaavat todella merkityksellistä olemassaoloa.

Meidän täytyy kyseenalaistaa kaikki mitä tämä yhteiskunta tarjoaa jos mielimme pelastua, uudelleenarvioida kaikki arvot. Emme tarvitse "oikeuksia"- ne ovat aina alentavia koska ne ovat myönnettyjä ja edellyttävät auktoriteetteja. Me määrittelemme itse mitä tarvitsemme ja luomme sen itse. Tarvitsemme vain valtaa – valtaa päättää itse omista asioistamme. Ainoastaan ne jotka haluavat käyttää tätä valtaa puolestasi moraalisesti alhaisimmat tyypit – voivat väittää ettei tämä toimi. Kontrollin ottaminen omista asioistaan kasvattaa moraalista selkärankaa ja parantaa henkistä ryhtiä – se vasta luo ihmiselle oman persoonallisuuden. Tuskin kukaan tahtoo vaipua lapsen tasolle ja elää syötettynä ja toisten sanelun mukaan.

On luovaa tuhoamista tuhota itsestään selvinä pidetyt käsitykset ja aikansa eläneet instituutiot – ihmiskunnan tulevaisuutta uhkaavat taloudelliset ja poliittiset järjestelmät jotta voitaisiin luoda uutta. Kaikkihan tahdomme ihmisen voivan säilyä maan päällä. Joka ei tätä toivo, ei ole mielestäni humanisti eikä moraalinen.

———

Viite 1. Hiljattain sama mies muuten New York Timesissa paljasti että Yhdysvallat sekaantui Afganistanin sotaan ennen Neuvostoliittoa. Tarkoituksena oli houkutella NL tuomaan sotajoukkojaan maan hallituksen tueksi ja sillä tavoin pilaamaan maineensa kaikkien kunnon liberaalien silmissä. Tämä ei tietystikään kauhistuta ketään – "meidän" – eli Yhdysvaltain hallituksen ja CIA:n johon massamedian ansiosta samastamme itsemme – interventiot eivät kauhistuta ketään. Kun Neuvostoliitto tukahdutti Unkarin kansannousun tankein, tuomittiin se yksimielisesti. Sama "Prahan kevään" kohdalla. Ajatus että Yhdysvaltoja tai sen liittolaisia vastaan ryhdyttäisiin johonkin toimiin on yksinkertaisesti mahdoton, samoin kuin ajatus että niiden kanssa tehty yhteistyö, niiden auttaminen tai "kansainvälinen yhteistyö" johon ne osallistuvat olisi jotenkin likaista. Kuitenkin Yhdysvaltain saavutukset kansanmurhaajana ovat vertaansa vailla: n. 12 miljoonaa kuollutta intiaania, puoli miljoonaa kuollutta korealaista, kolmisen miljoonaa vietnamilaista…Nämä asiat ovat "yleisesti tiedossa" – toisin sanoen erinomaisesti dokumentoituja ja jopa avoimesti myönnettyjä; koska kuitenkin "virallinen taho", "kansainvälinen yhteisö" (Yhdysvallat ja sen liittolaismaat) eivät ole tätä tuominneet, eivät siihen uskaltaudu yksittäiset kansalaisetkaan. Tuntuu kuin tätä ei olisi tapahtunutkaan; ainakaan sillä ei ole minkäänlaista näkyvää vaikutusta. Sen sijaan Yhdysvaltoja pidetään jopa jonkinlaisena moraalisena auktoriteettina ja varataan sille oikeus lausua tuomionsa milloin minkäkin maailmankolkan asioista, edes epäilemättä että sitä saattaisivat elähdyttää jotkin aivan muut kuin korkeimman ihmisystävällisyyden periaatteet. Epäilemättä jos eläisimme natsi-Saksan vallassa, suhtauduttaisiin Itä-Euroopan valtaukseen kuin preerian uudisraivaukseen – kenties likaista työtä mutta välttämätöntä maan kehitykselle.

Viite 2. Tähän vaikuttavat ainakin seuraavat asiat: massamedian koko, keskittyneisyys, omistussuhteet ja median tulosorientaatio eli sen vastuu osakkeenomistajilleen jotka ovat eliittiä eivätkä halua itseään kyseenalaistettavan. Mainostajien – jotka myös kuuluvat eliittiin – ja katsojien miellytystarve vaikuttavat myös. Perheohjelmat ym. massaviihde joka ei ärsytä eikä kyseenalaista eikä esitä yleisestä linjasta poikkeavia näkemyksiä kerää suurimmat katsojajoukot. Uutisissa tukeudutaan aina länsimaisiin ja sellaisten vahvistamiin virallisiin lähteisiin jotka ovat aina luotettavia eikä niitä voi kiistää joutumatta kyseenalaiseksi. Lisäksi vaikuttaa median itsekritiikki ja erilaiset painostusryhmät – joihin kuuluakseen ja ollakseen vaikutusvaltainen tulee kuulua eliittiin. Yleinen uusliberaali kapitalistinen ideologia pitää epäsopivat ideat loitolla ja luo eliitin päätösten toteuttamiseen tarvittavan konsensuksen. Mediatyöntekijäin ideologispoliittinen soveltuvuus ja sosiaalinen persoonallisuus ratkaisee heidän etenemisen urallaan. Suoranainen CIA:n ja PR-toimistojen toiminta väärien tietojen levittäjänä ( kuten Balkanilla ja Latinalaisessa Amerikassa) on vain kuorrutusta kakun päällä, joskin siltä se saattaa saada makunsa. Psykologisessa operaatiossa pyritään myymään jollekin kohderyhmälle uusi tuote, jokin asia mitä sen tulee puoltaa tai kammota ja vastustaa, ja tähän tarkoitukseen etsitään sopivia ärsykkeitä – mistä napista painamalla saavutetaan oikea tulos? Toimittajille tarjotaan keppiä ja porkkanaa – uhkailua ja lupauksia uran edistymisestä.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *