Taannoin 80 vuotta täyttänyt ohjaaja Matti Kassila valmisti toistaiseksi viimeisen elokuvansa Kaikki pelissä vuonna 1994. Elokuvamaailmaan sijoittunut dekkaritarina sai sen verran kriittisen vastaanoton, että sen sivuuttaminen käsillä olevassa muistelmateoksessa tuntuu ymmärrettävältä, mutta ainakin yhdessä mielessä elokuva oli ohjaajalleen mitä tyypillisin: murhajuonen uhri, kirjailija Pentti Töysä, on kriitikoita ärsyttäneellä läpinäkyvyydellä tunnistettavissa Antti Tuuriksi, joka oli 1990-luvun taitteessa noussut näyttävästi barrikadeille Pekka Parikan ohjaaman Talvisota-elokuvan taloussotkujen tähden. Juuri tällainen omaa elämää, ammattia, lähipiiriä tai muuten vain ajankohtaisia henkilöitä ja teemoja sivuavien tapahtumien muokkaaminen elokuvien ainesosaksi näyttääkin yhdeltä Kassilan taiteilijanuran läpäisevältä juonteelta. Muiden muassa tähän juonteeseen uusi muistelmateos Käsikirjoitus ja ohjaus: Matti Kassila tuo lisävalaistusta: alkoholismi- ja uskottomuuskuvaukset Sinisestä viikosta Elokuun kautta Ihmiselon ihanuuteen ja kurjuuteen sivuavat ohjaajan henkilökohtaisia kokemuksia, kun taas Professori Masan tai komisario Palmu -sarjan kaltaiset ulkokohtaisemmat tuotannot vilisevät viittauksia ajankohtaisiin tapahtumiin ja henkilöihin milloin yleisesti tunnistettavalla, milloin hiukan sisäpiirimäisellä tasolla.

Muistelmista käy elävästi ilmi, että Kassila on koko ikänsä kirjoittanut – aluksi elokuvakäsikirjoituksia, sittemmin paljon muutakin julkaistua ja julkaisematonta. Aktiivisen elokuvauran jälkeisinä vuosina kirjoittamisesta on tullut jopa arkipäivää jäsentävä elämäntapa. Niinpä Kassila onkin julkaissut vajaan kymmenen vuoden sisällä jo kolme kirjaa: muistelmateoksen Mustaa ja valkoista (1995), romaanin Isä, poika ja Kekkonen (2000) ja nyt nämä toiset muistelmat. Toisen muistelmateoksen kirjoittaminen on sinänsä erikoinen valinta. Mustaa ja valkoistakin on niin sanottu kokonainen, aktiiviuran lopulla laadittu omaelämäkerta, joten uusi kirja ei voi kovin luontevalla tavalla jatkaa siitä, mihin edellinen jäi. Tavoitteena on ennen muuta täydentää ja syventää edellisessä teoksessa esiin nousseita asioita. Monissa kohdin Kassilan ura – ja samalla 1900-luvun jälkimmäisen puoliskon elokuva- ja kulttuurihistoria yleisemminkin – saakin lisävalaistusta, mutta silti ei voi välttyä toiston tunteelta, mikäli on lukenut Kassilan edellisen muistelmateoksen sekä vahvoja omaelämäkerrallisia aineksia sisältäneen Isä, poika ja Kekkonen -romaanin. Nimenomaan kaikkein henkilökohtaisimmat teemat kuten alkoholismi ja pakkomielle avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin kertautuvat välillä uuvuttavuuteen asti. Näistä teemoista kirjoittaminen on varmasti terapeuttista, osittain epäilemättä yleispätevääkin, ja niiden kytkennät taiteelliseen luomistyöhön ovat kiinnostavia. Silti uudelta teokselta olisi uskaltanut odottaa selvemmin uusia näkökulmia tai ainakin keskittymistä sellaisiin teemoihin, jotka Mustassa ja valkoisessa jäivät sivuun.

Tuttuuden tunnusta huolimatta uusi muistelmateos löytää kuitenkin paikkansa. Itseoppinut Kassila osaa kirjoittaa erinomaisen analyyttisesti niin omista kuin aikalaistensakin elokuvista, ja lisäksi hänellä tuntuu olevan sekä tarkka muisti että kyky käyttää lähteitä. Muistelmat täyttävät siten hyvän tietokirjan peruskriteerit, eikä lukijan tarvitse jatkuvasti tarkistaa yksityiskohtia muualta; samaa ei voi sanoa kaikista taiteilijamuistelmista. Omakohtaisesta perusvireestä huolimatta Kassila kykenee paikoitellen käsittelemään hyvinkin ristiriitaisia aiheita yllättävän tasapuolisesti ja monesta näkökulmasta. Silloin kun kyseessä on niinkin voimakkaita tunnekuohuja nostattava alue kuin kummassakin muistelmateoksessa sivuttava suomalainen elokuvapolitiikka – esimerkiksi Suomen elokuvasäätiön perustamisvaihe – saavutus on kunnioitettava, etenkin kun Kassila on itsekin ollut mukana aktiivisen toimijan roolissa.

Yksi uuden muistelmateoksen painotuksista on se, että Kassila puhuu entistä enemmän työtovereistaan. Esimerkiksi ohjaaja-käsikirjoittaja Aarne Tarkaksen omalaatuinen lyhytjännitteinen lahjakkuus saa ensimmäistä kertaa kunnollisen kuvauksen. Ideoita pursunnut mutta kärsimätön Tarkas on tähän asti ollut elokuvahistorian ja -muistelmien anekdoottihahmo: persoona, josta jokaisella on juttu kerrottavana mutta josta kukaan ei saa kunnollista otetta. Kassila onnistuu herättämään Tarkaksen henkiin ja luomaan tästä henkilökohtaisella tasolla traagisen hahmon, yleisemmästä näkökulmasta taas elokuvatuotannon viimeisen kukoistuskauden symbolin: elokuvantekijä Tarkas kasvoi sotienjälkeisen nousukauden myötä, kiihdytti tahtiaan samalla kun koko elokuvateollisuus kävi ylikierroksilla, romahti suurten studioiden myötä, löysi hetkeksi paikkansa televisiosta muttei enää kotiutunut uuteen liikkuvan kuvan kulttuuriin.

Entistä hanakammin Kassila pureutuu myös työnantajiensa persooniin. Suomen Filmiteollisuuden yksinvaltias T. J. Särkkä saa ehkä yllättäen osakseen eniten ymmärrystä. Kassila lienee kuulunut Edvin Laineen ohella niihin harvalukuisiin elokuva-ammattilaisiin, jotka pystyivät tarvittaessa asettumaan Särkkä vastaan. Välirikkoja tuli usein, mutta toisaalta Kassila tunnustaa ihailleensa ”karkeatekoisen” mogulin sivistyneisyyttä ja lukeneisuutta. Fennada-Filmin Mauno Mäkelää Kassila kuvaa muiden tuottajien rinnalla ”normaaliksi ihmiseksi”, mutta normaaliuden lieveilmiönä Mäkelä oli ”innostava kuin jauhosäkki, kuiva ja pölisevä”. Kovimman kohtelun kolmesta filmimogulista saa Suomi-Filmin Risto Orko. Edellisen muistelmateoksen aikoihin Orko oli vielä hengissä, mutta nyt tuntuu siltä kuin Kassila päästäisi julki kaikki vanhat patoutumat: Orko näyttäytyy milloin tärkeilevänä, milloin setämäisenä, milloin keinottelijana, juuri missään hän ei esiinny neutraalissa yhteydessä, vaan aina vähintäänkin jonkun toisen ”verivihollisena”. Kassilan purkaus on kiinnostava, vaikka se tietysti herättääkin tiettyjä uskottavuusongelmia keskellä muuten niin analyyttisestä perusotetta.

Edelleen kiinnostavaa lisävalaistusta saavat monet toteutumatta jääneet projektit, kuten 1980-luvun lopulla suunniteltu ”Kiirastuli”, diplomaattien näkökulma talvisotaan, tai 1980-luvun alussa työstetty ”Paasikiven näköinen mies”, joka puolestaan olisi tarttunut sotien jälkeiseen poliittiseen tilanteeseen. Molemmat aiheet olisivat sivunneet myös Hella Wuolijokea, jonka kanssa Kassila teki yhteistyötä muokatessaan Tyttö kuunsillalta -elokuvan käsikirjoitusta. Wuolijoki oli kertonut ideoivansa Kassilalle myös uutta elokuvakäsikirjoitusta, joka kuitenkaan ei ilmeisesti ehtinyt edetä alkua pidemmälle.

Kassilan muistelmat tuovat monella tavalla mieleen Lasse Pöystin muistelmasarjan. Molempien muistelijoiden harmi on sama: asia tulee alkuun kerrotuksi niin nopeasti, että myöhemmin on toiston uhallakin pakko palata takaisin. Tärkeämpiä ovat kuitenkin muut yhdistävät tekijät: tarkka muisti, erinomaiset kertojanlahjat, analyyttinen ote omaan työhön ja kyky yhdistää mehukkaat anekdootit laveisiin kulttuurihistoriallisiin linjauksiin.