Kolme vuotta sitten joukko eri alojen tutkijoita kokoontui Firenzeen keskustelemaan Euroopan mielikuvista ja myyteistä. Esitelmistä kootun kirjan esipuheen arvovaltainen kirjoittaja, Euroopan Unionin komission nykyisin jo edellinen puheenjohtaja Romano Prodi, on huolissaan, että EU hyljeksii esteettisiä ja eettisiä arvoja, jotka kuitenkin ovat entistä ajankohtaisempia, kun EU sekä laajenee että syvenee uuden peruskirjan myötä. Prodi toivoo tämän kirjan lisäävän huomiota unionin historiallisiin ja kulttuurisiin perusteisiin, jotta Eurooppa voisi näyttää koko maailmalle positiivista esimerkkiä. Toimittaja Luisa Passerini toistaa saman ajatuksen eri sanoin, että uusien ja vanhojen symbolien tarkastelu rikastuttaa käsityksiämme eurooppalaisuudesta. Myös Suomessa keskustelu eurooppalaisista arvoista ja symboleista on jäänyt vähäiseksi ja yksipuoliseksi, minkä vuoksi niin kirja kuin tämä esittelykin on paikallaan.

Viimeisimmän eurobarometrin mukaan vain joka neljäs EU-kansalainen tietää unionilla olevan kansallishymni, Suomessa luku on tätäkin pienempi. Lipun muoto oli tuttu useimmille eurooppalaisille, mutta enemmistö uskoi tähtien kuvaavan jäsenmaita, mikä ei siis pidä paikkaansa. Tähtiä on kaksitoista, kuten myös kirjassa artikkeleita, mikäli johdanto lasketaan mukaan.

* * * *

Kirja on jaettu kolmeen osioon, joista ensimmäisessä Passerinin, Stuart Hallin ja Hartmut Kaelblen artikkelit toimivat hyvin, osin ristiriitaisinakin, täydentäen toisiaan. Passerini esittää tämän ensimmäisen osan tavoitteen näin: ”assessing the supposed symbolic deficit of the European Union…” (Passerini, 16). Problematiikka on tärkeä: onko EU vain talous-poliittinen projekti, vai onko Eurooppa myös symbolinen? Voivatko myytit ja mielikuvat yhdistää EU:n?

Jamaikalaissyntyinen Stuart Hall huomauttaa, että identiteetit perustuvat paitsi ’meidän’ samuuteen myös erottautumiseen suhteessa ulosjääviin ja tämän olevan totta nimenomaan Euroopan suhteen. Mutta tällöin identiteetit eivät tarkoitakaan mitä ne sisältävät vaan mitä niistä puuttuu. Artikkelin näkökulma on mielenkiintoinen ja se riippuu vahvasti Hallin henkilökohtaisesta taustasta: Hall sanoo suoraan, että hän tuntee olevansa Euroopasta, mutta ei Euroopan sisällä. Hän tarkkailee Euroopan myyttiä selvästi sen ulkopuolelta.

Kaelblen artikkeli alkaa asian ytimestä: ”European symbols are meaningless symbols since they are not related to anything as a European identity…” (Kaelble, 47). Euroopan symboleista puhuminen on siis aika pitkälti samaa kuin puhua eurooppalaisesta identiteetistä. Kaelble käy läpi kolmen symbolin (kansalaisuuden, identiteetin ja julkisen tilan) historiaa ja nykyisiä merkityksiä. Kaikki kolme painottavat tarvetta uudelleentulkita perinteisiä kansallisia symboleja ja päästä irti vanhoista etno-, euro- ja mies-sentrisistä myyteistä. Mikä kuitenkin takaa, ettei näistä uusista symboleista muodostu sellaisia? Artikkelin johtopäätös näyttää olevaan aika varovainen: Kaelble, samalla tavalla kuin muutkaan kirjan kirjoittajat, ei voi helposti kiertää sitä, että Euroopan identiteetin heikkous tekee Euroopan symbolit vielä heikoiksi. Hän on kuitenkin oikeassa huomatessaan että keskustelu niistä on lisääntynyt.

Lähinnä hellyttävä on Passerinin usko, että eurooppalaisuuteen kuuluu olennaisesti oman kulttuuriperinnön kriittinen tarkastelu ja hyväksyminen. Hall sentään varoittaa, etteivät seuraavat fasistit ehkä käytäkään marssisaappaita vaan Armanin pukuja. Myös Kaelble viittaa, miten historioitsijoidenkin vaikutus johti etnisiin puhdistuksiin ja tuhoamissotiin viime vuosisadalla, vaikka hän muuten suitsuttaakin eurooppalaisen identiteetin, historian, julkisen tilan epävirallista, kansalaisten, hyväksyntää. Joka tapauksessa myyttien olemassaolo on välttämätöntä. Kirjailijat kaikki toivovat, että avoimet Euroopan symbolit tuovat rauhan ja vaihtoehdon menneisyyden nationalismille.

* * * *

Keskimmäinen osio käsittelee tunnetuimpia Euroopan symboleja: Beethovenin hymniä, tähtilippua sekä härän ryöstämää Europaa. Darby Lewes esittelee Euroopan henkilöimistä suojeltavaksi naiseksi, mikä on tuttua niin muiden kuin myös Suomen (ja Ranskan) kansallisessa kuvastossa. Jacques-René Rabier ja Michael Rice perehtyvät artikkeleissaan Europan ryöstön myyttiin. Rabier tekee hyvää työtä yrittäessään tuoda esille tämän myytin nykyisimmät piirteet. Keskustelu Europan ryöstön myytistä ja sen eri faseteista näyttää hyvin, kuinka myyteillä ja niiden tulkinnoilla on monta ulottuvuutta. Rabierin teksti kuvailee erityisesti Kreikan euro-kolikoita, ja kuinka Europan ryöstön tarkoituksesta keskusteltiin silloin Kreikassa. Rabierin johtopäätös on kuitenkin, että Euroopan symbolinen varasto on edelleen varsin köyhä. Ricen artikkeli käsittelee enimmäkseen antiikin kulttuureja ja härkämyytin esiintymistä niissä. Rice, kuin myös Passerini ja Hall, tuovat esille Euroopan aasialaiset juuret, joiden ainakin pitäisi sitoa EU:a myös tänään Lähi-idän alueelle ja sen rauhanprosessiin.

Esteban Buch puhuu samasta ongelmasta kuin Rabier: mikä on Euroopan hymnin tarkoitus? Hymnin pitäisi olla ”merkityksellinen objekti” (objet signifiant), mutta sen tarkoitus on yhtä epäselvä kun Euroopan identiteetin. Buchin teksti kuvailee hymnin syntyä. Hän erityisesti korostaa, että oli varsin paradoksaalista pyytää entiseltä itävaltalaiselta natsi-puoleen jäseneltä Herbert von Karajanilta Euroopan rauhan hymnin sovitusta. Symboli on kyllä outo, vaikka Karajanin puoluejäsenyys vuoden 1933 jälkeen näyttää olleen enemmän ura-myönteinen päätös kuin erityisen poliittinen valinta. Buchin johtopäätös on myös se, että hymni on edelleen heikko, tuntematon, elitistinen symboli. Hänen viimeinen sanansa hymnin loppumattomuudesta on kuitenkin mielenkiintoinen. Buchin mielestä se tarkoittaa, että Eurooppa etsii edelleen itseään eikä sen identiteetti ole valmiiksi rakennettu. Tällä tavalla Eurooppa on avoin konsepti, joka tervehtii eikä hylkää. Yves Hersant käsittelee vähän samalla tavalla EU:n virallista lippua. Hän kuvailee lipun syntyä, ja samoin hän viittaa sen paradoksaalisuuteen: symboli on samaan aikaan heikko ja monimutkainen figuuri, joka ei herätä tunteellista reaktiota.

* * * *

Viimeiseksi sijoitettu euroa uutena symbolina käsittelevä on kirjan mielenkiintoisin osio, ehkä sen takia että euro on Euroopan symbolien joukossa konkreettisin. Yhteinen, eurooppalainen valuutta on arkipäiväinen, mutta silti sillä on myös seremoniallinen puolensa. Jean-Michel Servet alleviivaa sen käytännöllisyyttä, ja näyttää kuinka euro on avoimuuden ja liikkuvuuden symboli, samaa mitä Buch sanoi Euroopan hymnistä.

Suzanne Shanahan ja Richard Waswo käyvät läpi osin samoja tekijöitä rahan sosiaalisesta voimasta, jälkimmäisen vertaillessa niitä kaunokirjalliseen teokseen, ja edellinen nostaa esille käytännön esimerkkejä. Kumpikin tarkastelee valuutan merkitystä yleisemmin ja päätyvät molemmat korostamaan euron merkittävyyttä, sillä konkreettisuuden lisäksi identiteetillä ja valuutalla on tiettyjä yhtäläisyyksiä, kuten vaihdettavuus/muunneltavuus ja jatkuva luottamuksen voittamisen tarve. Shanahan kuvailee komission eurokampanjaa, joka pitkään aikaan keskittyi pelkästään tekniseen toteutukseen ja lopulta siirtyessä julkiseksi otti oppinsa USA:n markkinointi-asiantuntijoilta! Shanahan kuitenkin painottaa identiteettien olevan aina paikallisesti rakennettuja ja löytää alhaalta tulevaa euron symbolista käyttöä.

Pienoinen euro-innostus vaivaa useitakin artikkeleja, mutta useimmat artikkelit myös korostavat Euroopan symboleiden heikkoutta ja Euroopan identiteetin puutteita. Mutta koska identiteetit eivät ole koskaan pysyviä, niiden parhaimmat symbolit ovat usein melko sisällyksettömiä. Rivien välissä voi nähdä toivon siitä, että Euroopan symbolinen heikkous olisi myös avoimuuden, rauhan ja toivon merkki. Samaan aikaan kun keskustelun myyteistä ja symboleista toivotaan lisääntyvän, kirja myös näyttää hyvin, kuinka Eurooppa jo on avoin ja vilkas keskustelu-aihe. Euroopan myyttien keskustelussa on pelissä enemmän kuin retoriikkaa; Euroopan identiteetti, tulevaisuus ja kapasiteetti toimia vanhan nationalismin vaihtoehtona.

Suomesta käsin euro ei näyttäydykään yhteisenä rahana, sillä Suomi on kuitenkin maa, jonka naapurit eivät käytä euroa. Samaa tosin voi sanoa myös Kreikasta ja Irlannista. Muutenkaan Suomi ei näytä kuuluvan kirjan Eurooppaan: se ei esimerkiksi esiinny Lewesin esittelemissä kartoissa. Helsinki mainitaan vain osoituksena Euroopan laajuudesta (Shanahan 160), mutta Ruotsi sentään saa suitsutusta pitkän demokratian omaavana maana (Kaelble, 50).

Toisaalta kirjaan on jäänyt onnettomia virheitä yksityiskohtiin, jotka eivät anna hyvää kuvaa eurooppalaisuudesta. Tällainen kirja valmistuu kovin monen välikäden kautta (oikolukija, kustannustoimittaja, toimittaja). Esimerkiksi Balkan on muuttunut Baltiaksi (Lewes 113). Toisessa yhteydessä Benedict Andersonin käsite on muuttunut ”kuvittelevaksi yhteisöksi” (Shanahan 177), mikä toisaalta avaa mielenkiintoisia ajatuksia. Ratkaisu julkaista artikkeleista puolet ranskan- ja toinen puoli englanninkielisiä oudoksuttaa, mutta sitä on ehkä pidettävä merkkinä uudenlaisesta eurooppalaisuudesta.

Kokonaisuudessaan kirja on yllättävänkin tiivis paketti konferenssin teemoista. Ilmeisestikin monia artikkeleja on työstetty jälkikäteen keskustelemaan paremmin toistensa kanssa Euroopan myyteistä ja symboleista. Toisaalta konferenssiesitelminä niissä ei ole tilaa perustella empiirisesti niiden sisältämiä toisinaan provokatiivisiakin ajatuksia.