Riitta Koskinen on muokannut väitöskirjansa Kartanot ja virkatalot Turun kaupunginarkkitehti Christian Friedrich Schröderin tuotannossa (Turun yliopisto, Turku 2012) pohjalta populaarin historiateoksen Suomalainen kartano. Kustavilaisen ajan säätyläiselämää (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2013), jossa hän esittelee kartanoarkkitehtuuria sekä kuusi Schröderin suunnittelemaa kartanoa. Näiden kartanoiden, jotka ovat Fagervik, Teijo, Lapila, Nuhjala, Saari ja Paddainen, ja niiden asukkaiden kautta lukija pääsee kurkistamaan vapauden ajan (1719–1772) ja 1800-luvun alun säätyläiselämään.

Riitta Koskisen kirjoittama Suomalainen kartano on runsaasti kuvitettu. Kartanoiden nykytilasta kertovat kuvat ovat Katja Hagelstamin ottamia. Lisäksi teoksen kuvituksena on käytetty kartanoiden arkistoista löytyneitä alkuperäisiä pohjapiirroksia ja maalauksia sekä Signe Branderin 1900-luvun alussa ottamia valokuvia. Teos jakautuu seitsemään alalukuun, joista ensimmäinen, Kartanoarkkitehtuuri vapauden ajalla, on varustettu viiteapparaatein. Muiden lukujen lopussa on maininta luvussa käytetystä tutkimuskirjallisuudesta sekä alkuperäislähdeaineistosta. Ensimmäinen luku taustoittaa kartanoiden rakentamisen motiiveja, joina Koskinen näkee olleen ennen muuta säädynmukaisuuden tavoittelun. Tässä luvussa Koskinen pohjustaa kartanoarkkitehtuurin kehitystä ja Turun kaupunginarkkitehti Christian Friedrich Schröderin uraa kartanoarkkitehtuurin parissa. Lisäksi kirjoittaja esittelee kartanoiden rakennuttajia alaluvussa Nouseva keskiluokka rakennuttajina. Luvussa mainitaan, että kartanoiden rakennuttaminen oli ylellisyyskuluttamista ja kartanot toimivat statussymboleina. Luvun ohessa ovat erilliset tietolaatikot Edustushuoneita ja yksityisempiä tiloja sekä Uusia huonetiloja 1700-luvulla, joissa Koskinen osoittaa 1700-luvun arkkitehtuurin tehneen ensi kertaa eron yksityisen ja julkisen tilan välille.

Nämä kuluttamiseen, yksityiseen ja julkiseen liittyvät tutkimustulokset ovat samantapaisia kuin viime vuosien kansainvälinen tutkimus on osoittanut. Kirjan populaarista otteesta johtuen Koskinen ei kuitenkaan kytke suomalaisen historiantutkimuksen kannalta merkittäviä tuloksiaan kansainväliseen tutkimukseen. Tämä ei kuitenkaan liene laskettavissa kirjoittajalle miinukseksi vaan johtunee kustantajan halusta pitää teos kepeähkönä, katseluun ja selailuun houkuttelevana teoksena.

Kuusi kartanoa

Teoksen kartanoiden elämästä kertovat luvut jatkavat kepeää linjaa, mutta tämä on osittain valitusta tyylilajista johtuva harha. Kartanoita koskevat luvut pitävät sisällään valtavan työn, jonka Koskinen on tehnyt käydessään läpi kartanoarkistoja, aikalaismateriaalia sekä tutkimuskirjallisuutta. Ensiksi Riitta Koskinen johdattaa lukijansa Fagervikin ruukinkartanoon, jota isännöivät Johan ja Magdalena Hising. Tämän kartanon esittelyn yhteydessä Koskinen kertoo lukijalle 1700-luvun puutarhanhoidosta, naisten kuluttamistottumuksista, aikakauden kartanokirjastoista sekä tuolloin sisustuksessa muodikkaasta kiinalaisuudesta.

Seuraavaksi lukija johdatellaan Teijon ruukinkartanoon, jonka omisti kauppias Johan Jakob Kijk (1706–1777). Tämän kartanon yhteydessä Koskinen palaa puutarha-aiheeseen, tällä kertaa esittelyvuorossa on 1700-luvun loppupuolella muotiin tullut englantilaistyylinen maisemapuutarha. Toinen muodikas uutuus olivat kaakeliuunit. Koskinen osoittaa, että kauppiaana Kijkillä oli laaja kontaktiverkosto, joka mahdollisti tavaroiden hankkimisen ja tuottamisen Teijoon. Koskinen myös osoittaa, että Kijkin vaatimattomasta puotipojan taustasta johtuen säädynmukaisuuden paine kosketti häntä enemmän kuin aatelistaustaisia aikalaisia. Teijon kartanon sisustus olikin statuskuluttamista parhaimmillaan.

Kolmas esitelty kartano teoksessa on Lapilan kartano, jonka omisti Turun hovioikeuden asianajaja ja oikeustieteen tohtori Lorentz Anders Ekenberg (1724–1787). Tämänkin kartanon yhteydessä Koskinen kirjoittaa säädynmukaisuudesta, puutarhasta, kaakeliuuneista, sisutuksesta ja kartanoarkkitehtuurista. Samalla Koskinen sivuaa myös rakkautta, avioliittoa ja 1700-luvun tunne-elämää. Tämä aineellisen ja henkisen kulttuurin vuoropuhelu onkin teoksen parasta antia.

Neljäs kartano on Nuhjala, johon Riitta Koskinen johdattaa lukijansa joulunvieton kuvauksen kautta. Tässä luvussa Koskinen osoittaa, arkkitehtuurin esittelyn ohella, seuraelämän merkityksen kartanoille ja säätyläisille. Viides kartano on Saaren kartano Mynämäellä. Tämän kartanon yhteydessä siirrytään 1800-luvulle ja kreivi Johan Fredrik Aminoffin (1756–1842) sekä hänen puolisonsa Eva Matilda Aminoffin aikaan. Koskinen kirjoittaa kartanosta lapsiperheen kotina sekä tilojen sukupuolittuneesta jakautumisesta, aiheista, josta kartanoiden yhteydessä ei Suomessa juuri ole aiemmin kirjoitettu. Aminoffien tilikirjoja lähteenään käyttäen Koskinen pystyy kertomaan pariskunnan kulutustottumuksista, siitä miten sisustettiin, mitä syötiin ja miten palveluskuntaan suhtauduttiin. Tässä luvussa Koskinen valottaa säätyläisten suhdetta lapsiin aina kasteesta, rokotuksesta opetukseen ja hovikulttuuriin saakka.

Siirryttäessä Paddaisten kartanoon pääsee lukija kurkistamaan hääjuhliin, joita vietettiin sauvolaisessa Paddaisten kartanossa keväällä 1815. Tuolloin kartanon isäntänä toimi Jakob Johan Hedman (1770–1836). Koskinen kirjoittaa säätyläisneitojen kasvatuksesta, säädynmukaisen avioliiton merkityksestä sekä itse hääjuhlista. Tässä luvussa esitellään jälleen yksi aikakauden puutarhamuodin saavutus, talvipuutarha eli orangeria, kunnes hääväki päästetään kotimatkalle.

Kartanoiden kulttuurihistoriaa kasteesta hautajaisiin

Nyt käsillä olevassa teoksessa Riitta Koskinen valottaa kartanokulttuuria aina kastejuhlasta hautajaisiin. Vaikka samoihin teemoihin palataan useasti, saa lukija pureskeltavakseen aina uuden tiedonmurusen aiheesta. Arkkitehtuurin historiasta kiinnostuneelle teos on ilmeinen hankinta, mutta suosittelen tätä kirjaa myös 1700-luvun tapa- ja aineellisesta kulttuurista kiinnostuneille. Teos osoittaa, että Suomessa on seurattu muotia, ja tässä kartanot sekä säätyläiset ovat olleet etujoukoissa. Erityisen huomionsa ansaitsevat puutarhat, joita kaikissa kartanoissa on ollut. Ne ovat olleet merkittävä osa kartanoarkkitehtuuria ja kartanon päärakennuksesta, sen sisustuksesta sekä puutarhasta koostuvaa kokonaistaideteosta, joka on ollut omistajansa aseman osoittaja ja ylpeyden aihe. Mikäli kirjalle on annettava jokin moite, osuu se teoksen otsikkoon.

Suomalainen kartano antaa olettaa, että teos käsittelisi laajasti kotimaisia kartanoitamme, mutta se keskittyy vain yhden arkkitehdin suunnittelemiin kartanoihin maantieteellisesti varsin suppealla alueella. Osuvampi nimi olisi voinut olla Varsinaissuomalainen kartano.