Hannah Arendt syntyi vuonna 1906 Hannoverissa ja varttui Königsbergissä. Hänen insinööri-isänsä ja äitinsä olivat varakkaista porvarillisista juutalaisperheistä, joille uskonnollisella perinteellä oli kuitenkin toissijainen merkitys. Uskonto oli kuitenkin se asia, joka tuli leimaamaan Arendtin elämää ja työuraa.

Arendtin poikkeuksellinen lahjakkuus huomattiin jo varhain, ja Arendt ehti jo Saksassa luomallaan akateemisella uralla työskennellä yhdessä muun muassa jo tuolloin nimekkäiden filosofien Martin Heideggerin sekä Karl Jaspersin kanssa. 27-vuotiaana filosofian tohtori Arendt joutui pakenemaan Ranskaan, josta hän pääsi toisen maailmansodan sytyttyä Portugaliin ja sieltä edelleen Yhdysvaltoihin. Yhdysvalloissa hän toimi vierailevana professorina lukuisissa arvostetuissa yliopistoissa ja julkaisi merkittävimmät teoksensa.

Politiikan teoriaa käsittelevien opustensa lisäksi suurta huomiota herätti hänen alun perin The New Yorkerissa julkaisemansa moniosainen raportti natsijohtaja Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä Jerusalemissa. Arendt sai kuitenkin juutalaispiireistä paljon kritiikkiä kirjoitustensa vuoksi, sillä jotkut katsoivat hänen sympatisoivan Eichmannia.

Arendtin pääpaino Eichmann Jerusalemissa -oikeudenkäyntikuvauksessa on pahuuden arkipäiväisyyden käsitteessä – eli siinä havainnossa, että oikeusprosessissa tuomittava rikollinen ei ole päättänyt alkaa pahaksi tai ole välttämättä ihmisenä poikkeava. Arendt teki kirjassaan tarkkaavaisia huomioita Eichmannin psykologisista piirteistä ja tunnollisuudesta. Huolimatta siitä, että Eichmann oli järjestänyt miljoonien juutalaisten kuljetukset kuolemaan, hänellä oli samanlaisia piirteitä kuin meillä kaikilla.

Arendt kuoli sydänkohtaukseen kotonaan New Yorkissa 4. joulukuuta 1975, mutta hänen maineensa politiikan teoreetikkona on vain kasvanut hänen kuolemansa jälkeen. Tästä kertoo myös se, että tämän kirja-arvostelun kohteena oleva, jo edesmenneen valtio-opin professorin Kurt Sontheimerin vuonna 2006 ilmestynyt teos suomennettiin vuonna 2019. Arendtin ajattelua tutkitaan ympäri maailmaa, ja kuten Sontheimerkin kirjassa toteaa, on ”ilmeinen tosiasia, että hän kuuluu 20. vuosisadan poliittisten teoreetikkojen eturiviin”.

Sontheimerin kirjaa on miellyttävä lukea. Kronologisen käsittelyn sijaan teoksessa on kuusi temaattista lukua, jotka käsittelevät Arendtin elämän ja teoksien lisäksi myös hänen lähipiiriinsä kuuluneita henkilöitä sekä Arendtin henkistä testamenttia. Kirja on kiinnostava esittely paitsi Arendtin elämänvaiheista ja merkittävistä ihmissuhteista, myös hänen pääajatuksistaan ja niiden vastaanotosta.

Oikeus oikeuksiin

Ehkäpä tunnetuin ja aina ajankohtainen Arendtin teoreettinen kontribuutio on hänen ajatuksensa oikeudesta oikeuksiin. Tällä hän viittasi esimerkiksi pakolaisten ja natsi-Saksassa kansalaisuudettomiksi tehtyjen juutalaisten tilanteeseen, jossa heiltä vietiin kansalaisoikeudet ja valtion suojelu, ja näin ollen myös oikeus oikeuksiin. Ihmisellä voi Arendtin mukaan olla oikeuksia, hänen mielipiteillään painoarvoa ja toiminnallaan merkitystä vain kotipaikkansa kautta. Arendt katsoi, että jokaiselle ihmiselle tulisi taata oikeus oikeuksiin, mikä taas velvoittaa muita ihmisiä tarjoamaan pakolaisille ja kansalaisuudettomille oikeudet ja paikan, jossa tuntea olevansa kotonaan ja tulla poliittisesti aktiivisiksi. Tätä ja muita Arendtin pääajatuksia tarkastellessaan Sontheimerin elämäkerta tarjoaa eräänlaisen lukuohjeen Arendtin tuotantoon. Se on epäilemättä mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä teos myös Arendtin teoksiin tutustumattomalle lukijalle.

Teos tarjoillaan lyhyissä ja sopivaksi pureskeltavissa paloissa, mitä edesauttaa myös Maija Pietikäisen oivallinen suomennos. Hannah Arendt ei ole välttämättä tuttu nimi jokaiselle, mutta hänen kokemuksensa ja pyrkimyksensä ymmärtää Hitlerin valtaannousun mahdollistaneita tekijöitä luulisi kiinnostavan suurempaakin yleisöä. Allekirjoittanut luki teoksen tilanteessa, jossa Turkki oli juuri ilmoittanut rajojen Eurooppaan olevan auki. Kreikka puolestaan kieltäytyi päästämästä turvapaikanhakijoita maahan ja ottamasta vastaan turvapaikkahakemuksia. Hädänalaisia ihmisiä käytetään edelleen politiikan pelinappuloina, millä pyritään saavuttamaan valtaa ja painoarvoa hallitsijoille ja valtioille. Turvapaikkaprosessia käytetään osana hybridivaikuttamista. Tällöin mitataan se, kuinka absoluuttisena kansainvälisen oikeuden takaamia oikeuksia oikeuksiin pidetäänkään.

On syytä toivoa, että kustantajilla riittää jatkossakin kiinnostusta kansainvälisesti tunnettujen ajattelijoiden teosten ja elämäkertojen suomentamiseen. Näin ajatukset eivät jää ainoastaan tutkijoiden keskinäisen pohdiskelun piiriin vaan voivat tavoittaa myös laajemman yleisön. Kirjaa voi suositella esimerkiksi jokaiselle lukuaikaa löytäneelle kansalaiselle, joka haluaa perspektiiviä omaan tilanteeseensa. Vaikka koronatilanteen vuoksi voimaan saatettu valmiuslaki rajoittaa kansalaisten perusoikeuksia, on kuitenkin parempi olla jumissa kotonaan valtion suojelutoimena kuin menettää valtion tarjoama suojelu, perusoikeudet ja koti pysyvästi.

Arendtin pyrkimys tehdä maailmasta ihmisarvoinen on edelleen ajankohtainen teema, ja tuore elämäkerta auttaa ymmärtämään Arendtin omien elämänkokemusten vaikutukset hänen ajatteluunsa.