Kun tilasin arvostelukappaleen Eeva Korpi-Hyövältin kirjasta, luulin vastaanottavani tietokirjan, Koska johdin juuri päättynyttä Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta suomalaisten oikeudellisesta tietotaidosta pitkän 1800-luvun aikana, ajattelin sen liittyvän keskeisesti tutkimushankkeen teemaan. Arvostelukappaleen saavuttua paketista paljastuikin esikoisromaani, joka perustuu osin oikeudellisiin ja muihinkin lähteisiin, mutta joka on silti fiktiota. Tästä alkupettymyksestä huolimatta päätin silti arvioida kirjan omasta näkökulmastani käsin.

Korpi-Hyövältin romaani kertoo ilmajokisen torppariperheen elämästä 1858–1871. Teoksen nimi Kontrahti viittaa torpparin toimeentulon reunaehdot muodostaviin sopimuksiin: torpanvuokrasopimukseen, sitä suullisesti täydentäviin sopimuksiin, torpankontrahdin perusteella tehtäviin päivätöihin, viljanostosopimukseen nälkävuosina sekä oman tilan ostosopimukseen aivan kirjan lopussa. Kirja seuraa nelikymppisen torpparipariskunnan, Mikki Mikinpoika Korven ja Liisa Samelintyttären ja heidän perheensä työtä runsaan vuosikymmenen ajan. Lukija on läsnä päähenkilöidensä ilossa, kun poikien kihlauksia ja häitä vietetään tai vauva syntyy, mutta samoin traagisina menetyksen hetkinä, kun sairas pienokainen vetää viimeisen hengenvetonsa tai isä joutuu nikkaroimaan kolme arkkua punataudin viemille lapsilleen. Ajan kovuus on läsnä, mutta hengissä selviytyminenkin on juhlaa.

Historiallisissa romaaneissa kuvataan usein säätyläiselämää, joten on virkistävää, että Kontrahdin keskiössä on tavallista vuodenkiertoaan elävä ja katovuosina hengissä pysymisen konstien kanssa taisteleva torppariperhe. Tässä kirjassa ei tanssita hovissa kristallikruunujen alla tai spatseerata kylpylässä haaveilemassa komeista univormupukuisista upseereista. Kontrahti tarjoaa toisenlaista eskapismia useimpien suomalaisten omille juurille pitäen jalat visusti mullassa.

Episodimainen rakenne

Romaani on jaettu yli viiteenkymmeneen, usein vain 3–5 sivun tuokiokuvamaiseen episodiin, joissa saatetaan esitellä esimerkiksi jokin talon työ, oikeudenistunto tai tapahtuma. Lyhyimmillään luvut ovat sivun mittaisia. Etenkin maataloustyöt on esitetty suorastaan kansatieteellisellä tarkkuudella, ja kaikki vaiheet asianmukaisine työkaluineen käydään läpi Mikin ja Liisan toimien kautta. Saamme tutustua kylvöön, perunannostoon, sadonkorjuuseen ja puintiin, petuntekoon sekä sudenkuopan kaivuuseen. Myöskään naisten töitä ei ole unohdettu: leivänteko, pyykkääminen, lahti, keritseminen ja villan käsittely langaksi sekä pellavankasvatus selostetaan kaikki osana päähenkilöiden arkea.

Kun Pohjanmaalla ollaan, kydön poltto, suon raivaus pelloksi sekä maanparannus savea lisäämällä tulevat tietysti tutuiksi. Samoin tervanpolton eri vaiheet, tervaspuiden juuriminen, tynnyrinteko, juurakoiden rahtaaminen, tervamiilun rakennus ja -poltto, esitellään perusteellisesti. Romaanin lopusta löytyvät kirjoittajan sanat lukijalle , lista vanhoista suomalaisista mittayksilöistä sekä lukukohtaisia sanaselityksiä ja käännöksiä . Ne ovat nykylukijalle hyvinkin tarpeellisia. Viimeisenä löytyy lähde- ja kirjallisuusluettelo.

Kirjassa työnteon kuvaaminen lomittuu hetkittäisiin visuaalisiin luontokuviin, joissa eläimet ja kasvitkin ovat läsnä. Raskaat pilvimassat roikkuvat lakeuden päällä tuhovoimaisina kadon sanansaattajina. Kurjet tanssivat kosiotanssejaan ja tupasvilla värittää suopursulta tuoksuvan rämeen valkotäpläiseksi. Pienokainen ihastelee leppäkerttua aurinkoisessa heinikossa. Luminen, hiljainen metsä kutsuu hiihtäjää ruuan hakumatkalle, ja jäätynyt suo sulaa auringossa kristallivaltakunnaksi karpalonpoimijoiden ihmeeksi. Nämä hetket sykähdyttävät lukijan sielun suomalaisia säikeitä, ja kukin voi itse elää ne oman kokemusmaailmansa kautta.

Kirjan valittu rakenne mahdollistaa sen lukemisen lyhyissä osissa, pätkä kerrallaan. En kuitenkaan pidä sitä ideaalina juonenkehittelyn kannalta. Romaaneille usein ominainen jäntevä tarinallisuus ja päähenkilöjen sisäisen maailman tai eri henkilöiden välisten suhteiden kuvaaminen jäävät hapuileviksi. En juurikaan koe tutustuneeni Mikkiin ja Liisaan yksilöinä esimerkiksi heidän keskinäisen suhteensa dynamiikan, intohimojensa tai maailmankuviensa kautta. Romaanin keskeinen kehityskaari, torppari ja torpparin poika Mikin kypsyminen riskinottajaksi nälkävuosien talouskriisin mahdollistaessa ei vain oman torpan, vaan koko Hyövältin tilan ostamisen velkarahalla, olisi mielestäni kaivannut vahvistamista.

Historiallisen fiktion haaste

Historiallisten romaanien haasteena on yhdistää päähenkilöiden tapahtuma- ja tietohorisontti laajempaan ajankuvaan. Eeva Korpi-Hyövälti ratkaisee asian eri tavoin: päähenkilöiden omien kokemusten kautta (esimerkiksi Östermyran kartanon höyrylaivan menestyksekäs neitsytmatka tai Vaasan läänin maanviljelysseuran kokous), henkilöhahmojen toisilleen kertomien tai kuultujen tarinoiden kautta (esimerkiksi Könnin kelloistaan kuuluisan perheen vaiheet, metron rakentaminen Lontoossa, kuuluisa rikollinen Hallin Janne sekä keisari Aleksanteri II:n murhayritys ja uudistukset) tai sanomalehdistä suoraan luettujen tekstien kautta (esimerkiksi kaasuvalaistus Helsingissä).

Kirjan tarinan kannalta vähiten relevantissa ja irralliseksi jäävässä luvussa kirkkoherra Forsman ja Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen lukevat saksan- ja englanninkielisiä uutisia Suomen nälänhädästä. Nämä uutistekstit on sanasta sanaan sisällytetty alkuperäisinä romaaniin. Eräissä muissakin kohtaa tietyltä luentomaisuudelta ei aina voida välttyä. Vaikka virsien, lorujen, kansanuskomusten ja sananparsien käyttö paikoin elävöittää tekstiä, vähempikin olisi riittänyt. Niin paljon kuin esimerkiksi suvivirttä rakastankin, kuusi värssyä sitä vaikuttaa hieman tarpeettomalta.

Mitä kieleen tulee, kirja on enimmäkseen kirjoitettu nykysuomella pyrkimättä tavoittaa ilmajokilaista 1860-luvun puheenpartta. Tämä valinta on mielestäni ymmärrettävä ja hyväksyttävissä. Paikoitellen kuitenkin pohjalaista paikallisväriä on pyritty antamaan murrekielisillä ilmaisuilla mutta sattumanvaraisesti niin, että yhtä murrekielistä lausetta ei seuraakaan toinen. Esim. sivulla 27:

 – Ja verättehillä kuljetettehin kaikki? kysyi Kaappoo. – Pari kertaa viikossa voit ja piimät haettiin veneellä, vastasi Tuomas-isäntä.

Vaikea kuvitella, etteivät talollinen ja hänen torpparinsa olisi sosiaalisesta erostaan huolimatta tähän aikaan puhuneet samalla paikallismurteella. Tietty kielellinen epäjohdonmukaisuus on siis läsnä kirjassa.

Koska romaanihahmot ovat oikeita menneisyyden ihmisiä, Eeva Korpi-Hyövältin esivanhempia, oletan hänen suhtautuvan heihin suurella kunnioituksella ja pieteetillä. Mikin ja Liisan rakkautta, koettelemuksia, menetyksiä ja haaveita ei siksi ehkä kuvata kovin värikylläisesti. Rehevää niskavuorelaista maalaiselämää hajuineen, makuineen tai lemmenkohtauksineen odottava lukija tulee pettymään. Nykypäivälle tyypillisesti kirja ei tavoita uskonnon ja kirkon merkitystä menneisyyden ihmisten elämässä, joskin tämä saattaa olla kirjailijan tietoinen valintakin.

Teos kuitenkin kuvaa osuvasti suomalaisen kansallisvaltion ja kansalaisyhteiskunnan hidasta alkua Ilmajoella ensin säätyläisten ja sitten talonpoikaiston parissa. Se havainnollistaa sitä, kuinka suomalaisen talonpojan elämä 1860-luvulla oli jo kytköksissä kansainväliseen kauppaan ja globaaleihin tapahtumiin. Esimerkiksi tervatynnyrien hinnanvaihtelut saattoivat johtua Yhdysvaltain sisällissodasta ja sen loppumisesta. Kirjoittaja mainitsee samoin kasvavan Pietarin kaupan merkityksen pohjanmaalaisten valmistamien tekstiilien tai koivutuhkan markkina-alueena.

Kuten edellä totesin, tartuin kirjaan odottaen silmäystä pohjanmaalaisen maalaisyhteisön oikeudelliseen tietotaitoon. Ilmajoki ja sen merkittävimmät oikeudelliset toimijat, esimerkiksi kihlakunnantuomari Roschier, pitäjänkirjuri Hagman ja kruununvouti Rosenberg, olivat jo aiemmin tulleet minulle tutuiksi. Kirja kuitenkin tavoittaa Mikki Mikinpojan käräjämatkojen yhteydessä osuvasti esimodernin oikeudenkäytölle tyypilliset lykkäykset, pitkät oikeudenkäynnit ja vaihtuvat oikeuden puheenjohtajat.

Paikalliset kokeneet oikeudenkäyntiasiamiehet, kuten nimismiehen apulainen (kyytirättäri) Sallmen, eittämättä saivat lisätuloja asianajosta. Tosin päähenkilö Mikki itsekin toimi asiamiehenä renkinsä sisarusten perintöasiassa yhtäältä holhoojana, toisaalta valtuutettuna. Hän sai lisäksi kokemusta ja oikeudellista tietotaitoa omien metsänhaaskausta ja kantojen korvaamista koskevien oikeudenkäyntiensä kautta. Kirjassa esitetään, että oikeusjutuista kokemusta saanut Mikki haluttiin mukaan kantajaksi käräjäjuttuun, joka koski tietöistä saatavia korvauksia (s. 208). Onkin kiistatonta, että omat oikeudenkäynnit saattoivat opettaa prosessioikeutta ja käräjäkäytäntöjä ihmisille. Suomen lisääntyvä käyttö oikeuskielenä tuodaan myös hyvin esiin kirjassa.

Erityisen kiitosmaininnan ansaitsee kirjan selkeä ja dramaattinen kansi, jonka on suunnitellut kirjailijan tytär, kuvataiteilija Elina Korpi-Hyövälti. Tyylikkäässä puna–mustassa kannessa käytetään valkeaa tehosteväriä. Kannen aiheiksi on valittu metsään rajoittuva pelto, kirjan päähenkilö Mikki Mikinpoika Korven puumerkki sekä kirjoitettu sopimusteksti, joka auranvakojen lailla ulottuu metsänlaitaan. Aihe nivoutuu tiiviisti torpparin tarinaan. Elina Korpi-Hyövälti on myös piirtänyt sisäkannen kartat.

Vaikka teos ei olekaan kovin jäntevä, pidin kuitenkin kokonaisuutena Kontrahdin lukemisesta. Eeva Korpi-Hyövälti onnistuu lähes mikrohistorialliseen tyyliin kertomaan jotain yleismaailmallista suomalaisen talonpoikaisväestön kokemuksista suuria nälkävuosia edeltävällä vuosikymmenellä sekä niiden aikana. 1800-luvun agraarihistoriaa tai kansatiedettä harrastava lukija nauttinee kirjasta. Sitä voi lisäksi lämpimästi suositella sukututkimusta harrastavalle tai pohjanmaalaiset juuret omaavalle.