Hoover ilman meikkiä

FBI − Liittovaltion poliisin historia on kertomus Yhdysvaltain keskusrikospoliisin tiedustelutoiminnan historiasta ensimmäisestä maailmansodasta terrorismin vastaiseen sotaan. Pulizer-palkittu journalisti Tim Weiner osaa kirjoittaa vetävää tekstiä, jossa laajasta lähdemateriaalipaletista noukitut anekdootit seuraavat toistaan. Massiivinen teos edustaakin tutkivan journalismin parhaita perinteitä. Kokonaiskuva ei ole aina historiallisesti tasapainoinen, mutta se ei haittaa lukukokemuksen nautittavuutta. FBI:n historian juonenkäänteet kun muistuttavat paikoin John le Carrén vakoiluromaaneja.

Weiner, Tim: FBI − Liittovaltion poliisin historia [Enemies: A History of the FBI]. Käännös: Raivio, Jyri. Otava, 2012. 635 sivua. ISBN 9789511248095.

Tim Weinerin teos pohjautuu haastatteluihin, arkistoaineistoon ja materiaaliin, jota aiemmilla tutkijoilla ei ole ollut käytössä, kuten J. Edgar Hooverin arkistoimiin tiedusteluraportteihin vuosilta 1945−1972. Weiner hyödyntää mehukkaasti alkuperäislähteitä, mutta kirjoittaa välillä kuin FBI:sta ei olisi lainkaan olemassa aikaisempaa tutkimusta. Toimittaja-tutkija Weiner kuitenkin dokumentoi väitteensä uskottavasti ja huolellisesti, toisin kuin esimerkiksi brittihistorioitsija-emeritusprofessori Rhodri Jeffreys-Jones, jonka kuivakka tutkimus FBI: A History (2008) häviää Weinerille kaikilla mittareilla. 

Hooverin punapeikot

FBI − Liittovaltion poliisin historia on luonteva sisarteos Weinerin kirjoittamalle CIA:n historialle (2008). Otsikko on tosin harhaanjohtava, sillä Weiner on ensisijaisesti kiinnostunut FBI:n roolista tiedustelutoiminnassa. Organisaation toiminta ”tavallisia” rikollisia tai järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan on kirjassa vain pienessä sivuosassa. Etualalla on sen sijaan salaisen tiedustelusodan ja demokratian pelisääntöjen välinen pysyvä ristiriita. Vakoilutoiminnan historian ja poliittisen historian ohella teoksesta voikin löytää myös kiinnostavia aate- ja kulttuurihistoriallisia tarttumapintoja.

Tarinan pääosaan nousee odotetusti J. Edgar Hooverin ristiriitainen hahmo. Hoover johti virastoa sen perustamisesta lähtien yksinvaltaisesti 48 vuotta (1924−1972). Hän inhosi jo nuorena kommunismia ja kaikenkarvaista radikalismia, pyrkien kaikin laillisin ja usein laittominkin keinoin ”punaisen uhan” tuhoamiseen. Hoover näki itsensä unilukkarina, joka toistuvasti varoitti päättäjiä kommunistien sabotaasi- ja salaliittopyrkimyksistä. Viranomaisten soluttautuminen Yhdysvaltain kommunistiseen puolueeseen (CPUSA) alkoi jo sen perustamiskokouksessa vuonna 1919. Lopulta 1960-luvun alussa puolueen jäseniä oli enää muutama tuhat ja heistäkin merkittävä osa oli FBI:n agentteja.

Hooverin pakkomielteinen kommunismi-inho ei ollut pelkkää vainoharhaisuutta. CPUSA:n voimahahmoihin kuulunut William Z. Foster oli piinkova stalinisti, jota Kreml avokätisesti rahoitti. Neuvostoliiton vakoilutoiminta Yhdysvalloissa alkoi jo 1920-luvulla, mutta FBI ei suinkaan heti päässyt sen jäljille. Neuvostoliitolle tietoja toimittanut kommunisti Lawrence Duggan totesi vielä vuonna 1943, että FBI:n agentit olivat neuvostovakoilua tutkiessaan ”kuin metsään eksyneitä lapsia”. Vakoilutoiminnan suhteen Yhdysvallat oli tuolloin kehitysmaa verrattuna Euroopan suurvaltoihin – Natsi-Saksa pystyi 1930-luvulla rakentamaan Yhdysvaltoihin vakoiluverkoston viranomaisten sitä huomaamatta. Franklin D. Rooseveltille Hooverin FBI oli tärkeä työkalu taistelussa Natsi-Saksan vakoilijoita vastaan. Demokraatti Roosevelt nostikin äärikonservatiivi Hooverin institutionaaliseen valta-asemaan ja presidentin henkilökohtaiseksi tiedustelupäälliköksi.

Weinerin tutkimus tuo lisävalaistusta Hooverin asemaan presidenttien palvelijana ja vihamiehenä. FBI:lla ei ollut eikä edelleenkään ole mitään perusasiakirjaa, joka määrittelisi sen laillisen toimivallan rajat. Kyse oli presidenttien määräysten ja vallitsevan lainsäädännön luovasta (ja tarvittaessa härskistä) soveltamisesta. Sen Hoover todella osasi.

Rakkautena FBI

Kansalaisia urkkiessaan FBI hankki tietonsa puhelinkuunteluilla, murroilla ja muilla epäilyttävillä keinoilla. Tiedot päätyivät Hooverin salaisiin kansioihin, joiden avulla hän myös hienovaraisesti kiristi presidenttejä. Hooveria inhonnut Harry S. Truman näki FBI:n toiminnassa gestapomaisia piirteitä, mutta luki hänkin innolla Hooverin toimittamia tietoja poliittisista vastustajistaan. Hoover olikin likaisen työn tekijä, josta jokainen presidentti oli vuorollaan riippuvainen.

Yksityiskohtaisimmin Hooverin presidenttisuhde paljastuu puhelinkeskusteluissa, joita hän kävi Lyndon B. Johnsonin ja Richard Nixonin kanssa. Nämä presidenttien nauhoittamat suorasanaiset keskustelut ovat kirjan ehkä kiehtovinta (ja karmivinta) antia. Ne todistavat, että Johnsonin aikana Hoover pääsi mestaroimaan myös ulkopolitiikkaa, kun FBI järjesti Joaquín Balaguerin paluun Dominikaanisen tasavallan presidentiksi vuonna 1966. Johnson vaati, että maan hallitukseen ei tulisi ainoatakaan kommunistia. Vapailla vaaleilla ja yhdysvaltalaisella rahalla yksinvaltaan noussut Balaguer hyväksyttikin heti hallituksensa kokoonpanon FBI:lla.  

Weinerin antama kuva Hooverista on erilainen kuin esimerkiksi brittiläisen toimittaja Anthony Summersin kirjassa J. Edgar Hoover – FBI:n päällikön salainen elämä (1994). Siinä Summers hekumoi viihdyttävän sensaatiohakuisesti Hooverin ja hänen kakkosmiehensä Clyde Tolsonin intiimillä suhteella. Hooveria onkin kuvattu populaarikulttuurissa kaappihomoksi ja ristiinpukeutujaksi, viimeisimpänä Clint Eastwoodin yllättävässä gay-elokuvassa J. Edgar (2011). Weiner sen sijaan väittää, ettei Hooverin homoseksuaalisuudesta ole mitään todisteita ja että Hooverin ainoa rakkaus oli FBI. Todisteita ei varmasti löydykään arkistomateriaalista. Ihmisenä Hoover oli Weinerin mukaan älykäs ja kylmäkiskoinen aseksuaali, joka osoitti tunteellisuutta ainoastaan koiriaan kohtaan. Muiden seksuaalisuus häntä kiinnosti sitäkin enemmän. FBI:lla olikin oma seurantaohjelma koskien turvallisuusriskiksi katsottujen virkamiesten ”sukupuoliperversioita”.

Lähteiden pohjalta viileästi argumentoiva Weiner haluaa tehdä pesäeron Summersiin ja villeimpiin salaliittoteoreetikkoihin. Siksi hän sivuuttaa tarpeettoman lyhyesti Hooverin toimet John F. Kennedyn murhan tutkinnassa. Hän ohittaa myös tyystin Summersin väitteen, jonka mukaan mafia olisi kiristänyt Hooveria. FBI kun heräsi mafian ja Ku Klux Klanin tutkimiseen vasta pakon edessä. Weiner osoittaa kyllä kiinnostavasti, että vasta Lyndon B. Johnsonin imartelu sai Hooverin suostumaan Ku Klux Klanin järjestelmälliseen vakoiluun. FBI soluttautui Klaaniin samoilla metodeilla kuin kommunistipuolueeseen ja onnistui vesittämään sen vaikutusvallan etelävaltioissa muutamassa vuodessa.

FBI ei rajoittanut toimintaansa vain Yhdysvaltoihin, vaan sillä oli myös omaa ulkomaantiedustelua. Merkittävin tietolähde oli koodinimi Solo eli Yhdysvaltain kommunistisen puolueen CPUSA:n johtohahmoihin kuulunut Morris Childs, joka toimi kuriirina Moskovan ja CPUSA:n välillä 1950-luvulta 1970-luvulle. Edes CIA ei tiennyt tästä huipputason kaksoisagentista. Childsin välittämät tiedot tuovat lisävalaistusta siihen, miksi Hoover vihasi niin raivokkaasti Martin Luther Kingiä.  Childs oli kertonut, että Kreml halusi CPUSA:n soluttautuvan aktiivisemmin kansalaisoikeusliikkeeseen. Hooverille tämä oli taas yksi merkki kommunistien salaliitosta. 

Tilttaavat tietokoneet ja terrorismi

Weinerin teos todentaa myös Washingtonin eri instituutioiden keskinäisen valtapelin ja kilpailun. Hoover vastusti CIA:n perustamista ja halveksi sen johtajaa Allen W. Dullesia, pitäen CIA:n ulkomaantiedustelua amatöörimäisesti johdettuna touhottamisena. Organisaatioiden välinen epäluulo säilyi vuosikymmenten läpi. 

Hooverin jälkeisiä FBI:n johtajia Weiner kuvaa tiedustelutoimintaa ymmärtämättömiksi juristeiksi ja teknokraateiksi. FBI:n tiedustelukoneisto ei lopulta kyennyt vastaamaan kylmän sodan jälkeisiin haasteisiin. Kömmähdykset ovat paikoin surkuhupaisia. FBI otti 1980-luvun ATK-huumassa käyttöön uuden tietokanta-ohjelmiston. Suurin osa ohjelmaan syötetyistä tiedoista kuitenkin katosi jonnekin data-avaruuteen (kuulostaa tutulta, eikö vain?). Internetin tiedon valtateillä FBI ajoi pitkään kärrypolkuja: vuosituhannen vaihteessa vain kolmasosa analyytikoista pystyi tekemään Google-hakuja omista tietokoneistaan.

FBI:n ongelmista kertoo sekin, että 1980-luvun lopussa sillä oli palkkalistoillaan tasan yksi arabian kieltä osaava analyytikko! Ennen syyskuun 2001 iskuja FBI:n agentit välittivät esimiehilleen tietoja Yhdysvaltoihin emigroituneista, lentokoneiskua suunnittelevista terroristeista, mutta ne jumiutuivat organisaation labyrinttimäiseen byrokratiaan.

CIA-kirjan lailla myös FBIkuvaa tiedustelutoimintaa tarkoitushakuisen kriittisesti ja hieman jälkiviisaastikin. Yhdysvaltalaiseen tapaan Weiner on kuitenkin rakentanut teokseensa jonkinlaisen happy endin. Hän ihailee FBI:n nykyistä johtajaa Robert Muelleria, joka otti komennon juuri ennen 9/11 -katastrofia ja on sen jälkeen yrittänyt uudistaa sitä.

Hehkutuksesta voi olla monta mieltä, mutta jos FBI:n synkähköstä historiasta pitää etsiä sankaria, niin sen viitan sovittaminen Muellerin harteille on myös perusteltua. Mueller esimerkiksi kielsi agenttejaan osallistumasta CIA:n harjoittamiin vankien kidutuksiin, ja hän asettui vastustamaan George W. Bushin ja Dick Cheneyn valtuuttamia laittomia salakuunteluita.       

Teoksensa lopuksi Weiner kuvaa, kuinka terrorismin vastainen sota on jatkunut Obaman kaudella uusin metodein. Bushin ajan kidutukset ja massiiviset salakuunteluoperaatiot ovat nyt pannassa. Tilalla ovat lennokeista laukaistavat ”täsmäiskut” Jemenissä ja Pakistanissa. Nobelin rauhanpalkinnon saanut Obama on hänkin ottanut innolla FBI:n ja CIA:n työkalukseen sodassa Yhdysvaltain vihollisia vastaan. FBI on tiedusteluhistoriansa aikana erikoistunut juuri tähän, todellisten ja kuviteltujen vihollisten metsästämiseen.

Weiner nostaa esiin myös ne vastavoimat, jotka ovat yrittäneet hillitä FBI:n valtaoikeuksien laajentumista. Yhdysvaltain korkein oikeus äänesti jo vuonna 1928 Olmstead vs. U.S. -jutussa siitä, oliko viranomaisilla oikeus kansalaisten salakuunteluun. Enemmistön mielestä oli. Tuomari Louis Brandeisin johtama vähemmistö oli kuitenkin eriävällä kannalla. Brandeisin kirjoittama perustelu on edelleen ajankohtainen:

”Suurimman uhan vapaudelle aiheuttavat salakavalat oikeuksien loukkaukset, joiden takana ovat hyvää tarkoittavat mutta asioita ymmärtämättömät vakaumuksen miehet”.    

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *