"HURUSLAHDEN ARPAJAISTEN" UUSI MUISTAMINEN ELI VARKAUS VUONNA 1918

Itkonen, Hannu (toim): Varkaus, Suomi ja vuosi 1918. Kansallinen ja paikallinen vallankumous.
Varkauden museon julkaisuja 7. Varkauden Kirjapaino Oy, Varkaus 2000, 105 s. & kuvaliite

"Missä olit, kun kuulit vuodesta 1918?", otsikoi kulttuurintutkija Seppo Knuuttila oman osuutensa uudessa vallankumousvuoden 1918 tapahtumia valottavassa kirjassa "Varkaus, Suomi ja vuosi 1918. Kansallinen ja paikallinen vallankumous". Hän pohdiskelee mielenkiintoisesti mm. kansakunnan muuttuvaa muistia – sitä miten ja miksi suomalaiset aina välillä "tarkistavat kollektiivisesti jälkiään". Ranskalaista kulttuurifilosofia Paul Ricoeuria lainaten Knuuttila huomauttaa, että jälki on ajan kulun metafora, joka voi välillä hävitä, mutta myös houkuttaa jahtaamaan menneisyydestä erilaisia totuuksia, kun niistä saadaan uutta "vihiä". Näin jäljet viittaavat sekä nykyhetkeen että menneeseen. "Jälki ohjaa jahtia, etsintää, hakua, tiedustelua. Ricoeurin mielestä menneisyyden tutkimus on juuri tällaista" (ss. 34-35).

Suomessa on alettu viime vuosina julkaista enenevässä määrin ns. paikallishistorioita, paikalliskirjallisuutta ja paikallisia, kansakunnan historian rajuihin käänteisiin liittyviä muistelmia. Taso on kirjavaa, mutta suomalaista historiallista "toiseutta" usein mielenkiintoisesti valottavaa. Mistä tämä mahtanee kertoa virallisen EU-innostuksen ja globalisaation aikakaudella? Lähimainkaan jokainen kirjoittaja ei yllä sellaiselle tieteelliselle tasolle kuin vaikkapa Risto Alapuro Huittisiin liittyvässä tutkimuksessa "Suomen synty paikallisena ilmiönä 1890-1933" (1994) – tai Heikki Ylikangas paljon puhetta synnyttäneessä kirjassaan "Tie Tampereelle" (1993). Esimerkiksi työväenliikkeen järjestö- tai paikallishistoriikeilla yhtä hyvin kuin suojeluskunta- tai lottajärjestöjen historiikeilla on taipumusta jäädä nurkkakuntalaisuuden, yhden totuuden, legendojen ja myyttien pauloihin. Tai vahvojen taustavaikuttajien ja rahoittajienkin armoille. Useimmiten jonkinasteista tilaustyötä tekevä kirjoittaja ei mielellään sahaa sitä oksaa jolla istuu.

Varkaudessa syntyneen tutkijan, Hannu Itkosen toimittama pienimuotoinen teos liittää paikalliset vallankumousepisodit isompiin kansallisiin raameihin ja draamoihin. Samalla korostuu – jo kirjan johdannossa – Varkauden vuoden 1918 tapahtumien karu poikkeuksellisuus verrattuna eteläisen Suomen proletaarisiin tehdaskeskuksiin: itse kansalaissodassa ei kuollut montakaan miestä, mutta jälkiselvittelyt – tapahtuivat ne sitten Huruslahden jäällä tai muualla – olivat sitäkin verisemmät. Miksi näin kävi, siitä osapuolet ovat muistaneet ja kertoneet vaihtelevaa totuuttaan vuosikymmeniä. Oma tarinansa teloituksista oli myös Urho Kaleva Kekkosella eikä hänenkään muistinsa ollut aivan pettämätön…. "Varkaus, Suomi ja vuosi 1918"-kirjan tekstit on muokattu pari vuotta sitten pidetyn kansalaissodan 80-vuotismuistoseminaarin pohjalta. Hannu Itkosen ja Seppo Knuuttilan ohella kirjoittajakaarti on muutenkin nimekäs: Ilkka Liikanen, Kimmo Rentola, Esa Sironen, Hannu Soikkanen ja Hannu Leväinen. Tosin varsinaisia "Varkaus-asiantuntijoita" tekijöistä ovat ainoastaan kaikki kolme Hannua…

Ilkka Liikasen teksti – "Vuoden 1918 perintö ja perunkirjoittajat" – alkaa polemiikilla Jari Ehrnroothin taannoisen Helsingin Sanomat-jutun kanssa ("Vuoden 1918 historiallinen sovitus", HS, 28.1.1998). Kun Ehrnrooth tarjosi verisille tapahtumille taustaksi kansalaissotaa edeltäneiden vuosikymmenten aikana patoutunutta "arkaaista tiedostamatonta vihaa" ja esitti tältä pohjalta tutkimuksen kohdistamista "mentaliteetteihin" – Liikanen tulkitsee joukkoliikkeiden dynamiikkaa ja työväen järjestäytymistä hieman toisesta näkökulmasta. Suomalaisen kansalaisyhteiskunnan rakentumista tutkinut Liikanen (ks. Liikasen väitöskirja "Fennomania ja kansa", 1995) ei kiellä vihan merkitystä "joukkojen elähdyttäjänä", mutta muistuttaa napakasti:
"…Suomessa vallankumouksen muoto poikkesi Venäjän valtakunnan muista osista, joissa punaisen armeijan koossapitävän voiman muodostivat uuden komennon ottaneet sotaväenosastot, ja paikallinen toiminta muistutti lähinnä perinteisiä talonpoikaiskapinoita symbolisine kirkkojen ja kartanoiden polttamisineen. Suomessa vallanoton organisoinnista ja vallankumoushallinnon pystyttämisestä vastasivat pääasiassa vakiintuneet työväenliikkeen ammatilliset ja poliittiset järjestöt, jotka olivat mitä suurimmassa määrin kasvaneet osana muodostuvaa kansalaisyhteiskuntaa ja kansakuntaa. Vallanoton suorittamisesta ja sotatoimista vastasivat erilliset punakaartit, mutta niidenkin johto ja jäsenistö rekrytoitiin pääosin vanhoista rauhanaikana syntyneistä työväenjärjestöistä. Suomessa vihan valta oli siis saanut hyvinkin järjestäytyneet, pikemminkin modernit kuin arkaaiset, muodot " (ss. 27-28).

Liikanen yllättää menemällä tästäkin pitemmälle. Hän väittää, että järjestöelämä, työväenjärjestöjen rooli teki Suomen vallankumouksesta pikemminkin byrokraattisen kuin spontaanin. Tämän tulkinnan mukaan kansalaisten järjestäytymisen perinne ja yleinen osallistumisaktiivisuus ("intressiedustamisen mahdollisuudet") olivat kansalaissodan jälkeenkin tärkeämpi tekijä yhteiskuntaelämän vakaantumiselle kuin valkoisen vallan verinen voitto. Liikasen järjestäytymisen perinne-tulkintaa hämmentää tässä kirjassa sopivasti "Varkauden historian" jo 60-luvulla kirjoittanut Hannu Soikkanen. Soikkasen mielestä nimenoman Varkauden punakaarti toimi amatöörimäisesti. Sodan luonnetta ja tarkoitusperiä ei tunnettu, sotilaskoulutusta ei ollut juuri kellään ja kaiken kukkuraksi kuriton porukka teloitti alkuvaiheessa ainakin pari Ahlströmin tehtaiden johtoon kuuluvaa panttivankiaan harjoittaen sittemmin muutakin "turhaa" terroria.

Tässä välissä pieni kriittinen palaute Varkaus-kirjan tekstien järjestykseen. Kestää kohtuuttoman kauan ennen kuin artikkelikokoelmassa päästään itse Varkauden tapahtumiin ja "Huruslahden arpajaisten" uuteen muistamiseen. Sitä ennen kuljetaan mm. Karkkilan ja Jyväskylän kautta. Vertailua muualta Suomesta Varkauteen päin olisi voitu kaiketi tehdä toisessakin järjestyksessä? Mutta kyllä Kimmo Rentolan ja Esa Sirosen osuudet – "Karkkilan vallankumous" ja "Vuoden kahdeksantoista tarinat hakevat uusia muotojaan" – ovat siksi herkullista luettavaa, että niiden sijoittaminen kirjaan paikallisina Etelä- ja Väli-Suomen vallankumousilmiöinä puollustaa hyvin paikkaansa. Samansuuntaista kansalaissota-tutkimusta on tehty ja tehdään myös Suomen kaakkoiskulmalla: vuonna 1999 ilmestyi Marko Tikan & Antti Arposen "Koston kevät. Lappeenrannan teloitukset 1918" ja tekeillä on myös Mirja Turusen väitöskirja, jossa selvitellään sekä punaisten että valkoisten väkivallantekoja, ilmiötä nimeltä "Kouvolan veripellot".

"Huruslahden arpajaisten" muistamisen – tai muistamisen muistamisen! – aloittaa Hannu Soikkanen artikkelillaan "Mitä Varkauden historia ei kysynyt vuodesta 1918?". Artikkeli ei täysin avaudu Varkautta ja sen historiankirjoitusta huonommin tuntevalle, mutta itsekriittisen nöyrä historiatietoinen ote herättää kunnioitusta. Uhrien henkilöllisyyden selvittämisessä ja laskemisessa on tekemistä vielä tämän jälkeenkin. Punaisten viimeisen linnoituksen, massatehtaan antautumisen jälkeen Huruslahdella ja sen ympäristössä teloitettiin 21.2.1918 silti vähintäänkin 80 punaista tai punaiseksi epäiltyä. Yhteensä kansalaissodan punaisia uhreja oli piskuisessa tehdasyhdyskunnassa reilut 200, valkoisia kymmenesosa siitä. On aivan oikein, että uhreja ja "syyttöminä teloitettuja" lasketaan yhä puolin ja toisin. Voikin vain ihmetellä, että "Suomen kansalaissodan totuuskomission" pystyttäminen – tarkoitan Heikki Ylikankaan aloittamaa projektia – on kestänyt näinkin kauan. Muistaminen tuottaa yhä tuskaa, mutta menneisyys on tunnustettava, koska sen kieltäminen vie vielä tuskallisempaan hiljaisuuteen, kuten Umberto Eco on todennut. Tämä pätee yhtä hyvin Suomeen kuin Etelä-Afrikkaan, Saksaan tai Itä-Euroopan totalitarismista toipuviin maihin.

Liikuntatieteessä uransa aloittanut tuottelias sosiologi Hannu Itkonen (Itkosen väitöskirja "Kenttien kutsu. Tutkimus liikuntakulttuurin muutoksesta" on vuodelta 1996) osoittautuu kirjan päätösartikkelissa myös oivaltavaksi kansalaissodan tulkitsijaksi. Hannu Leväisen kanssa laadittu yhteenveto "Vallankumous Varkaudessa" on se luku, joka luotsaa lukijan perusteellisemmin myös Varkauden tapahtumien erityispiirteiden ja "Huruslahden arpajaistenkin" arvoituksen äärelle. Mutta enpä kerrokaan tästä analyysista kuin ylimalkaan:

Varkaus oli tammi-helmikuussa 1918 pieni punainen, proletaarinen ja teollinen saareke valkoisen Suomen sisällä. Työväki ja tilallinen väestö joutuivat siellä avoimesti vastakkain jo paljon ennen vuotta 1918 ja kauhukuvat punaisesta terrorista levisivät maaseudulle heti kansalaissodan alettua. Tehdasyhdyskunnan nopea valtaaminen ja kostotoimet muodostuivat näytön paikaksi, mistä seurauksena valkoisten harjoittamat väkivaltaisuudet olivat väkilukuun ja sotatoimiin suhteutettuina kohtuuttomia. Peräti 10 % miesväestöstä teloitettiin!.Toisin kuin esim. Huittisissa, jota Risto Alapuro käyttää paikallishistoriallisena esimerkkinään, Varkaudessa ei taisteltu kunnallisesta vallasta. Varkaudestahan tuli itsenäinen kunta vasta kymmenen vuotta myöhemmin, 1929. Kun "taisteluosapuolet" eivät olleet ehtineet harjoittaa yhdessä paikallisdemokratian alkeita eli luokkariitoja pehmentävää kunnallispolitiikkaa, koviin otteisiin turvauduttiin kasvottoman vihollisen kanssa paljon helpommin. Suuri osa valkoisten ja punaistenkin puolella taistelleista oli tullut muualta. Väkivaltaisuuksien sattuessa sota oli vasta alkuvaiheessa, sen normisto vakiintumatonta ja valkoisten voitokas operaatio eräs ensimmäisistä näytön paikoista koko Suomen kansalaissodassa.

Sotien, taistelujen ja kriisiaikojen jälki näkyy yleensä lähihistoriassa voittajien puheena ja kuvina. Varkaus-kirjassa tällaista voittajien tulkinnan muistamista, mutta myös uudenlaista muistamista helpottaa loppuun liitetty valokuva-aineisto. Se kertoo jokaiselle vuoden 1918 jälkeiselle sukupolvelle aivan omaa tarinaansa, jonka lukija rakentaa aina itse niin kuvista kuin kuvien takaa. Kuvatekstien poisjättäminen on tässä mielessä peräti oikea ratkaisu. Varkauden museossa säilytettävää kokoelmaa ei ole sitäpaitsi julkaistu aikaisemmin yksissä kansissa. Visuaalisessa ja osin virtuaalimaailmassa elävä kuvankuluttaja jääkin Itkosen tavoin lopuksi ihmettelemään valokuvamateriaalin äärelle: mistäpä mahtaisi vielä löytyä kansalaissodassa lyödyn osapuolen paikallisia valokuvakertomuksia, vaikkapa Varkaudesta?

Pentti Stranius
Kirjoittaja työskentelee Venäjä-tutkijana Joensuun yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksella