Mitä olisi keskivertosuomalaisen Lähi-idän tietämys ilman Sinikka Artevaa? Eipä juuri paljon muuta kuin Tuhannen ja yhden yön tarinoita ja ainaista sotaa. Paljolti Artevan ansiota on, että kaukainen Lähi-itä ja vielä kaukaisempi Kaukoitä ovat meitä hivenen lähempänä, monipuolisempina ja kenties myös ymmärrettävämpinä.

Ulkomaankirjeenvaihtajien ja -toimittajien merkitystä kulttuurisen vuorovaikutuksen sillanrakentajina tuskin kukaan voi kiistää. Siksi on oikein, että kustantajat tarjoavat kymmentuhatpäisestä toimittajakunnasta nimenomaan harvalukuisille ulkomaankirjeenvaihtajille mahdollisuuksia kirjallisiin urakertauksiin. Artevan kirja kuuluu työmuistelmajatkumoon, johon aikaisemmin ovat puumerkkinsä tehneet muun muassa Uuden Suomen/Helsingin Sanomien Lauri Karen (1994), Uuden Suomen/Yleisradion Aarne Tanninen (1996) ja Uuden Suomen/Helsingin Sanomien Martti Valkonen (1998).

Idän kirjeenvaihtaja jakaantuu rakenteellisesti kahteen pääosaan. Ensin käydään läpi viimeisimpiä, Kaukoidän-kirjeenvaihtajuuden tapahtumia ja vasta sitten Artevan lempilasta Lähi-itää (etenkin Egyptiä) ja islamilaista maailmaa. Aivan lopussa on vielä lyhyt Kiina-päivitys.

Perinteisen kronologisen kerronnan rikkominen on perusteltua ja journalistisesti käyttökelpoinen ratkaisu. Teemoittain etenevää kirjaa voi hyvin lukea myös hyppien, erilaisia kiinnostavia aihealueita seuraten, kuten esimerkiksi Matka Tiibetiin, Työnteon ihanuus ja kurjuus, Hongkongin palauttaminen Kiinalle, Islamin haasteet naiselle tai Rakkaus Egyptiin. (Arteva on havainnut esimerkiksi hämmästyttäviä yhtäläisyyksiä Kiinan ja Egyptin kulttuureissa: Niilin jumalaa kutsutaan Hapiksi ja Keltaisenjoen jumalaa Heboksi).

Artevan mukaan "televisiotoimittajan työ ei ole varsinaisesti kirjoittamista vaan pikemminkin sitä, että löytää hyviä aiheita ja pääsee oikeaan aikaan oikeaan paikkaan" (sivu 7). Aina oikeaan paikkaan pääseminen ei ole ollut yksinkertaista:"Poliittisesti Tiibet on arka alue, eikä Kiinan hallitus halua lehtimiehiä sinne ainakaan jos ilmassa on jännitystä" (79) ja "yritin useaan otteeseen saada Pohjois-Koreaan viisumia, mutta turhaan" (132). Ongelmista huolimatta Arteva kävi loppujen lopuksi sekä Tiibetissä että Pohjois-Koreassa.

Pitkäjänteisyys ja periksiantamattomuus ovat kirjeenvaihtajan työn kannalta aivan välttämättömiä ominaisuuksia. Eivätkä Artevan seuranta-aluemaat totisesti ole olleet kaikkein helpoimpia. Hitaasti liberalisoituva totalitaristinen ja byrokraattinen Kiina sekä monet Lähi-idän alueet karsastavat yhä länsimaisia toimittajia. Kuvaava on Artevan luonnehdinta journalismin tekemisestä Kiinassa: "Jutunteko Kiinassa oli joskus loputonta taistelua itsetietoisten virkamiesten kanssa, eikä matkan päätteeksi läheskään aina voinut olla varma, mitä oikeastaan oli nähnyt" (100).

Länsimaisen toimittajan eteen kasattiin erilaisia tiedonhankinnan esteitä ja työn tekemistä valvottiin jatkuvasti. "Oppaamme kielsivät meitä kuvaamasta köyhännäköisiä alueita. Kun laskeuduimme autolla Rajiniin ja halusimme ottaa yleiskuvan, he huudahtivat: Ei ei tästä kulmasta – on liian köyhää. Tämä toistui niin kauan, että menetimme koko näkymän ja kuvan (133)".

Jos tietyille alueille pääseminen on ollut vaikeaa, niin vaikeaa on ollut myös saada valtion päämiesten haastatteluja. Etenkin kun kyseessä on pienen pohjoiseurooppalaisen maan kirjeenvaihtaja. Sinnikkyys on kuitenkin varsin usein palkittu. Esimerkiksi Libyan johtajan Muammar Gaddafin haastattelun Arteva sai kuin saikin viikon Tripolissa odottelun jälkeen keväällä 1980. Gaddafi antoi siihen aikaan kitsaasti haastatteluja ja esimerkiksi ranskalaisen laatulehden Le Monden toimittaja joutui kuukauden odottelun jälkeen palaamaan kotiin tyhjin lehtiöin. Muita Artevan haastateltavia ovat olleet muun muassa PLO:n johtaja Jasser Arafat, Israelin pääministeri Jizak Rabin ja Jordanian kuningas Hussein.

Eikä Arteva ole päästänyt kuuluisia haastateltaviaan helpolla. Esimerkiksi Gaddafilta hän kysyi islamilaisen maailman yhteisestä ydinpommista (204) ja Rabinilta Israelin palestiinilaisten johtajia vastaan käyttämistä iskuryhmistä (185). "Rabin vaikutti todella suuttuneelta ja käski minun mennä kysymään terroristeilta, miten he toimivat", Arteva kirjoittaa. Seuraavana vuonna hän meni taas Israeliin ja halusi haastatella Rabinia. Hän tiesi, ettei haastattelun saaminen ollut helppoa, koska edellinen kerta oli päättynyt "viileisiin tunnelmiin". Niinpä hän teetti televisiouutisten graafikoilla isokokoiset valokuvat kahdesta edellisestä haastattelutilanteesta. "Toisessa Rabin hymyili kuin enkeli ja toisessa tuijotti minua raivostuneena" – – "tavatessamme Rabin oli varsin huvittunut ja tiesin hänen ymmärtävän kuvien viestin vaikkei niistä puhuttukaan" (186).

Ulkomaantoimittajan ja -kirjeenvaihtajan työ on pääosin erilaisten kriisien raportoimista. Mitä kaukaisemmista maista on kyse sitä todennäköisimmin ulkomaan aiheiden uutiskynnyksen ylittää negatiivinen uutisaihe.
Myös Arteva on kolunnut uransa aikana useita sotia. Hän nimeää itse työnsä huippukohdiksi Egyptin presidentin Anwar Sadatin vierailun Israeliin vuonna 1977, Irakin ja Iranin sodan 1980-luvulla, Persianlahden sodan 1990-luvun alussa, Arafatin nousun sissijärjestön johtajasta kansainväliseksi hahmoksi, Kiinan talousuudistuksen arkkitehdin Deng Xiaopingin kuoleman, Hongkongin luovutuksen ja Kiinan 15. puoluekokouksen.

Ulkomaan uutisoinnin kautta katsottuna maailman meno näyttää usein väkivaltaiselta ja kaoottiselta. Todellisuudessa suurin osa maailman ihmisistä elää kuitenkin varsin arkista, mutta yleensä materiaalisesti köyhää elämää. Arteva kertoo kirjassaan, että joskus 1980-luvun puolivälissä matkalla Bagdadiin hän ymmärsi, miten tärkeää olisi näyttää uutisissa kriisi-kuvien lisäksi myös arkea. (9) Parhaimmat mahdollisuudet "vaihtoehtoiseen ulkomaan uutisointiin" hänellä oli Kaukoidän-kirjeenvaihtajana. Aihevalikoima laajeni "pelkästä politiikasta" rocktähtiin ja elokuvantekijöihin. "Mitä enemmän oppii tuntemaan jotakin maata sitä useammanlaisista asioista haluaa kertoa (9)", hän toteaa.

Eri asia tosin on, miten kotitoimituksessa "poikkeaviin aiheisiin" suhtaudutaan. Valitettavan usein käy niin, että ajattomammat ja ihmisläheisemmät aiheet putoavat käytännössä ensimmäisinä pääuutislähetyksistä. Kovat talouden ja politiikan uutiset jyräävät yhä ulkomaan uutisoinnissa.

Artevan etuna on aina ollut, että hän on hallinnut seurantamaidensa kieliä ja kulttuurihistoriaa. Hän on opiskellut arabiaa Kairossa, Ammanissa, Damaskoksessa, Alger´ssa ja kiinaa Pekingissä. Arteva kuvaa vieraiden kulttuurien kiinnostustaan seuraavasti:"Matkustin, koska halusin tietää millaiset olot ovat nyt, mitä ihmiset ajattelevat nyt eivätkä joskus historiassa. Kirjakauppojen hyllyt ovat täynnä kirjoja Lähi-idän maiden pitkästä historiasta ja muistomerkeistä, mutta on vaikea löytää todellista tietoa Syyriasta, Irakista, Libyasta, Jordaniasta, Jemenistä ja Algeriasta ja siitä, mitä nykypäivän ihmiset tuntevat ja ajattelevat. Aika pian jouduin kuitenkin huomaamaan, että Lähi-idässä historia nivoutuu niin tiukasti tähän päivään, että menneisyydestäkin on otettava selvää. Iän mukana myös kiinnostus menneisyyteen kasvaa" (153).

Arteva kuuluu niin sanottuihin perinteisiin kirjeenvaihtajiin, joita maailmalla on yhä vähemmän ja vähemmän. Tilalle ovat tulleet "laskuvarjo- tai lentokenttätoimittajat", jotka kiertelevät eri kriisipesäkkeistä toisiin. Heillä on harvoin kovin laajaa kielitaitoa ja myös kohdemaiden kulttuurin tuntemus on yleensä ohutta. Yhä enemmän joukkoviestimet käyttävät myös paikallisia avustajia, stringereitä tai freelancer- toimittajia. Tällöin vaarana on kuitenkin, esimerkiksi konflikti-tilanteissa, että avustajat ovat tavalla tai toisella puolueellisia. Katselijoiden, kuuntelijoiden ja lukijoiden ulkomaan uutissivistyksen kannalta Artevan kaltaiset "kulttuurikirjeenvaihtajat" ovat kullanarvoisia.

Kirjeenvaihtajien muistelmat ja raporttiteokset valottavat elävällä tavalla – yleensä vähän tunnettuja – toimitustyön käytäntöjä. Ne eivät kerro koko totuutta uutistyön arjesta, mutta tuovat arvokasta taustatietoa ja lisänäkökulmia ulkomaan uutisia seuraaville ja esimerkiksi ulkomaan uutisoinnin tutkijoille. Tähänastinen suomalainen mediahistorian tutkimus, kuten esimerkiksi Suomen sanomalehdistön historia ja Yleisradion historia -teokset, ovat pääasiassa keskittyneet vain instituutiotasoisiin ilmiöihin, eivät toimittajiin ja käytännön journalismiin.

Tv-toimittajaksi Arteva kirjoittaa erittäin sujuvasti, jopa kaunokirjallisesti. Ehkä hänen kannattaisi jossain vaiheessa miettiä myös muunlaisia kulttuurista vuorovaikutusta edistäviä tekoja, kuten kaunokirjallisuuden käännöstöitä tai jonkin sortin kulttuurista konsultointia – vaikkapa vain harrastuksena. Toimittajana hänet on jo ehditty palkita Valtion tiedonjulkistamispalkinnolla ja Suomen Kuvalehden journalistipalkinnolla.