"Runebergin suuri poliittinen ja isänmaallinen merkitys on siinä, että hän kehitti ja puki sanoiksi ajatuksen Suomesta isänmaana, antoi sille muodon näkemyksenä, lauluna (Maamme), joka pysyisi." Näin kirjoittaa Matti Klinge teoksensa alkusivuilla ja samansisältöisin sanakääntein hän myös mittavan työnsä päättää. Näiden toteamusten väliin mahtuu kuusisataa sivua, joissa Klinge esittää näkemyksensä Johan Ludvig Runebergistä ja tämän runoudesta osana aikaansa, sen poliittisesta ja yhteiskunnallisesta tapahtumahorisontista käsin. Kansallisrunoilijan syntymän juhlavuotta on juhlistettu jo alkuvuodesta monin tavoin ja Runebergin ja hänen runoutensa muistaminen jatkuu pitkin vuotta. Juhlavuoden myötä on esille nostettu myös kysymys suurmiesmyytistä ja Runebergin kansallisrunoilijan asemasta. Runebergin 200-vuotisjuhlalla voi siis olla muutakin merkitystä, kuin toistaa runoilijasankarin myyttiä, se voi olla myös sopiva hetki uudelleenarvioille ja uudelleentulkinnoille.

Klingen "Poliittinen Runeberg" on yhtäältä uudelleenarviointia suorittava analyysi Runebergistä aikansa runoilijana, mutta toisaalta se on myös juhlateos, joka ei pyri missään vaiheessa laskemaan kansallisrunoilijan viittaa päähenkilönsä harteilta. Teoksen johdannossa Klinge toteaa tehtävänään olevan Runebergin elämän ja teosten asettamisen historialliseen kontekstiinsa. Teoksen tutkimuksellisen lähtökohdan muodostaa Runebergin asema kansallisrunoilijana, hänen luomansa ajatus Suomesta. Tästä lähtökohdasta käsin rakentuu teos esitykseksi siitä ajasta, jossa runoilija eli, niistä poliittisista ja yhteiskunnallisista ajatuksista ja tapahtumista, joiden keskellä hän kirjoitti sekä niistä näkemyksistä, jotka hän runoutensa kautta toi julki.

Teoksen kronologia noudattelee Runebergin elämänvaiheita ja teosten syntykausia. Lukukohtainen jaottelu etenee paitsi teosten syntyajankohdan, myös niiden kirjoittamisen taustalla vallinneiden yhteiskunnallis-poliittisten periodien tai luonnehdintojen mukaan. Jaottelu tuntuu luontevalta tarkoitukseen nähden, sillä Klingen pyrkimyksenä on juuri osoittaa ne laajemmat historialliset yhteydet, joista käsin myös Runebergin tuotantoa on luettava.

Ensimmäisen kokonaisuuden muodostaa Runebergin uran alku nuorena opiskelijana, joka solmi Turun Akatemian vuosinaan paitsi toveruussuhteet moniin pitkällisiin ystäviin, kuten J. V. Snellmaniin, J. J. Nervanderiin ja Elias Lönnrotiin, myös merkityksellisiksi muodostuneet suhteet ns. Tengströmien piiriin. Runeberg toimi kotiopettajana niin arkkipiispa Tengströmin kuin filosofian professori (myöhemmin myös yliopiston rehtori) A. J. Laguksen perheessä. Runeberg omasi sukulaissuhteet Tengströmeihin jo ennen avioliittoaan ja nautti näin uransa alusta asti korkean tason suojelusta. "Tengströmien klaanin" jäsenenä Runeberg omaksui myös piispan ja hänen lähipiirinsä harjoittaman maltillisen linjan suhteessa Venäjään ja Suomen asemaan. Tämä seikka nousee Klingen esityksessä kantavaksi tulkinnaksi Runebergin omista poliittisista sitoumuksista, linjasta jonka hän piti läpi kirjallisen uransa. Laguksen ja Tengströmien, niin arkkipiispa Jacob Tengströmin kuin professori J. J. Tengströmin, kiinnostus suomalaisen kulttuurin, esim. runouden, edistämiseen venäläisten suojeluksessa muodostui tärkeäksi tueksi Runebergille. Kansallisrunoilijalle oli olemassa eräänlainen tilaus.

Runebergin esiinmarssi runoilijana ja lehtikirjoittajana tapahtui 1830-luvulla. Tätä vuosikymmentä Klinge pitää eräänlaisena käännekohtana, jolloin Eurooppaa ravistellut vallankumousaalto pakotti myös Venäjän suuriruhtinaskunnan alamaiset ottamaan kantaa polttaviin poliittisiin kysymyksiin. Kuuluisasta "Puolan maljasta" huolimatta Runeberg ei julkisuudessa osoittanut sympatioita vallankumouksellisuudelle, vaan asettui esim. Helsingfors Morgonbladin kirjallisuuskritiikeissään ruotsalaisten liiallista uudistusmielisyyttä vastaan. Klinge nimeää tämän kirjoittelun ruotsalaisen kirjallisuuden vastaiseksi kampanjaksi, jonka tarkoituksena oli tehdä selväksi, ettei vastaavanlaisella venäläisvastaisuudella ollut jalansijaa Suomessa. Näillä kannanotoillaan Runeberg teki itsestään Klingen mukaan poliittisen henkilön.

Runebergin 1830-luvun kansankuvaukset esim. "Hirvenhiihtäjissä" edustavat Klingen mukaan puhdasta homeerista tyyliä. Näiden suomalaiskuvausten käsittelyssä Klinge on melko niukka. Runebegin kansakäsitys on hänen mukaansa poliittisesti varsin konservatiivinen ja vaikka Runeberg esittää kansan positiivisessa valossa, on käsittelyn tyyli antikvaarinen ja staattinen. Köyhä kansa on tyytyväinen asemaansa, luokkien välistä dynamiikkaa ei esiinny, päinvastoin jokainen taipuu kohtaloonsa. Huomattavasti runsaamman analyysin Klinge tekee sen sijaan Runebergin sotilaiskuvauksista, "Värikki Stoolin tarinoiden" käsittelyyn hän kuluttaa lähes kolmasosan koko teoksen sivumäärästä.

Klinge pohjustaa "vänrikkien" syntyajankohtaa Euroopan tilanteella, jossa radikalisoituminen ja vasemmistoaalto huipentuivat "Euroopan hulluun vuoteen". Myös Suomessa oli havaittavissa nuorison liikehdintää. Ruotsi koki kuninkaanvaihdoksen. Runebergin maltillinen linja oli koetuksella. Tässä tilanteessa tapahtui tyylinvaihdos Runebergin tuotannossa; eeposmaisen "Kuningas Fjalarin" jälkeen Runeberg alkoi kirjoittaa yksinkertaisella kertomatyylillä "vänrikkejä". Klingen tulkinnan mukaan suomalaisen sotilaan esiin nostaminen oli Runeergin vastaus uuteen poliittiseen tilanteseeen, jossa esim. Ruotsin taholta oli odotettavissa mahdollista kritiikkiä runoilijan liiallista venäläismielisyyttä kohtaan. "Vänrikkien" avulla Runeberg teki tilinpäätöksen vuoden 1808-1809 sodasta: suomalaiset eivät perääntyneet pelkuruuttaan, vaan osoittivat urhoollisuutensa, pettureita olivat ruotsalainen sodanjohto ja silloinen kuningas. Klingen mukaan "Vänrikki Stoolin tarinat" onkin moraalinen kannanotto, ei historiallinen esitys sodasta.

Klingen näkemys Maamme-laulun merkitysyhteyksistä on tuttu mm. hänen Topelius-teoksestaan ja saman tulkinnan hän toistaa myös nyt. Kuuluisa vuoden 1848 Flooranpäivä Maamme-laulun esityksineen oli Klingen mukaan selkeä poliittinen veto, jolla liian vallankumouksellisia näkemyksiä haluttiin jarrutella. Iloisessa nousuhumalassa radikaalit opiskelijat saatiin laulamaan Maamme-laulun sävyisten sävelten tahtiin vallankumouksellisen Marseljeesin sijaan. Klinge pitääkin Maamme-runoa eräänlaisena tilaustyönä, jonka Runeberg toteutti mm. yliopiston johdon taholta tulleiden toiveiden pohjalta.

Teoksen loppuosassa Klinge käy pitkään läpi "vänrikkien" sotilaskuvausta. Runebergin sotilaat ovat eräänlaisia tyyppejä, luonnehdintoja suomalaissotilaiden ihanteellisista ominaisuuksista. Suomalaissotilas omaa stoalaisia hyveitä kuten rauhallisuus, urhoollisuus ja vankkumattomuus. Läpi teoksen Klinge piirtää kuvaa runoilijasta, jonka poliittiset näkemykset ovat varsin varovaisia ja maltillisia. Runeberg varoo ottamasta liikaa kantaa kansakysymyksen suhteen ja varsinaisia kansakuvauksia huomattavasti merkittävämpänä identiteetinrakentajana Klinge tuokin esille "vänrikkien" näkemyksen Suomen sodasta ja sen sotilaista. Tällä työllään Runeberg teki selvää eroa entiseen emämaahan ja osoitti Suomen ja suomalaisten olevan myös historian subjekti, ei ainoastaan sen tahdoton objekti. Tässä mielessä "vänrikit" on Klingen mukaan suuri poliittinen työ.

Runebergin näkemyksiä käsitellään teoksessa ensisijaisesti tämän runouden kautta. Klinge ei kiinnitä suurta huomiota erilaisiin teoreettisiin näkemyksiin tai filosofisiin suuntauksiin, vaikka mainitseekin Runebergin omaksuneen joitain hegeliläisen ajattelun piirteitä. Runebergin maailmankuvan perusaineksiksi Klinge listaa hegeliaanis-tengströmiläisen valtiofilosofian lisäksi kreikkalaiset (hellenistiset) aatteet, kohtalonuskon sekä stoalais-spartalaisen miehekkyysihanteen. Runebergin lojalistista poliittista linjaa seuraten muodostuu myös tämän Suomi-kuvasta varsin maltillinen ja äärimmäisyyksiä välttelevä. Klingen mukaan Runeberg löysi suomalaisuuden Saarijärven idyllistä, hän kirjoitti suomalaisen sotilaan kuvauksen sekä suomalaisen luonnon ja maiseman kuvauksen. Etsittäessä Runebergin kannanottoa itse kansaan, suomalaisiin kansakuntana, on kuitenkin vaikea tehdä lopullisia johtopäätöksiä teoksen pohjalta. Klinge antaa vaikutelman siitä, että Runeberg halusikin pysyä etäällä politisoiduista kansanäkemyksistä. Klinge toteaakin Runebergin kirjoittaneen maastamme, mutta ei varsinaisesti kansastamme.

Olisi ollut mielenkiintoista lukea Klingen analyysiä Suomessa käydystä, etenkin 1840-luvulla käynnistyneestä lehdistödebatista liittyen suomalaisuuskysymykseen, sekä Runebergin näkemyksistä suhteessa tähän keskusteluun. Yleisestä idän suuntaan kohdistuneesta varovaisuudesta huolimatta sivistyneistön keskuudessa ei vallinnut täyttä yksimielisyyttä sen suhteen, miten "suomalaisen identiteetin" rakentaminen tulisi suorittaa ja mikä sen sisältö oli. Poliittisesti huomattavasti Runebegiä rohkeammin puhunut Snellman esitti mm. Maamme-runon arvostelun yhteydessä kysymyksen, oliko Runebergin esittämä "maamme" todella Suomi. Snellmanin mukaan runon kauneudesta huolimatta se ei kertonut välttämättä juuri Suomesta. Säe "Sun kukoistukses kuorestaan kerrankin puhkeaa" ilmaisi puolestaan Snellmanin mielestä kohtaloon alistumista. Klingen näkemys maltillisesta suomalaislinjasta ei korosta suuremmin sitä, että tämän lojalismin puitteissa oli mahdollista olla montaa mieltä siitä, miten Suomeen ja suomalaisiin kansakuntana tulisi suhtautua.

Klingen tulkinnan pohjalta kysymys Runebergin synnyttämästä suomalaisesta identiteetistä jää osittain avoimeksi. Jos "Hirvenhiihtäjien" kansakuvaus edustaa hellenististä idylliä, joka kertoo yhtä lailla kreikkalaisista ihanteista kuin suomalaisesta kansasta, jää suomalaisuuden rakennusaineiksi "vänrikkien" sotilaat stoalaisine hyveineen. Mutta miten sotilaiden ominaisuudet toimivat kansan kohdalla? Kansan tulevaisuuden on vaikea nähdä lepäävän stoalaisten hyveiden varassa. Klingen tulkinnassa Runebergin kansallisrunoilijan maine nojaa vahvasti nimenomaan isänmaahan, ei niinkään näkemykseen sen kansasta. Runebergin poliittista merkitystä kiteyttäessään Klinge toteaa, että "hän toteutti ja vei päätökseen vuoden 1809 ohjelman, suomalaisen identiteetin luomisen – oman kansallisen henkisen olemassaolon ruotsalaisen ja venäläisen välissä". Klingen oman esityksen perusteella voi todeta Runebergin runoilleen idean isänmaasta, mutta kansallisen identiteetin luominen ei suinkaan ollut valmis tai vakiintunut Runebergin työn myötä.

Teoksen kieliasu on paikoitellen hieman viimeistelemättömän oloista, mikä viitannee siihen, että toimitustyön kanssa on tullut kiire juhlavuoden lähestyessä. Suomennostyön on ruotsinkileisestä käsikirjoituksesta tehnyt Marketta Klinge. Aivan kaikin osin kieli ei ole täysin sujuvaa, vaan lukija on havaitsevinaan joitain "ruotsinkielisyyksiä" mm. lauserakenteissa. Ratkaisu olla käyttämättä viitteitä tuo paikoitellen tekstiin hiukan liikaa välihuomautuksia ja suluissa esitettyjä kommentteja. Teos on selvästi osoitettu suurelle yleisölle, mutta sen lukeminen ilman aikakauden pohjatietämystä saattaa olla hieman vaikeata, tai vaatii paikoitellen ainakin melkoista valppautta.