Anna Keski-Rahkosen, Camilla Lindholmin, Johanna Ruohosen ja Maria Tapola-Haapasen Tutkimusmatkoja äitiyteen -artikkelikokoelmassa tartutaan tärkeään ja jatkuvasti ajankohtaiseen aiheeseen: tutkijanuran ja äitiyden yhdistämiseen. Kuten yksi kirjoittaja toteaa, naispuolisen tutkijan elämänkaaressa väitteleminen ja lasten syntymät osuvat sangen usein samoihin vuosiin, joten monenlaisissa työelämän, tutkimuksen ja perheen vaatimuksissa luovuutta ja organisointikykyä vaaditaan. Tavallaan teoksen esittämät kysymykset koskevat minkä tahansa työn ja perheen yhteensovittamista, mutta tutkijan työssä on lisäksi muutamia erityisiä haasteita perheelliselle. Tutkijantyötä tehdään usein apurahalla, joka vuoden 2009 eläkevakuutusuudistuksesta huolimatta asettaa saajansa monin tavoin väliinputoajan asemaan verrattuna työsuhteessa oleviin. Silloinkin, kun tutkija saa työstään palkkaa, on työsuhde yleensä määräaikainen ja projektiperustainen. Miten lastensaannin voisi ajoittaa niin, ettei vuodesta viiteen vuoteen kestävän projektin aikataulu vaarannu? Entä kansainvälisyys ja julkaisutauot: miten osallistua konferensseihin ja laatia tieteellisiä julkaisuja, kun kainalossa on pieni vauva? Pitäisikö tällaisia asioita edes miettiä, saati kysellä?

Myönteisesti yllättää, että, moni kirjoittaja toteaa tutkijan työn ja äitiyden olevan hyvin yhdistettävissä juuri työn joustavuuden vuoksi. Lasten sairaspäivät onnistuvat usein apurahalla työskentelevältä etätyönä ilman erityisiä järjestelyjä. Toisaalta joustajan roolista on vaikea irrota perhedynamiikassa, ja tutkimustyö ”joustaa” myös toiseen suuntaan – teoksen teksteissä tutkijat viimeistelevät artikkeleitaan vastasyntynyt vauva rinnallaan, joku synnyttäessäänkin. Joka tapauksessa yksi kirjoittaja ilmoittaa pienen lapsen äitiyden olleen jopa yhtenä tutkijanuralle lähtemisen motiivina. Toisissa tapauksissa taas oma tutkimus on ollut yhtenä sysäyksenä oman äidiksi tulemisen pohtimisessa. Yllätys ei taas ole lainkaan se, että lapsen saaminen, äitiys ja vanhemmuus koetaan usein tutkimusta parantavana. Tämä riippuu paljonkin tutkimusaiheesta, ja lapseton tutkija, (etenkin tahattomasti lapseton) voisi kokea tällaisen väitteen julkeana ja syrjivänäkin.

Teokseen on päätynyt myös yksi lapsettomuushoitoja läpikäyvän tutkijan teksti. Tutkimusrahoituksen hakemisen ja lapsettomuushoitojen ristiriita on ilmeinen: kirjoittaja pohtii, miten voisikaan saada myönteisen rahoituspäätöksen tutkimukselleen, jos myöntäjä tietäisi hakijan olevan lapsettomuushoidoissa. Oma lukunsa on työaikataulujen järjestäminen niin, että hoidot myös pysyvät salassa. Myös potentiaalinen, saavuttamattomaltakin vaikuttava äitiys näyttäytyy ongelmana tutkijanelämässä.

Muutamassa – liian monessa – teoksen artikkeleista paljastuu karu, samankaltaisena toistuva kokemus tutkimusrahoituksen katkeamisesta, tutkimusprojektista syrjäyttämisestä ja viranhaussa huomiotta jättämisestä sekä taloudelliseen ahdinkoon joutumisesta. Moni tutkija tekee suuren osan työstään erisuuruisten apurahojen varassa, mikä on omiaan tekemään taloudesta erittäin epävakaan. Yksi parannus apurahoilla työskentelevien tutkijoiden ja taiteilijoiden sosiaaliturvaan on tullut. Vuoden 2009 lakimuutoksen myötä (ainakin yli neljän kuukauden) apurahalla työskentelevillä on oikeus ansiosidonnaiseen vanhempainpäivärahaan, mikä tätä aiemmin on puuttunut. Useimpien kirjoittajien elämään lakimuutos ei ole ehtinyt vaikuttaa, ja monelle pudotus työttömyyskorvausta pienemmälle minimiäitiyspäivärahalle on tullut katkerana yllätyksenä.

Kirjoitusten joukkoon mahtuu myös tekstejä, joissa kyseenalaistetaan koko tutkijanuran mielekkyys tai perheellisen naisen mahdollisuus harjoittaa ylipäätään tieteen tai tutkimuksen tekemistä. Yksi nimimerkillä kirjoittava onkin jättänyt koko tutkijanuran, tosin koettuaan syrjintää yliopiston taholta ilmoitettuaan raskaudestaan. Toinen kirjoittaja taas toteaa, että paras tapa mahdollistaa oma tutkijanuransa on hankkia varakas mies.

Itse vasta neljännen lapseni saaneena tutkijakoulutettavana luin tekstejä vuoroin ymmärtäen ja toiveikkaana, vuoroin kauhistuneena. Tekstit saivat minut useaan otteeseen miettimään, onko ”tutkijanura” todellakin sillä tavalla ihmistä ja elämää merkitsevää, ettei sen asemaa mahdu haastamaan yksityiselämä – perhekään? Ja jos niin on, pitäisikö niin olla? Huolimatta tässä teoksessa kuvatuista – ja muualtakin kuulluista – karvaista kokemuksista jaksan itse yhä uskoa

Tekstit uusintavat osaltaan myös naiseuden ja äitiyden kuviteltuja vaatimuksia. Useassa tekstissä tutkijaäidit kuvaavat syyllisyyttään halusta edistää tutkimustaan huolimatta läsnäoloa kaipaavista lapsista: halua saada lapsia nukkumaan mahdollisimman nopeasti, jotta äiti-tutkija ehtisi vielä muokata tekstiään. Uusintaminen havainnollistuu esimerkiksi siten, että nämä tekstit saivat minut miettimään omaa syyllisyyttäni – tai sen puutetta. En muista tietoisesti kokeneeni suurtakaan syyllisyyttä samankaltaisesta pitkästymisestä tai kärsimättömyydestä, mutta nyt alan kokea hiukan syyllisyyttä sen puutteesta. Ja edelleen, pitäisikö tämä tunne kohdistaa perheeseeni vai tutkimukseen – jos en ole kokenut syyllisyyttä huonosta äitiydestä, olen luultavasti huono tutkija. Molemmissa näyttää olevan vaikeaa, jollei mahdotonta olla riittävän hyvä.

Vakavasti puhuen uskon hyvän tutkijuuden ja hyvän vanhemmuuden onnistuvan yhtä aikaa, yhdeltä ihmiseltä. Tämä on ennen muuta poliittinen kanta: vanhemmuuden ja tutkijuuden yhdistämisen on yksinkertaisesti oltava mahdollista, muu ei käy.

Sain teoksen arvostelukappaleen ennen neljännen lapseni syntymää, ja tarkastelin tuolloin ohimennen teoksen kansikuvaa, mutta sen sisältö ei tainnut oikein avautua minulle: kuvassa keltaiset lastenvaunut seisovat jylhien kiviportaiden edessä. En ollut aikoihin liikkunut julkisissa tiloissa lastenvaunujen kanssa, eikä kuvan elementtien (epä) käytännöllinen yhteensopimattomuus muistunut mieleen. Kuva osui silmiini nyt, pari viikkoa kuopusta tässä maailmassa kuljeteltuani, ja se valkeni minulle kokemuksellisella, suorastaan ruumiillisella tasolla: lastenvaunuilla ei nousta korkeita kiviportaita yliopistojen ovista sisään. Mutta vauva kantoliinassa pääsee mihin vaan.