Dosentti Reijo Heikkinen on julkaissut monipuolisen kirjan Oulujärvestä ja elämänmenosta sen rannoilla. Hän kuvaa tarkasti Suomen neljänneksi suurimman järven vesistöoloja, kuten myös kallio- ja maaperää, kasvistoa ja eläimistöä. Seuraavaksi tekijä siirtyy evoluutio-idean mukaisesti ihmisasutuksen historiaan (s. 44-51):

"Alueella lienee asuttu jo 6500 eKr. eli liki 8500 vuotta sitten. Seudulta on arkeologisissa tutkimuksissa löydetty esikeraamisia, kvartsisia kaapimia ja uurtimia. Kaarteesta on löydetty myös alkeellinen kirves tai taltta ja keskentekoinen liuskekärki" (45).

Sain itse koulupoikana Vaalassa Oulujärvestä merellisen vaikutelman. Katseeni haki kuin väkisin kohtaa, jossa vesi ja taivas etäisyydessä kohtaavat. Vaikutelmani osoittautui lapsekkaan yksipuoliseksi. Suomen suurimpina sisävesilakeuksina Ärjän- ja Niskanselkä näyttävät kieltämättä meren aavoilta. Sitä vastoin Paltaselkä monine saarineen ja luotoineen tarjoaa ne suomalaisen järvimaiseman piirteet, jotka etenkin Runeberg ja Topelius ovat Suomen kansalle ikuistaneet. Unohtumattomia ovat myös Oulujärven eli Kainuun meren vaihtelevat rannat.

Dosentti Heikkinen huomauttaa, ettei Oulujärvi ole vieläkään menettänyt yksinäisen ja jotenkin surullisen erämaajärven leimaansa. Tässä nähdään tärkeä osa suomalaista mentaalihistoriaa. Suuren järven alakuloinen kauneus heijastuu ja lomittuu Heikkisen teoksen sanaan ja sanomaan. Iloakin kirjassa toki on. Rantakylät ja tärkeimmät saaret kuvataan eloisasti ja selkeästi.

Saamme tietää, että "Manamansalo tarkoittaa hiekkakankaista saarta, johon on helppo haudata vainajia" (65). Tältä saarelta ei puutu historiaa, draamaa eikä tragediaa. Herran vuonna 1578 Vienan miehet eli rapparit tuhoavat maan tasalle 145 taloa. "Viholliset ehtivät virittää vainovalkean myös Manamansalon pappilan nurkan alle" (67). Pappi Olavi Rahikainen pelastuu vielä sen kerran pakenemalla Muhokselle. Sitten 1581 vainolainen polttaa erämaaseurakunnan kirkon. Taas pakenee Rahikainen Muhokselle. Rapparit tulevat perässä ja surmaavat papin. Uudemmiltakin ajoilta riittää kuvauksia siitä, miten satunnaista, haurasta ja silti kohtalonomaista elämää on eletty Kainuun meren rantamilla.

Oman lukunsa saa kalastus. Aiheen käsittely etenee historiallisesti, kuten historian tutkijalta odottaakin. Sama koskee mm. lukuja "Oulujärvi kulkuväylänä" ja "Vilskettä Oulujärvellä". Oikeastaan vain vähän aikaa on kulunut siitä, kun mentiin veneillä kirkkoon ja soudettiin tervaa ja kun vankat työhevoset kiskoivat tukkirekiä Oulujärven jääkentillä. Mutta niin läheinen eilispäivä tuntuu henkisesti vieraalta nyt, kun surffaajat kiitävät järvellä.

"Talven tullen purjelauta vaihdetaan purjekelkkaan. Se on usein koottu laskettelusuksista ja sukset yhdistävästä tanakasta metalliverkosta, jonka päällä purjekelkkailija seisoo (…). Navakassa tuulessa surffaajan vauhti voi kohota jopa 60 kilometriin tunnissa. Usein samat kaverit, jotka kesällä poukkoilevat aallonharjalta toiselle, kiitävät talvisin purjekelkallaan pitkin Paltaselän jääaavaa." (151)

Se ei ole suorastaan vaaratonta toimintaa.

Vuonna 1819 Oulujärvellä kävi itse keisari Aleksanteri I, joka muiden aktiviteettien ohessa purjehti Vuolijoelta tuuliselle Ärjänselälle. Hän olisi vajonnut aaltoihin peräsimen rikkouduttua, mutta laivuri Junelius pelasti tilanteen, ja niin keisari sai vierailla Kajaanissa. Siellä hänelle oli rakennettu vastaanottolaituri Ämmäkosken alapuolelle. Keisarin Kainuun-matka oli muutenkin värikäs. Hänen muistonsa jäi elämään seudun paikallistarinoihin.

Runouskin tuntee oman ruhtinaansa. Oulujärven oma poeetta Eino Leino syntyi 6.7. 1878 Paltaniemen Hövelössä. Dosentti Heikkinen analysoi runoilijan suhdetta kotiseutunsa järveen (169):

"Hövelön pirtissä kerrottiin (…) kadonneesta, pojan mielikuvitusta kiehtoneesta saaresta [jonka Kajaaninjoen tulva vei mennessään keväällä 1859]. Näistä tarinoista hän [E.L.] suodatti myöhemmin mm. mahtavan runoelman mereen uponneesta mantereesta. Myös kalevalaisista meri-ja terhensaarikuvitelmista hän sai uusia aineksia pohdinnoilleen. Myöhemmin Leino hyödynsi syvyyksiin vajonneen saaren aihepiiriä mm. runoissa Höyhensaaret (1898), Hymyilevä Apollo (1898), Atlantis (1904-1919) ja Mennyt Manner (1916)."

Jo poikasena Leino oivalsi, että hänen elämänpiirinsä, "sen jokainen lahdelma, etäinen saari ja utuinen niemi huokuivat myyttistä menneisyyttä ja värikkäitä taruja kaukaisilta ajoilta, jolloin aarnivalkeat leimahtelivat synkeässä yössä ja pirut kyntivät kivisiä pirunpeltojaan" (169). Leinon kiintymys kotiseutuunsa, omaan patriaan ("amor loci natalis"), yhdistyy hänen niin ikään omakseen kokemaansa antiikin perinteeseen. Professori Teivas Oksala on kertonut eräässä kirjassaan Eino Leinon matkasta Paltamosta Roomaan.

"Avara Oulujärvi" henkii elävää kulttuurihistoriaa. Tämä ilmenee mm. Heikkisen kirjan loppupuolen myytillisistä tarinoista. Kertomus oudosta häävieraasta (212) on minulle tuttu latinankielisenä versiona sydänkeskiajan Euroopasta. Nuori mies kompastuu hautuumaan läpi rientäessään pääkalloon, suutahtaa ja lausuu: "Tule sinäkin peijakas minun pitoihini!" Siinä ei sitten aivan hyvin käynyt. En nyt osaa sanoa tarinan alkuperästä mitään, mutta kai papit ja uskovat ovat sitä kertoneet suunnalla jos toisellakin.

Kirjan päättää "Oodi Oulujärvelle". Järvi kestää kauemmin kuin ihminen, ja Kainuun meri on oodinsa arvoinen. Oulujärvi on saanut ansaitsemansa tulkitsijan dosentti Reijo Heikkisessä. Hänen kirjansa sopii sekä historian tutkijan että historian harrastajan luettavaksi. Erityiseksi ansioksi kirjalle on runsas ja taiteellisestikin (eikä vain informatiivisesti) arvokas kuvitus. "Avara Oulujärvi" muistuttaa Kainuun ja Oulujärven todellisista luontoarvoista. Tämä kirja tekee oikeutta järvelle, järven ihmisille sekä itselleen Reijo Heikkiselle. Hänellä on ammattimiehen ote niin tekstiin kuin kuvanottoonkin. Kirjan sivuilla Oulujärvi aaltoilee ja antaa omilleen elannon ja kodin sekä elämyksiä myös vieraille.

Juhani Sarsila