Osmo Jussilan, Seppo Hentilän ja Jukka Nevakiven teos Suomen poliittinen historia 1809–2009 on saavuttanut huomattavan suosion erikielisinä versioina (ks. käännettyjen laitosten lista arvostelun lopusta), eikä syyttä: teos on yksi parhaimpia yleisesityksiä Suomen autonomian ja itsenäisyyden ajan valtiollisesta historiasta. Julkaisun alkuperäinen, suomenkielinen laitos on ehtinyt kuudenteen ja sen ruotsinnoskin jo kolmanteen painokseen, mikä on harvinaista tietokirjalle ja kertoo jotain sen suosiosta. Teoksen suopeaa vastaanottoa selittänee ainakin osaltaan sen helppolukuisuus. Aihepiirin laajuudesta ja kohtalaisen pitkästä aikarajauksesta huolimatta tutkimuksen sisältö on saatu tiivistettyä helposti lähestyttävään muotoon, reilun viidensadan sivun mittaiseksi kokonaisuudeksi.

Finlands politiska historia 1809–2009 on sekä teorioiltaan ja menetelmiltään että tutkimuskohteensa suhteen jokseenkin klassinen poliittisen historian tutkimus. On vaikea sanoa, missä määrin tutkimukseen sisältyy varsinaista uutuusarvoa. Julkaisun merkitys lienee siinä, että tekijät ovat onnistuneet pyrkimyksessään esitellä Suomen lähimenneisyyden tapahtumat poliittisesti neutraalissa valossa sitoen maamme menneisyyden samalla laajempaan kansainväliseen kontekstiin.

Finlands politiska historia 1809–2009 tarkastelee Suomen poliittisia oloja valtiolliselta ja puoluepoliittiselta kannalta yleisten maan kehitysmaasuhteisiin, taloudelliseen kasvuun, sisä-, turvallisuus- ja ulkopolitiikkaan sekä hallintojärjestelmän kehitykseen liittyvien kysymysten kautta. Tekijöiden mukaan maamme on noussut yhdeksi sosiaalisesti ja teknisesti korkeimmalle kehittyneistä länsimaista. Finlands politiska historia 1809–2009 pyrkii vastaamaan kysymykseen, kuinka tämä kehitys on ollut mahdollista ja mitä se on maamme poliittisilta toimijoilta vaatinut.

On tietysti selvää, että kyseisen näkökulman valinta johtaa helposti ”voittajien historiaan”, marginaalisten ilmiöiden jäämiseen vähemmälle huomiolle. Finlands politiska historia 1809–2009 täytyy kuitenkin ymmärtää ennen kaikkea kansantajuiseksi poliittisen historian yleisesitykseksi, jollaiselle tekijöiden mukaan on ollut selvä tilaus. Edellinen vastaavanlainen teos oli Viljo Rasilan, Eino Jutikkalan ja Keijo K. Kulhan vuonna 1976 julkaisema Suomen poliittinen historia 1905–1975. Muutaman viimevuosikymmenen aikana uusia arkistolähteitä on kuitenkin avautunut huomattavan paljon ja aihetta sivuavan tutkimuskirjallisuuden määrä on moninkertaistunut.

Vaikka tekijät pyrkivät ottamaan tämän kehityksen tutkimuksessaan huomioon, on syytä todeta, että Finlands politiska historia 1809–2009 liikkuu yllättävän perinteisillä linjoilla eikä esitä varsinaisesti uusia avauksia maamme menneisyydestä sen enempää autonomian kuin itsenäisyyden ajan osalta. Uusien lähteiden ja erityisesti aikaisemman tutkimuksen huomiotta jättämisestä tutkimusta ei silti voi moittia. Teoksen lähdeluettelo sisältää kattavan määrän viime vuosien merkittävintä kotimaista tutkimusta. Arkistolähteitä ja muita alkuperäisdokumentteja ei sen sijaan ole käytetty. Osin tästä sekundaarilähteisiin liittyvästä painotuksesta johtuen lopputulos jää vääjäämättä hieman katsauksenomaiseksi.

Finlands politiska historia 1809–2009 jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa Osmo Jussila tarkastelee Suomen autonomian ajan (1809–1917) sisä- ja ulkopolitiikkaa sekä julkishallinnon rakenteiden muotoutumista. Luvun mielenkiintoista antia ovat huomiot Suomen kansallisesta heräämisestä ja ’kansallisen’ synnystä – aihe, joka kiehtonee ainakin maamme poliittisten olojen historiallisesta rakentumisesta kiinnostuneita lukijoita.

Jussila painottaa osuudessaan Porvoon maapäivien ja Haminan rauhan merkitystä kansakunnan muodostumiselle, Suomen kenraalikuvernementin erityisasemaa sekä vuoden 1905 suurlakkoa ja sen aiheuttamaa poliittisen ilmapiirin kiristymistä. Toisaalta tekijä huomauttaa, että Saksasta ja Ruotsista maahamme kantautuneet sosiaalireformistiset aatteet – kuten Karl Kautskyn ideologiset käsitykset luokkataistelusta – eivät saaneet Suomessa huomattavaa kannatusta. Pikemminkin maata leimasi sosiaalidemokraattinen ilmapiiri ja varovainen suhtautuminen sekä luokkakysymykseen että Venäjän tilanteeseen. Vaikka näissä tulkinnoissa ei liene mitään uutta ja yllättävää, vastaavat ne osaltaan teoksen johdannossa asetettuun kysymykseen, miten ja miksi Suomen poliittinen kulttuuri on kehittynyt sellaiseksi kuin on kehittynyt.

Teoksen toisen osan muodostaa professori Seppo Hentilän kirjoittama tutkimus Suomen niin sanotun ”ensimmäisen tasavallan” ajasta (1917–1944). Laajasti Saksan ja Suomen poliittisiin suhteisiin sekä 1920–1930 -lukujen ulkopoliittiseen liikehdintään perehtynyt Hentilä pohdiskelee osuudessaan muun muassa Ahvenanmaan kysymystä, 1920-luvun vähemmistöparlamentarismia, Lapuanliikkeen poliittisia vaiheita sekä talvisodan ”ihmettä” – siis varsin perinteisiä ja valistuneelle lukijalle tuttuja kansallisen historian aiheita.

Suomen historian yhdeksi ikuisuuskysymykseksi näyttää muodostuneen vuoden 1918 tapahtumien tulkinta. Hentilänkin mielenkiinnon kohteena on se, tulisiko näistä tapahtumista käyttää nimitystä ’vapaussota’ (Frihetskriget), ’vallankumous’ (Revolutionen), ’luokkasota’ (Klasskriget), ’kapina’ (Upproret), ’kansalaissota’ (Medborgarkriget) vai ’sisällissota’ (Inbördeskriget). Vaikka aihe alkaa olla laajasti läpikäyty esimerkiksi Historiallisen Aikakauskirjan ja Historisk Tidskrift för Finlandin sivuilla, ei sitä voi jättää Suomen historian yleisesityksessä huomiotta. Kaikin puolin voi sanoa, että Finlands politiska historia 1809–2009 kokoaa yhteen muualla hajallaan olevat tutkimukselliset kiistakysymykset sekä tutkimustulokset esittäen niistä tiiviin yhteenvedon. Tämä yleisluontoisuus ei tietenkään heikennä teoksen arvoa, etenkin kun huomioidaan julkaisun luonne suurelle yleisölle suunnattuna tietokirjana.

Kolmannessa ja viimeisessä osassa Jukka Nevakivi pohtii viimeaikaisinta historiaa, maamme sosiaali- ja talouspolitiikan tapahtumia sekä kansainvälisen yhteistyön juonteita vuodesta 1944 tähän päivään saakka. Lieneekö syy tarkasteltavan aikakauden uutuudessa, mutta Nevakiven osuus on muita enemmän raportinomainen selostus kuin kriittinen tulkinta historian tapahtumista.

Lähdekritiikin teorioissa on useaan otteeseen esitetty, että historiantutkimuksen tuloksiin vaikuttavat merkittävästi tutkittavana olevaa aikakautta kuvaavien lähteiden ikä ja status. Tiettyä aihetta koskevilla eri-ikäisillä lähteillä on erilainen relevanssi tutkimuksen aineistossa. Tässä itsestäänselvyydessä ei tietenkään ole mitään ihmeteltävää. Sen sijaan voi kysyä, kuinka perusteellista ja syvällekäyvää tulkintaa syntyy silloin, kun tutkimusaineisto ei vielä sisällä juuri arkistolähteitä tai esimerkiksi poliittisia muistelmia, vaan perustuu lähinnä päivänpoliittiseen sanomalehtikirjoitteluun ja muuhun aikalaiskeskusteluun. Perinteisesti ongelmaa on lähestytty kysymällä, onko historiantutkimuksen tarpeellista tai edes mahdollista nostaa esiin yhteiskuntatieteille tyypillisiä näkökulmia vai pitäisikö sen tyytyä etsimään ihmisen käyttäytymistä selittäviä merkkejä, jatkumoita ja murroksia vain menneisyyden tapahtumista.

Yhtä kaikki, kun huomioidaan Finlands politiska historia 1809–2009 -teoksen pyrkimys maamme poliittisen menneisyyden ja sen myötä nykypäivän ymmärtämiseen, on Nevakiven osuus perusteltu ja paikallaan. Kokonaisuutena teos etenee johdonmukaisesti – jos kohta myös paikoin idealistisen ristiriidattomasti – fennomanian ja fennofilian ajoista suurlakon, sotien, noottikriisin, yöpakkasten ja Kekkosen valtakauden kautta maamme EU-jäsenyyteen ja viimeaikaisiin NATO-keskusteluihin saakka. Voi ajatella, että tekijät ja kustantaja ovat pyrkineet luomaan poliittisesti korrektin, selkeän ja helppolukuisen tietokirjan erityisesti ulkomaalaisia lukijoita varten.

Ei voi kieltää, että Finlands politiska historia 1809–2009 ei olisi asiantuntevaa työtä, vankkaa professionaalista tutkimusta. Jos sitä jostain voi arvostella, niin siitä, että se perustuu yleisten ja paljon tutkittujen valtiollisten ja puoluepoliittisten tapahtumien tarkasteluun. Teos ei sisällä uudenlaisia ”alapoliittisia”, ”identiteettipoliittisia” tai muita vastaavia historiantulkintoja. Se ei kyseenalaista tai murra perinteisen historiankirjoituksen näkökulmia tai henkilögalleriaa, vaan pikemminkin päinvastoin, korostaa – joko tarkoituksella tai tarkoituksettomasti – kansallista suurta kertomusta, valtiollisten ja julkisoikeudellisten muotojen nousua autonomian ajasta itsenäisyyden ajan viime vuosiin saakka. Kansalliset suurmiehet ja keskeiset kulttuurielämän edustajat nostetaan teoksessa näkyvästi esiin ja heidän asemaansa vahvistetaan entisestään.

Tässä arvioitavana olevaa teoksen ruotsinnosta on kritisoitava ennen kaikkea siitä, ettei kustantaja ole katsonut aiheelliseksi lisätä editioon minkäänlaista kuvitusta eikä varsinkaan historiallisia karttoja. Jokaisessa muussa käsiini saamassa teoksen laitoksessa (englannin-, saksan-, espanjan-, puolan-, venäjän- ja ukrainankielisessä) kuvituksen ja karttojen havainnollisuuden suhteen on nähty selvästi vaivaa. Useammasta painoksesta löytyy Suomen rajojen historiallista muutosta kuvaava karttasarja sekä ainakin talvisodan, jatkosodan ja Lapin sodan vaiheita kuvaavat kartat. Lisäksi espanjankielisen laitoksen loppuun on liitetty kansakuntamme historiallisia vaiheita selventävä kuvaliite. Toisinaan kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa – myös historiantutkijalle. Tällaiset lukemista havainnollistavat ja tukevat visualisoinnit puuttuvat teoksen ruotsinkielisestä versiosta kuitenkin kokonaan.

Finlands politiska historia 1809–2009 on selkeästi koostettu läpileikkaus Suomen poliittisesta historiasta ja soveltuu sellaisena ennen kaikkea yliopistolliseksi perusoppikirjaksi sekä tietolähteeksi historianopettajille, tiedotusvälineissä työskenteleville ja kaikille historiasta kiinnostuneille. Teos täyttää paikkansa poliittisen historian käsikirjana tai hakuteoksena. Lisäksi sen lopusta löytyvä liiteosio voi tarjota apua tutkimustaan oikolukeville tai poliittisen historian yksityiskohdista kiinnostuneille henkilöille tarjoilemalla päivitettyä taulukkomuotoista tietoa muun muassa tasavallan presidenteistä sekä valtioneuvoston ja eduskunnan kokoonpanoista.

Lista teoksesta eri kielille käännetyistä laitoksista (24.8. 2009)
Suomen poliittinen historia 1809–2009. WSOY: Helsinki 2009 (1. painos 1995).
Bid velikovo knjazivstva do sutsacnoi derzavi – Polititsna istorija Finlandii bid 1809 roku. Unicer: Kiev 2002 (ukrainankielinen laitos).
Fenlan zhengzhishi (1809–1995). Weihua 2001 (kiinankielinen laitos).
Finlandia. Historia política (1809–1999). Espasa: Madrid 1999.
Finlands politiska historia 1809–2009. Schildts förlag: Helsingfors 2009.
From Grand Duchy to a Modern State. Political History of Finland, since 1809. Hurst & Company: London 1999.
Histoire politique de la Finlande XIXe–XXe siècle. Fayard: Paris 1999.
Histora polityczna Finlandii 1809–1999. Universitas: Krakow 2001.
Polititseskaja istorija Finljandii 1809–1995. Ves Mir: Moskva 1998.
Storia politica della Finlandia 1809–2003. Guerini e Associati: Milano 2004.
Vom Großfürstentum zur Europäischen Union. Politische Geschichte Finnlands seit 1809. Berlin Verlag Arno Spitz GmbH: Berlin 1999.