Sotaa käsittelevä kirjallisuus, jopa tutkimus, on ollut pitkään Suomessa hyvin yksipuolista. Talvi- ja jatkosodan sotatapahtumat on ylevöitetty monissa muistelmissa. Tietokirjoissakin on keskitytty paljolti “talvisodan ihmeeseen” tai asemasodan operaatioihin: sodan johdon näkemyksiin, päämajan strategiaan ja taktiikkaan sekä eri rintamalinjojen tilanteisiin. Oman lukunsa muodostaa taistelukuvauksiin tai kaukopartiomiesten seikkailuihin juuttunut sankarifiktio. Poikkeuksia säännöstä toki on ollut, paljolti nimenomaan kaunokirjallisuudessa: Väinö Linna, Paavo Rintala tai Hannu Salama.

Kansa taisteli – Miehet kertovat -lehti on ollut monen sodasta kiinnostuneen peruslukemistoa vielä muutama kymmenen vuotta sitten. Niin minunkin. Vaikka lehdessä kuvataan usein realistisesti rintama- ja taisteluolojakin, monet negatiiviset puolet, kuten vaikka sotavankien tai karkurien teloitukset ovat jääneet kokonaan käsittelemättä. Aivan viime vuosikymmeninä tietokirjallisuuden näkökulma sotaan on kuitenkin muuttunut. Esille on otettu kotirintaman tunnelmat, naisten osuus, sotavangit, alkoholin käyttö, mielenterveysongelmat, teloitukset ja rintamakarkuruuskin. Rintamakarkureiden roolia ovat tutkineet esimerkiksi Jukka Kulomaa, Martti Backman, Mika Kulju ja Jaana Laamanen.

Polvijärvellä asuvan perinteentutkijan, FT Tuija Saarinen-Härkösen teos Rintamakarkurit – Eino Hietarinne, yksi monista on tervetullut lisä sodasta kertovaan tietokirjallisuuteen. Se on perinpohjainen tapaustutkimus Eino Hietarinne -nimisestä sotilaasta, jonka sotilasuraa varjosti suurelta osin juuri karkuruus, kuolemanpelko ja ilmeinen epäluottamus viranomaisiin. Saarinen-Härkönen ei tee Hietarinteestä mitään pasifistista sankaria eikä vähättele päähenkilönsä luonteen negatiivisia puolia, vankeusrangaistuksia ja esimerkiksi taipumusta juopotteluun siviilielämässä.

Rintamakarkurit perustuu erinomaiseen lähdeaineistoon, päähenkilön henkilöhistoriaa valottaviin yksityiskohtaisiin dokumentteihin ja muihin arkisto- tai lehdistötietoihin. Tutkijalle ominainen viileä, toteava ja liioittelematon tyyli tekee teoksesta hyvin luotettavan tuntuisen ja Eino Hietarinteestä eläväisen henkilön!

Hietarinne oli todellakin “yksi monista” Suomen armeijan rintamakarkureista, joiden määräksi on eri lähteissä laskettu jopa 35 000 talvi- ja jatkosodan aikana. Tähän joukkoon mahtui niin “vastarintamiehiä”, “käpykaartilaisia”, vannoutuneita pasifisteja kuin mielijohteesta “omille teilleen” lähteneitä tai mielenterveytensä tappamista ja kuolemaa kohdatessa menettäneitä. Määrä kasvoi huomattavasti jatkosodan tappion lähestyessä 1943-44, samoin kenttäoikeuksien tuomiot ja teloitukset.

Saarinen-Härkösen tutkimus antaa karkurien roolista, motiivista ja kohtalosta arvokasta lisätietoa. Sukulaisuussuhde Eino Hietarinteeseen nousee esiin alkusivuilla, mutta ei häiritse aiheen neutraalia ja asiantuntevaa suhtautumista. Suvussa vaiettu Hietarinteen todellinen “sotilasura” saa Rintamakarkureissa mahdollisimman valaisevan ja uskottavan käsittelyn.

ps. Rintamakarkuruus ja siihen liittyvä vaikeneminen saattaa olla yleisempää kuin uskotaankaan. 35 000 talvi- ja jatkosodan karkuria koskettaa monta sukua ja perhettä. Sodanvastaisuus ja siihen liittyvä karkuruus-tapaus ei ole ollut omassa suvussani tabu, vaikka siihen jatkosodan loppuvaiheessa syyllistynyt sai aluksi 8 kuukauden kuritushuonetuomion, mikä rauhan tultua kumottiin.