Vuorelan koulukodin historia on kiehtovaa luettavaa laajemmallekin yleisölle kuin tämän laitoksen vaikutuspiirissä eläneille tai Vihdin paikallishistoriasta kiinnostuneille. Se tarjoaa mikrohistoriallisen tähystysaukon moniin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun kulttuuri- ja sosiaalihistoriallisiin prosesseihin, kuten naisammattien kehittymiseen sekä lapsuuden ja nuoruuden uusiin määrittelyihin. Kaisa Vehkalahti hahmottaa kiinnostavasti laitoskulttuurin jännitteitä vanhojen, luutuneiden tapojen sekä uusien kasvatusideologioiden ja – käytäntöjen välillä. Uudet käytänteet ja ratkaisumallit ovat usein syntyneet kriisien seurauksena.

Vuorela oli ensimmäinen tyttöjä varten perustettu valtion kasvatuslaitos. Sen perustamisen taustalla oli 1800-luvun kuluessa vakiintunut universaalin lapsuuden idea, jossa lapsuus nähtiin omana elämänvaiheenaan. Oikeus ”hyvään lapsuuteen” ulotettiin myös maalais- ja työläislapsiin, ja siihen kuuluivat oikeudet koulutukseen, kasvatukseen ja vapaaseen leikkiin. Lapsityövoiman kieltäminen, kansakoululaitoksen perustaminen ja lastensuojelu olivat uuteen lapsuuskäsitykseen liittyviä yhteiskunnallisia toimia. Vuoden 1889 rikoslaissa rikosvastuullisuudelle määriteltiin ikäraja, ja alle 15-vuotiaiden lasten tekemät rikokset määrättiin jätettäväksi rankaisematta. 7-14-vuotiaat rikoksentekijät voitiin kuitenkin määrätä sijoitettaviksi kasvatuslaitoksiin.

Ensimmäistä tyttöjen kasvatuslaitosta varten ostettiin tila rakennuksineen Vihdin Haapkylästä Hiidenveden rannalta. Maalaisympäristö katsottiin sinänsä tervehdyttäväksi ongelmalapsille ja -nuorille. Vuorelan kasvatuslaitoksen johtaja Hanna Hernberg oli aikansa korkeinta valtion palkkaa nauttiva nainen ja myös ainoa naispuolinen kasvatuslaitoksen johtaja. Hänen tarmokkuutensa suuntautui monelle alalle: Vuorelan rakentamisen ja käynnistämisen jälkeen hän perusti 1900-luvun alussa koulukodin läheisyyteen Päivölän virkistyskodin, josta tuli taiteilijoiden ja politiikan vaikuttajien suosima paikka. Vuosisadan vaihteessa Vihtiin muodostui aktiivinen naisten verkosto, jonka ydinhahmo Hanna Hernberg oli.

Pahantapaisuudesta sopeutumattomuuteen

Vuorelaan oli tarkoitus sijoittaa sekä alaikäisinä oikeudessa tuomittuja tyttöjä että sellaisia tyttöjä, joiden katsottiin muuten vakavan pahantapaisuuden vuoksi tarvitsevan laitoskasvatusta. Ensimmäisten kymmenen vuoden aikana tilanahtaus pakotti kuitenkin rajoittamaan kasvatit lähinnä alaikäisiin rikoksentekijöihin. Useimpien tyttöjen rikokset olivat varkauksia ja näpistyksiä, joiden avulla tytöt olivat hankkineet pieniä ylellisyyksiä: kampoja, lettinauhoja, vaatteita tai rinkeleitä.
Joukossa oli myös jonkin verran henkirikoksiin syyllistyneitä, joiden uhrina oli useimmiten tytön hoidossa ollut pikkuvauva.

Vastuu lasten pahantapaisuudesta ja rikollisuudesta oli ajan näkemysten mukaisesti kodilla ja yhteiskunnalla. Hanna Hernbergin kirjoituksissa viitattiin myös ajalle tyypilliseen degeneraatio-keskusteluun. Kasvatuslaitokseen sijoittaminen nähtiin rangaistuksena, mutta myös tytön pelastamisena ”rappeutuneesta” ympäristöstä.

Vuosisadan alussa kasvatuslaitokseen sijoittaminen saattoi venyä jopa 10 vuoden pituiseksi. Kasvatuslaitoksesta tuli siis monille tytöille uusi perheyhteisö. Säännöt toivat turvallisuutta, mutta esimerkiksi kirjeenvaihdolle asetettiin tarkkoja rajoituksia. Vuorela erosi jo alkuvaiheessa monessa suhteessa poikien kasvatuslaitoksista, joita leimasivat vankilanomaisuus ja armeijamainen kuri. Tyttöjen kasvatuslaitoksen taustalla olivat naisten hyväntekeväisyys ja kristillinen traditio, joiden pohjalta oli jo 1800-luvulla perustettu lastenkoteja ja langenneiden naisten koteja.

Tytöt saivat Vuorelassa kansakouluopetusta ja samalla heitä valmennettiin palvelijattaren ammattiin. Tytöille järjestettiin koepalveluspaikkoja perheistä tai Päivölän virkistyskodista. 1920-30-luvulla kasvatuslaitossijoituksissa ryhdyttiin painottamaan sosiaalista näkökulmaa rikosoikeudellisen sijaan. Vuoden 1937 lastensuojelulaki määritteli kasvatuslaitossijoituksen lastensuojelun välineeksi. Sotien jälkeen oli vuorossa taas uusi sosiaalipoliittinen muutos: kasvatuslaitoksista tuli koulukoteja ja pahantapaisuuden sijasta alettiin keskustella nuorten sopeutumattomuudesta. 1940-60-luvulla myös oppilaiden sijoitusperusteet muuttuivat. Näpistelyn ja varkauksien sijasta sijoitusten perusteena oli laajemmin ymmärretty epäsäännöllinen ja epäsosiaalinen elämäntapa, joka usein määriteltiin irtolaisuudeksi. Seksuaalisuuteen ja seurusteluun liittyvät tekijät nousivat yhä vahvemmin esille.

Työtä, lääkkeitä vai terapiaa?

Kasvattien ohella myös Vuorelan työntekijät olivat kiinni laitoksessa, usein koko työikänsä ajan. 1950-luku merkitsi tässäkin suhteessa murrosvaihetta. Koulukotityö oli alkuvaiheessa ollut tyypillisesti naimattomien naisten kutsumusammatti. Tiivis elämä laitosyhteisössä ei enää vastannut työntekijöiden toiveita, ja sen sijalle kaivattiin yksityisyyttä ja mahdollisuutta perhe-elämään.

Koulukodit herättivät 1960-luvulla julkista arvostelua, jota vauhditti Marraskuun liikkeen toiminta ”totaalisiin” laitoksiin suljettujen marginaaliryhmien puolestapuhujana. Koulukotipolemiikin käynnistivät Vuorelassa 1963-1963 harjoittelijana toimineen Pirkko Sirénin kirjoitukset. Sirén näki koulukotien elävän edelleen vuosisadan alun arvomaailmassa. Tyttöjä valmennettiin lähinnä kotiapulaisen ammattiin, ja työpainotteinen päiväohjelma sai koulukodin tuntumaan rangaistuslaitokselta.

Vuorelan työntekijät kokivat kritiikin raskaana iskuna, mutta he olivat itsekin jo havainneet koulutuksensa ja voimavarojensa puutteellisuudet. Lisääntyvät mielenterveysongelmat asettivat haasteita henkilökunnalle, ja 1960-luvun lopulta lähtien myös huumeiden käyttäjiä alkoi tulla koulukotiin. Vuorelassa käynnistettiin koulutus- ja kehityshanke, joka perustui uudenlaiseen kasvatusideologiaan. Tavoitteina olivat nuorten itsenäistäminen sekä yhteiskunnan pelisääntöjen opettaminen. Yksi ratkaisumalli oli suljetun pienosaston, ”Marikon” perustaminen.

Uudet suuntaukset nuorten psyykkisten ja sosiaalisten ongelmien käsittelyssä toivat myös uusia ongelmia. 1960-luvun loppu ja 1970-luvun alku olivat ”medikalisaation” aikaa, jolloin psykiatrit määräsivät paljon psyykelääkkeitä koulukotien nuorille. 1970-luvun puolivälissä suuntaus muuttui radikaalisti, ja Vuorelan linjaksi tuli tiukka lääkkeettömyys. Sen sijaan vuorovaikutus, monipuolinen toiminta ja ratkaisukeskeinen perheterapia ovat avaimia nuorten elämäntilanteen selkiyttämiseen.

Vuoden 1984 lastensuojelulaki muutti ratkaisevasti sijoituskäytäntöjä, jotka lähtivät pahantapaisuuden sijasta lapsen edun monitahoisesta arvioinnista. Laki kielsi myös koulukotien suljetut osastot, joista oli käytännössä luovuttu jo aikaisemmin. 1970-90-luvuilla yleisimpiä koulukotiin sijoittamisen syitä olivat koti- ja kouluvaikeudet.

1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä sekä koulutus että vapaa-ajan toiminnat monipuolistuivat. Työharjoittelun järjestämisessä Vuorelan koulukoti oli edellä kunnallista koululaitosta. Vuorelan ”tavaramerkki” olivat hevoset, joista kuitenkin 1990-luvun laman aiheuttamien supistuksen seurauksena oli luovuttava. Koulukoti avattiin myös pojille vuonna 1988.

Kaisa Vehkalahdella on ollut käytettävissään harvinaisen rikas ja monipuolinen lähdeaineisto, jota hän käsittelee taidokkaasti. Kirjan kuvitukseen ja taittoon on panostettu sellaisella tavalla, josta kustantamotkin voisivat ottaa oppia. Kirjeet, piirrokset, käsinkirjoitetut lehdet ja muistovihot antavat välähdyksiä tyttöjen ajatus ja tunnemaailmaan sekä 1900-luvun kulttuurihistoriaan. Vuorelan henkilökunta on avautunut haastatteluissa reflektoimaan muuttuvaa koulukotiyhteisöä, mikä antaa kirjalle tavanomaista laitoshistoriikkia suurempaa syvyyttä.