Katsaus 2000-luvun suomalaisiin etunimiin

Minna Saarelma-Paukkalan Etunimikirja jatkaa edeltäjiensä viitoittamalla tiellä. Se tarkastelee aiemmista vastaavista teoksista tuttuja teemoja 2010-luvulle päivitettyinä. Ajankohtaista etunimitutkimusta esittelevästä teoksesta jää puuttumaan historiantutkimuksen näkökulma aiempien vuosikymmenten nimistöön, samoin kuin viimeaikaisen pohjoismaisen tutkimuksen tuloksia. Omimmillaan tekijä on kuvatessaan nimipäiväkalenterin uudistamisen viimeisimpiä vaiheita, joissa hän on ollut itsekin aktiivisesti mukana, ja tästä uudistustyöstä olisi ollut kiinnostavaa lukea paljon enemmänkin. Teos soveltuu ajankohtaisena yleisesityksenä parhaiten lapsensa nimenvalintaa pohtivien vanhempien käyttöön.

Saarelma-Paukkala, Minna: Etunimikirja. Suomalaiset nimitrendit 2000-luvulla. SKS, 2017. 268 sivua. ISBN 978-952-222-831-4.

Minna Saarelma-Paukkalan kirjoittama Etunimikirja jatkaa edeltäjiensä viitoittamalla tiellä. Eero Kiviniemen aiemmat aihetta käsittelevät teokset, viimeisimpänä Suomalaisten etunimikirja vuodelta 2006, ovat toistaneet rakenteeltaan samoja perusperiaatteita, esitellen suomalaisten etunimistöä kokonaisuudessaan yleisellä tasolla sekä erityisesti kunkin vuosikymmenen ajankohtaisia etunimitrendejä, painottuen viimeksi kuluneisiin vuosikymmeniin.

2000-luvun alun nimitrendit

Saarelma-Paukkalan teoksen pääotsikko voisi selkeyden nimissä olla aiemmista etunimiteoksista erottuvampi, vaikka sillä onkin täsmentävä alaotsikko. Nyt on vaarana, että se sekoittuu helposti erilaisten etunimen valintaoppaiden joukkoon. Toisaalta vuonna 1947 on jo julkaistu ensimmäisen suomalaisen etunimilain säätämisen jälkimainingeissa oman aikansa Etunimikirja, artikkelikokoelma, jonka kirjoittajiin lukeutuivat muiden muassa Hannes Teppo ja Kustaa Vilkuna.

Saarelma-Paukkalan kirjan väliotsikointiin on nostettu oivaltavasti kunkin aikakauden suosikkinimiä – kirjassa ei ole kuitenkaan tarkemmin määritelty, millä perusteella ne on valittu tai kuinka edustavia ne olivat aikansa trendien näkökulmasta, eli onko aina kyse esimerkiksi ajan suosituimmista nimistä kuten nimitrendejä kuvaavan kirjan kyseessä ollessa voisi päätellä. Nähtävästi näin ei asianlaita ole ainakaan kaikkien lukujen osalta. Erityisen osuva trendien kuvaaja on tietenkin alaotsikko: Sofian voittokulku – länsimainen nimimuoti yhdenmukaistuu.

Herraseurue ”Bröderna” illanistujaisissa johtaja Conrad Lihrin kotona Vuorikatu 4, tämän nimipäivänä 1892, Helsingin kaupunginmuseo. Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0.

Saarelma-Paukkala tarkastelee kirjassaan aiemmista vastaavista teoksista tuttuja teemoja, 2010-luvulle päivitettyinä. Kirjan ulkoasu on raikas ja kansien pinkki värikin noudattaa vuosikymmenen trendejä. Teos kokoaa yhteen paljon tilastotietoa 2000-luvun alun suomalaisten etunimistä ja toimii siten erinomaisena oppaana lapsen etunimenvalintaa pohtiville vanhemmille. Nimistöntutkijalle teos sen sijaan tarjoaa lähinnä päivitetyt tiedot uusimpien nimitrendien osalta, mutta muut näkökulmat ovat tuttuja aiemman tutkimuskirjallisuuden pohjalta.

Tietoteoksena julkaistusta kirjasta puuttuvat tarkemmat lähdeviitteet, minkä vuoksi aiheeseen vihkiytymättömän lukijan on puolestaan hankala arvioida, missä määrin tietoteos perustuu aiemman muun tutkimuksen varaan, mihin tutkimusaineistoihin esimerkiksi teoksen historialliseen aikaan liittyvää nimistöä koskevat päätelmät perustuvat, ja mitkä kirjoittajan toteamukset todella nousevat 2000-luvun tilastoaineistojen tarkastelun pohjalta täysin uusina tuloksina. Kiviniemen teosten perusteelliseen 1900-luvun etunimistön analyysiin ja sen taustojen esittelyyn nähden Saarelma-Paukkalan kirja ei tuo juurikaan uutta, minkä vuoksi herää kysymys, olisiko taustoitusta voinut karsia ja keskittyä teoksen otsikon mukaisesti nimenomaan 2000-luvun nimistöön.

Esipuheessa tekijä kertoo kokevansa etunimistöä koskevan tutkimustiedon jakamisen suorastaan velvollisuudekseen. Tällä hän viitannee etenkin tehtäväänsä Helsingin yliopiston almanakkatoimiston johtajana. Tätä kautta Saarelma-Paukkala kertoo saaneensa käyttöönsä myös pääaineistonsa, Helsingin yliopiston vuosittain Väestörekisterikeskukselta nimipäiväkalenterien ylläpitämistä varten tilaamat etunimiaineistot, jotka kertovat kunakin vuonna elossa olleen väestönosan nimistöstä. Aineiston työstämisessä teknisenä apuna kirjoittajalla on ollut FM Lasse Hämäläinen.

Evl. Sarkon nimipäiväkahvit 29.7.1941. SA-kuva.

Pääaineiston ongelmallinen todistusvoima

Koska teoksen pääaineisto perustuu Väestörekisterikeskuksen tietoihin, ovat nimitilastot saaneet teoksessa lisämääreen: tietyn nimen osuus tiettynä päivämääränä elossa olevasta väestöstä. Tämä kuulostaa historiantutkimuksen näkökulmasta hieman hämmentävältä tavalta ikään kuin valikoida tutkimukseen menneiden vuosikymmenten vastasyntyneiden nimistöä sen perusteella, ketkä heistä sattuivat olemaan elossa jonakin myöhempänä otantapäivänä. Tosiasiassahan koko kyseisellä vuosikymmenellä nimetyn ikäluokan nimistöä voi tutkia vain tarkastelemalla kaikkia syntyneitä ja nimensaaneita lapsia, huolimatta siitä, elivätkö he tässä maailmassa nimensaannin jälkeen vain muutaman minuutin vai sata vuotta. Esimerkiksi yksittäisessä perheessä varhain kuolleen lapsen nimi ei hävinnyt pois mielistä hetkessä, vaan saattoi elää hyvinkin pitkään perheen muistoissa, mistä kertoo sekin, että entisaikaan nuorempi sisarus saattoi saada nuorena kuolleen isoveljensä tai -sisarensa kaimanimen.

Teoksessa käytetty tarkastelutapa on ymmärrettävä käytettävissä olevan aineiston vuoksi, mutta voi pohtia, kertooko se samalla myös lähteiden mahdollisesta vajaakäytöstä ja ohjaako aineiston rajaus liikaa tutkimusasetelmaa: miten kuva jonkin menneen vuosikymmenen trendinimistä muuttuu, kun tarkastellaankin historiantutkimuksen menetelmin koko tuon ajan väestöä, ja ylipäänsä hyödynnetään olemassa olevaa aineistoa kysymällä siltä asioita toisin?

Nimikulttuuriimme vaikuttavat olennaisella tavalla myös edesmenneet nimenkantajat, ja useinkin kuoleman hetken läheisyys vielä voimistaa edesmenneen henkilön kantaman etunimen suosion kasvua vastasyntyneiden joukossa. Toisaalta henkilön kuolemasta saattaa olla jo kauankin aikaa, mutta silti tietty persoona tulee ensimmäisenä mieleemme, kun kuulemme hänen etunimensä mainittavan: ajatellaan vaikkapa nimiä Diana, Marilyn, Urho Kaleva tai Elvis. Näin ollen nimitrendejä tarkasteltaessa pitäisi ehdottomasti huomioida, että edesmenneet vaikuttavat oman aikamme nimistöön vähintään niin kauan kuin he elävät muistoissamme tai osana yhteisön kollektiivista muistia. Heidän nimensä joko määrittelevät trendejä tai ovat epätrendikkäitä, mutta ovat yhtä kaikki osa aktiivista nimikulttuuriamme ja -perintöämme.

Kansainvälistyvät nimitrendit

Nimestään huolimatta Saarelma-Paukkalan teos tekee lyhyen katsauksen myös eurooppalaiseen ja yhdysvaltalaiseen nimistöön tarkastelemalla etenkin ruotsalaisia, yhdysvaltalaisia ja virolaisia nimitrendejä. Teoksesta ei käy yksityiskohtaisemmin ilmi, ovatko Viro ja Ruotsi Yhdysvaltojen ohella tällä hetkellä ne tärkeimmät maat, joista nimiesikuvia Suomeen saadaan, mutta ainakin näistä maista on ollut käytettävissä sähköisiä väestötilastojen verkkotietokantoja tarkastelun tueksi.

Saarelma-Paukkalan teoksessa on ansiokasta paitsi kansalliset vähemmistöt ja maahanmuuttajat huomioiva myös aiempaa kansainvälisempi näkökulma. Teoksen mukaan suurin vieraskielisen väestön ryhmä Suomessa ovat teoksen julkaisuhetkellä kuitenkin venäläiset, ja paljon Suomessa on myös musliminimen kantajia. Tässä yhteydessä jää miettimään, olisiko nousemassa olevia itäisiä, erityisesti aasialaisia vaikutteita nimistöömme voinut mahdollisesti tuoda tekijän oman tutkimuksen kautta vieläkin enemmän esille tässä kirjassa kokonaiskuvan hahmottamiseksi paremmin, ja vastaavasti karsia varhaisempia vuosisatoja tarkastelevan aiemman tutkimuksen referointia.

Kapeahko näkökulma historiallisiin lähteisiin

Väestörekisterikeskuksen tietoihin perustuvan aineiston käyttö on jossain määrin haasteellista Saarelma-Paukkalan Etunimikirjassa, kun puhutaan 1900-luvun yleisimmistä nimistä, koska näiden julkaistujen tilastojen yhteydessä ei kerrota lukijalle tarkemmin, muodostuuko tarkasteltu joukko jonakin tiettynä hetkenä elossa olleesta väestöstä vai kaikista Suomessa nimen saaneista henkilöistä. Laajojen kvantitatiivisten aineistojen tutkimuksessa, kuten kielitieteellisessä nimistöntutkimuksessa, on mielekästä tehdä yleistyksiä ja tyypittelyjä, mutta Saarelma-Paukkala esittelee jonkin verran myös harvinaisimpia etunimiä.

Esimerkiksi nimen Jeeli hän lukee 2000-luvun erikoisimpien nimien joukkoon, sellaisena harvinaisena uudisetunimenä, joka olisi tuolloin muodostettu analogisesti muiden nimien mallin mukaan. 1800-luvun lopulla Keski-Suomessa kastettiin ja kirkonkirjoihin merkittiin kyllä jo muuan Jeeli Arthur Napoleon, jonka kutsumanimeksi sittemmin vakiintunut ensimmäinen etunimi viitannee Vanhan testamentin Joeliin[1]. Tässä kohtaa törmätään jälleen edellä mainittuun ongelmaan, eli siihen ettei kielitieteellisen nimistöntutkimuksen suosima Väestörekisterikeskuksen aineisto tiettynä aikana ”elossa olleesta” väestöstä välttämättä ulotu kaikilta osin historialliseen aikaan ja aiempien vuosisatojen nimikerrostumiin, ja käyttämällä pelkästään sitä saatetaan luoda lukijalle harhaanjohtavaa kuvaa menneisyyden etunimistöstä.

Nimipäiväonnittelukortti, Axel Eliassons Konstförlag 1940-50 -luku (?) Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma.

Immi-Mimmi, Avio-Oiva ja Ittevaa-Taavetti…

Saarelma-Paukkalan Etunimikirja tarkastelee suomalaista etunimistöä kaiken kaikkiaan monitahoisesti. Teoksen mielenkiintoisinta antia ovat esimerkiksi palindromiyhdysnimet, mutta hieman epäselväksi jää, suositteleeko Saarelma-Paukkala täysin vakavissaan vastasyntyneiden nimeäjille esimerkiksi seuraavia sivulla 42 mainitsemiaan yhdysnimiä: Anna-Sanna, Immi-Mimmi, tai (poikien lempinimiksi luokittelemiaan nimiä) Ase-Vesa, Avio-Oiva, Ittevaa-Taavetti, Kiree-Eerik, Saita-Matias tai Ori-Miro.

Teoksen viimeisen luvun, joka on otsikoitu: ”Etunimet muualla kielessä”, olisi ehkä voinut kuitata parilla lauseella esimerkiksi teoksen esipuheessa. Vaikkapa näillä yleisluontoisilla toteamuksilla, joihin tekijä viimeisen luvun pohdiskelun päättää:

”Etunimiä käytetään siis suomen kielessä myös monella muulla tavoin kuin varsinaisina etuniminä. Niiden pohjalta on luotu erilaisia lempi- ja pilkkanimiä, ja etunimiä löytyy runsaasti myös sukunimistämme, paikannimistöstä, kaupallisesta nimistöstä ja muista kielenilmauksista.”

Luvussa kerrotaan toki etunimien ja nimenvalinnan kannalta tärkeistä ilmiöistä kuten lempinimistä, mutta kirjoittajalla ei ole ymmärrettävistä syistä tarjota näistä esimerkiksi tarkempia tilastotietoja koko väestön osalta, koska sellaisten laatiminen ei ole väestörekisteritietojen pohjalta luotujen tietokantojen avulla samalla tapaa mahdollista yhtä helposti kuin virallisten etunimien tilastointi. Kutsumanimet pitäisi tätä varten erikseen kerätä informanteilta tai kirjallisesta aineistosta, mikä vaatisi enemmän kenttätyötä ja arkistolähteiden läpikäymistä.

Lisäksi suurin osa luvun sisällöstä perustuu toisten tutkijoiden tulosten referointiin, ja koska näihin teemoihin ei kuitenkaan pureuduta syvemmin kuin lyhyesti mainiten, ne olisi voinut rajata etunimen valintaa käsittelevän teoksen ulkopuolelle. Samoin kuin mahdollisesti koko teoksen sisältöä kiteyttävät päätössanat: ”Nimien maailma on värikäs ja kiehtova, ja suomalaisten etunimistä voisi hyvin kirjoittaa vielä satoja sivuja lisää. Päätän kuitenkin tämän kirjani nyt tähän.” Teoksen liitteenä on otsikolla ”Nimipäivälistat” esitetty uusimmat suomalaisten, suomenruotsalaisten, ortodoksisten ja saamelaisten nimipäivien aakkoselliset luettelot.

Historiantutkimuksellinen synteesi jää ohueksi

Saarelma-Paukkalan teoksen esipuheesta on luettavissa pyrkimys kokonaisvaltaiseen yleisesitykseen suomalaisesta etunimistöstä vuoden 2017 vedenjakajalla, kun vietettiin Suomen juhlavuotta, mutta tällaisenaan kirja ei vielä kata kaikkia viimeaikaisen tutkimuksen tuloksia etunimistöstämme ja siihen liittyvistä historiallisista, yhteiskunnallisista ja kulttuurisista ilmiöistä. Siten teos ei yllä vastaaviin synteeseihin kuin Kiviniemen edellisvuosikymmenen ilmiöihin kootummin paneutuva kirja, jossa on kielitieteen ohella myös jossain määrin laajempi historia- tai yhteiskuntatieteellinen näkökulma.

Saarelma-Paukkalan tuore teos vaikuttaisi unohtavan monta pohjoismaisen historiantutkimuksen piirissä viime vuosina tehtyä tutkimusta, vaikka aloittaakin suomalaisen etunimistön esittelyn muinaisista kalevalaisista ajoista ja tiivistää perinteisen kielitieteellisen nimistöhistorian tarkasteluosuuden teoksen viiteenkymmeneen ensimmäiseen sivuun. Tämä on harmillista nykylukijan kannalta, sillä hän ei nyt voi välttämättä havaita teoksen lukemalla sitä kehitystä, joka myös nimistöhistorian tutkimuksen kentällä on tapahtunut viime vuosikymmeninä.

Lukijan soisi tulevan tietoiseksi myös siitä, ettei nimistömme menneisyyttä tutkita pelkästään kansanperinteen tai kielitieteen näkökulmasta vaan myös empiirisesti historiallisten lähteiden ja historiantutkimuksen menetelmien avulla, koska usein tätä kautta nousee esille myös historiatieteellisesti mielenkiintoisimpia tuloksia ja ilmiöitä, joista voi olla hyötyä myös kielitieteellisen nimistöntutkimuksen suhteuttamisessa kontekstiinsa. Omimmillaan tekijä on kuvatessaan nimipäiväkalenterin uudistamisen viimeisimpiä vaiheita, joissa hän on ollut aktiivisesti mukana, ja tästä uudistustyöstä olisi ollut kiinnostavaa lukea teoksesta paljon enemmänkin.

[1] Kotilainen, Sofia (2008) Suvun nimissä. Nimenannon käytännöt Sisä-Suomessa 1700-luvun alusta 1950-luvulle. Bibliotheca Historica 120. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Ks. myös Kotilainen, Sofia (2012) Napoleon in Central Finland: The Fashion of Giving Children Rulers’ Names. Early Modern Morals Excerpts, 3 (1), 2-5. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201302031150.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *