Johdannon lisäksi kirja sisältää 18 temaattista lukua 21 kirjoittajalta. Kirja toimii hyvänä johdatuksena Suomessa tehtävän Latinalaisen Amerikan tutkimuksen monimuotoisuuteen. Teos toimii varmasti parhaiten yliopistollisena oppikirjana tai pintaa syvemmältä raapaisevana tietopakettina eri alojen ammattilaisille, jotka työssään kohtaavat latinalaisamerikkalaisia todellisuuksia.

Kuten Kettunen ja Vuola johdannossa toteavat, Latinalainen Amerikka on käsitteenä monitahoinen ja –merkityksinen, eikä mikään luokittelu ole aukoton. Jos perinteisen rajauksen mukaan kaikki Yhdysvaltain eteläpuolella olevat valtiot ja alueet liitetään käsitteen alle, mukaan tulee paljon kansoja, jotka tuskin mieltävät itseään latinalaisamerikkalaisiksi. Toisaalta myös Yhdysvaltain eteläosissa on alueita, joissa espanjankielinen väestö on enemmistönä. Latinalaisessa Amerikassa asuu noin 550 miljoonaa ihmistä, joista yli puolet Brasiliassa ja Meksikossa, jotka ovat asukasmäärältään huomattavasti muita suurempia.

Kirja voidaan karkeasti jakaa viiteen kokonaisuuteen. Latinalaisen Amerikan väestöä tarkastellaan aluksi etnisyyden näkökulmasta, jonka jälkeen pureudutaan identiteettiin liittyviin kysymyksiin (uskonnot, kielet, sukupuoli). Kolmannen temaattisen kokonaisuuden muodostavat ympäristökysymykset, jota seuraa yhteiskuntia käsittelevä osa. Lopuksi perehdytään taiteeseen ja mediaan. Vaikka näissä teemoissa on runsaasti pohdittavaa, jäin vielä kaipaamaan erillistä taloushistoriallista lukua. Taloutta toki sivutaan jonkin verran ympäristöä, politiikkaa ja kehitystä koskevissa yksittäisissä luvuissa, mutta siitä olisi mielellään lukenut enemmän ja yksityiskohtaisemmin.

Väestö ja etnisyys

Maaria Seppäsen Latinalaisen Amerikan väestöä koskeva luku tarjoaa kattavan historiallisen yleiskuvan muuttoliikkeistä, väestöpolitiikasta ja –muutoksista. Hyvinvointitilastoissa Latinalaisen Amerikan maat ovat pitkään sijoittuneet huomattavasti alemmaksi kuin niiden bruttokansantuote antaisi olettaa, mutta tulevaisuutta arvioidessaan Seppänen arvelee alueen eriarvoisuuden olevan lieventymässä.

Martti Pärssinen ja Antti Korpisaari kuvailevat artikkelissaan Keski-Andien alkuperäiskansoja historiaa. Kronologisesti etenevä luku kuvailee tapahtumia mutta niitä koskevat selitykset jäävät suppeiksi. Teksti herättääkin runsaasti kysymyksiä kehityskulkujen syistä. Luku päättyy toiveikkaaseen huomioon Keski-Andien intiaaniväestön aseman parantumisesta viime vuosikymmeninä. Harri Kettusen mayakulttuuria ja sen historiografiaa koskeva luku jää suppeaksi, mutta antaa erinomaisen kuvan siitä, kuinka radikaalilla tavalla tutkijoiden historiatulkinnat voivat erota toisistaan. Kolmas Amerikan alkuperäiskansoihin paneutuva luku, jonka ovat kirjoittaneet Minna Opas ja Pirjo Kristiina Virtanen, käsittelee identiteetin rakentumista Amazoniassa. Tämä on selkeästi koko teoksen teoreettisin luku, joka herättelee ajatuksia toiseuden ja identiteettien muotoutumisen suhteesta.

Etnisyystematiikkaan kietoutuu myös Pekka Valtosen afrikkalaisuutta Latinalaisessa Amerikassa käsittelevä luku, jossa ei jostain syystä luoteta uusimpaan orjakauppaa koskevaan digitaaliseen tietokantaan (The Trans-Atlantic Slave Trade Database) vaan toistetaan vanhentuneita arvioita orjakaupan kokonaismääristä ja vaikutuksista sekä kolmikantakaupan myytti, joka varsinkin suurimman orjantuojamaan Brasilian kohdalla on ongelmallinen [1].

Lisäksi lukija panee merkille, että kirjan eri luvuissa esitetään ristiriitaista tietoa Brasiliaan tuotujen orjien lukumääristä tai suhteellisesta osuudesta kokonaistuonnista: Seppäsen luvussa annetaan alhainen arvio (1/3 kokonaistuonnista), Valtosen luvussa tuonniksi puolestaan arvioidaan ”nelisen miljoonaa eli noin 35 prosenttia” ja Granvikin ja Sippolan luvussa 3-4 miljoonaa. Nykyään Brasiliaan tuotujen orjien määräksi arvioidaan kuitenkin jo lähes 4,9 miljoona, eli yli 45% kokonaistuonnista (10,7 miljoonaa), vaikka dokumentoidun tuonnin määrä onkin huomattavasti alhaisempi, vajaa 3,2 miljoonaa. Taustalla voi nähdä erään monitieteisen tutkimuksen ongelmista – yhden tieteenalan, tässä tapauksessa historian, tutkimustulokset siirtyvät viiveellä muihin tieteenaloihin erikoistuneiden mutta samasta aiheesta kirjoittavien tutkijoiden teksteihin.

Viimeinen etnisyyttä koskeva luku on Asta Kuusisen teksti Yhdysvalloissa asuvista amerikanmeksikolaisista, joka käsittelee monipuolisesti tämän alati kasvavan väestönosan kulttuurinationalismia ja aktivismia. Luku linkittyy vahvasti sukupuolisuuden, kuvataiteen ja kaunokirjallisuuden teemoihin.

Kuva: Nainen ja kantotuolia kantavat orjat, Sao Paulo 1834 (The Liberator, Boston, Massachusetts)

Identiteetti

Mira Karjalainen ja Elina Vuola tarkastelevat uskontoja Latinalaisessa Amerikassa tuoden hienosti esiin alueen uskonnollisen monimuotoisuuden, joka käsittää paljon muutakin kuin roomalaiskatolisen kirkon. Synkretismi nousee tärkeäksi käsitteeksi tässä luvussa, joka tekee vähän tunnettuja afrikkalaisperäisiä uskontoja lukijalle tutuksi.

Äidinkieli on keskeinen identiteetin määrittäjä. Espanjan ja portugalin kielten Amerikassa läpikäymät muutokset käsitellään yksityiskohtaisesti ja analyyttisesti Anton Granvikin ja Eeva Sippolan kirjoittamassa luvussa. Amerikan espanjan ja Brasilian portugalin ominaispiirteet, joita luvussa eritellään, ovat varmasti tulleet tutuksi monille Latinalaisessa Amerikassa matkustaneille.

Kolmas identiteettikysymyksiin keskittyvä luku koskee sukupuolta ja naisten yhteiskunnallista osallistumista. Elina Vuola ja Sarri Vuorisalo-Tiitinen ohjaavat lukijaa näkemään machismia ja marianismia syvemmälle ja kyseenalaistavat käsitteitä ja stereotypioita ansiokkaasti. Kirjoittajat tuovat hyvin esiin etnisyyden ja yhteiskunnallisen luokan vaikutuksen sukupuolten välisiin valtasuhteisiin eri tilanteissa ja poliittisissa konteksteissa.

Ympäristö ja yhteiskunnat

Ympäristöä ja yhteiskuntaa koskevia lukuja voisi hyvin käsitellä myös otsikon politiikka ja talous alla, niin kiinteästi ne linkittyvät toisiinsa. Anja Nygren johdattaa lukijan lyhyesti ja yleisellä tasolla Latinalaisen Amerikan ympäristötutkimuksen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen merkittäviin aiheisiin. Markus Kröger puolestaan tarkastelee yksityiskohtaisemmin alueen maiden luonnonvarapolitiikkaa ja erityisesti viimeaikaisimpia kehityskulkuja. Viime aikoina luonnonvarojen hallinta ja niiden hyödyntämisen demokratisointi on noussut keskeiseksi vaaliteemaksi monissa maissa, mutta lupauksia hyötyjen jakamisesta on toteutettu vaihtelevin tuloksin. Surullista luettavaa on etenkin Brasilian viimeaikaisten presidenttien toteuttamat luonnolle tuhoisat kehityskulut.

Latinalaisen Amerikan poliittinen historia on monisyinen. Jussi Pakkasvirta käsittelee kansakuntien synnyn ristiriitaista menneisyyttä, jossa valtion ja kansakunnan käsitteet kopioitiin lähes suoraan eurooppalaisista malleista unohtaen sen sosiaalisen monimuotoisuuden, josta kansakunnat muodostuivat. Näin ollen intiaaneista, mustista ja aasialaisista tuli uhka sille ideologialle, jota liberaalit positivistit yrittivät maihinsa istuttaa.

Latinalaisen Amerikan poliittinen elämä on viime vuosina saanut Suomenkin lehdissä jonkin verran palstatilaa erisävyisten vasemmistohallitusten valtaannousun myötä. Teivo Teivainen erittelee vasemmiston menestyksen avaimia mutta myös hallitsijoiden aiheuttamia pettymyksiä, jotka ovat johtaneet jännitteisiin hallitusten ja kansalaisliikkeiden välillä.

Latinalaisesta Amerikasta kumpuava kehitysajattelu on Eija Rannan tarkastelun kohteena. Riippuvuusajattelu ja sen keskeiset pääsuuntaukset – uusklassista taloustiedettä kritisoinut strukturalistinen taloustiede ja modernisaatiokriittiset sosiologis-yhteiskuntatieteelliset riippuvuusteoriat – tulevat yksityiskohtaisesti käsitellyiksi. Luku sisältää myös tarkkanäköisiä huomioita kansainvälisten rahoituslaitosten ajamista rakennesopeutusohjelmien epäonnistumisista latinalaisamerikkalaisessa kontekstissa – taloushistorian oppitunti, jonka monet mielellään sivuttaisivat kokonaan.

Taide ja media

Auli Leskinen erittelee Latinalaisen Amerikan kaunokirjallisuuden piirteitä ja niissä tapahtuneita muutoksia. Romaanikirjallisuuden nousukausi, latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden aalto nosti alueen romaanin osaksi maailmankirjallisuutta 1900-luvun puolivälissä. Monet klassikkoteokset syntyivät poliittisen konfliktin varjossa. Leskinen määritteleekin Latinalaisen Amerikan kirjallisuuden synkäksi, pessimistiseksi ja tragediavoittoiseksi.

Lea Kantosen asiantunteva artikkeli osallistavasta kuvataiteesta esittelee paitsi edelläkävijöitä myös useita taiteilijaryhmiä, joiden taideprojektit ovat yhteiskunnallisesti kantaaottavia ja provokatiivisia. Osallistava nykytaide on tunnettu kriittisyydestä, joka ammentaa ikivanhoista perinteistä, ajankohtaisista keskusteluista, sekä paikallisuuden ja kosmopoliittisuuden kohtaamisista. Elokuvan historiaa puolestaan käsitellään Tarmo Hotasen luvussa, joka keskittyy erityisesti Cinema Novon vaikutukseen Latinalaisessa Amerikassa. Vaikka monia yksittäisiä klassikkoelokuvia käsitellään luvussa yksityiskohtaisesti, jäin kaipaamaan enemmän tietoa viimeisen kolmen vuosikymmenen kehityksestä latinalaisamerikkalaisen elokuvan saralla.

Kirjan päättää Auli Leskisen mediaa koskeva luku, jossa tuodaan esiin lukuisia massatiedottamisen haasteita, joita portinvartijoina toimivat hallitukset ja talouseliitit vapaalle journalismille asettavat. Politiikan ja journalismin kytkökset ovat merkinneet etenkin lukevalle yleisölle tiedotusvälineiden sisällön yksipuolistumista. Suomalainen media ei myöskään saa kehuja Latinalaisen Amerikan näkyväksi tekemisestä.

Lopuksi

Tätä kirjaa voi lämpimästi kehua, sillä se onnistuu valottamaan lukijalle Latinalaisen Amerikan todellisuuksia monipuolisesti ja tasapainoisesti. Teksti on selkeää ja avautuu varmasti kenelle tahansa lukijalle, joka haluaa kirjaan tarttua. Yhtenäisen kokonaisuuden rakentaminen näinkin monimuotoisesta aineistoista ja eri aihealueita sivuavista artikkeleista on varmasti ollut haastavaa. Aiheiden rajaukset ovat myös onnistuneita. Tosiasiahan on, että jokaisen kirjan luvun voisi laajentaa itsenäiseksi teokseksi.

Kirjan luettuani jäin vielä kaipaamaan jonkinlaista yhteenvetoa ja pohdintaa Latinalaisen Amerikan sisällä vallitsevista alueellisista eroista ja monimuotoisuudesta. Koko teoksen lukemalla tästä voi tietenkin saada jonkinlaisen kuvan, mutta kun artikkelien sisällä ja välillä hypitään valtiosta toiseen, lukija jää miettimään, missä määrin Latinalaisen Amerikan yhteiskunnista ja kulttuureista voi kuitenkaan puhua yksikössä, kuten kirjan alaotsikossa on päätetty tehdä. Kaiken kaikkiaan kirjassa puhutaan yllättävän vähän kulttuurisesta sekoittumisesta. Kulttuurien tutkimuksen keskeiseen sanavarastoon nykyään kuuluvat hybridismi, kreolisaatio, ja mestisaatio ansaitsisivat kaikki huomattavasti laajemman käsittelyn Latinalaisen Amerikan kulttuureja koskevissa luvuissa [2]. Tästä huolimatta kirjaa voi pitää todellisena urotekona Suomessa tehtävän Latinalaisen Amerikan tutkimuksen saralla.

Viitteet

[1] David Eltis & David Richardson, 2008, “A New Assessment of the Transatlantic Slave Trade,” teoksessa David Eltis & David Richardson, toim., Extending the Frontiers: Essays on the New Transatlantic Slave Trade Database (New Haven & London: Yale University Press, 2008), 1-60; Kalle Kananoja, ”Afrikasta Amerikkaan vietyjen orjien lukumäärästä ja kolmiokaupan myytistä.” Historiallinen Aikakauskirja 109:4 (2011), 455-463; Gilman M. Ostrander, ”The Making of the Triangular Trade Myth.” William and Mary Quarterly 30 (1973), 635-644.

[2] ‪Kts. esim. Marilyn Grace Miller, Rise and Fall of the Cosmic Race:‪The Cult of Mestizaje in Latin America (Austin: University of Texas Press, 2004).