Lisää kansanomaisten kalusteiden historiaa

Kalusteita kamareihin: Suomalaisten keinutuolien ja piironkien historiaa on kahden kokeneen kansatieteilijän, Leena Sammallahden ja Marja-Liisa Lehdon toinen yhteisteos; ensimmäinen, Suomalainen sänky: Kansanomaisten vuodekalusteiden historiaa ilmestyi vuonna 2006. Tätä ennen on kumpikin tahollaan laatinut useita aineellista kulttuuria koskevia kirjoja. Sammallahden teoksia ovat mm. Suomalainen kansanomainen jalaskehto (väitöskirja 1980), Suomalainen sideboard (1983) sekä Iittiläisiä puuseppiä: Jacob Nygrén ja muita käsityön taitajia (1986). Lehdon teoksia ovat mm. Huvikaluja lapsille: vanhat suomalaiset lelut (1996) sekä Tytöille huviksi ja hyödyksi: kaksi vuosisataa paperinukkien lumoissa (2004).

Teoksen kirjoittajia on kaksi, mutta kummankaan osuudesta ei mainita. Tätä tietoa ei lukija muuten osaisi kaivatakaan, vaan olettaisi kirjoittajien laatineen koko teoksen tiiviisti yhdessä, mutta piironki-osuudessa minä-kirjoittajan esiin pulpahteleminen panee miettimään, kuka mitäkin on kirjoittanut.

Kiikku ja piironki -kirja on tarkoitettu ennen kaikkea suurelle yleisölle, mutta myös huonekaluista kiinnostuneille tutkijoille. Sen nojautuu laajaan kansanomaisten huonekalujen tutkimukseen. Tekijät paneutuvat keinutuolin ja piirongin, siis kahden 1800-kuvun muotihuonekalun historiaan, malleihin ja käyttöön. He toivovat, että kirjan ansiosta suomalaisen kansantaiteen, käsityön ja tapakulttuurin arvostus lisääntyisivät ja menneitten sukupolvien elämän puitteet tulisivat tutuiksi. Luulenpa, että moni lukija innostuu kovasti löytäessään kirjasta isovanhempiensa luota tai lapsuudenkodistaan tuttuja kalusteita. En ihmettelisi, vaikka joku käsistään taitava lukija rohkaistuisi kirjaa katseltuaan nikkaroimaan omaperäisen kiikun tai lipaston.

Kirjassa on runsaasti valokuvia, piirustuksia ja levinneisyyskarttoja, joista useimmat ovat paikkansa ansainneet, mutta kaikkein surkeimmat valokuvat  olisi voinut jättää pois, koska niiden sisältämä tieto on selitetty tekstissä. Erityisen kiehtovia ovat muutamat Aukusti Tuhkan ottamat varhaiset värilliset interiöörikuvat. Kirjassa on myös muutama taideteoskin todistamassa, miten olennainen osa suomalaista kodinsisustusta kiikkutuoli ja piironki ovat olleet.

Aino Ahtiainen on antanut kirjalle tyylikkään ulkoasun ja taiton. Nykytyylin mukaisesti yleisilme on muodikkaan harmaa ja kirjasin melko pieni, joten tekstin luettavuus valitettavasti kärsii tyylikkyyden kustannuksella. Sitä paitsi tarinat ja tuokiokuvat, joita kirjassa on paljon, on sijoitettu siten, että ne häiritsevät paikoin tekstin pääosan seuraamista, kun ne työntyvät varsinaisen asiatekstin keskelle – niin hauskoja kuin ne ovatkin.

Muoti-ilmiöitä säätyläisiltä rahvaalle

Kalusteita kamareihin -kirjan tekijät näyttävät olevan sillä kannalla, että kansa oli ainakin 1800-luvulla lähinnä talonpoikaista rahvasta ja palvelusväkeä sekä teollisuuspaikkakuntien työläisiä. Säätyläiset ja virkamiehet eivät tuohon kansaan kuuluneet. Kaikenlaiset uutuudet ja muotivillitykset kuitenkin levisivät heidän kauttaan muullekin väestölle. Näin kävi myös kodinsisustuksessa.

Herraväellä oli Suomessakin jo 1600-luvulla lasi-ikkunoita ja monenlaisia irrallisia  huonekaluja, ja myös rahvaan asumuksissa ne alkoivat yleistyä 1700-luvulta lähtien sitä mukaa, kuin savutuvat väistyivät ja ihmisten varallisuus kasvoi. Keinutuolit ja piirongit, joita säätyläiskodeissa ja varakkaimmilla talonpojillakin oli ollut jo aikaisemmin, yleistyivät 1800-luvun puolivälistä kaikenlaisissa kodeissa. 1900-luvun alussa ne olivat tavallisia hyvinvoivien torpparien ja kaupunkien käsityöläisten keskuudessa, mutta myös palvelusväki omisti noita muotiesineitä.

Sekä keinutuoli että piironki viestivät muiden uutuuksien tavoin omistajansa arvosta, asemasta ja varallisuudesta. Ne asetettiin ensin arvokkaisiin tiloihin kuten saleihin ja kamareihin sekä vähitellen jopa keittiöihin. Taitavimmat osasivat tehdä niitä itse, mutta yleensä niitä teetettiin kaupunkien puuseppämestareilla ja kylänikkareilla tai ostettiin markkinoilta ja huutokaupoista. Niitä saatiin myös lahjoina ja myötäjäisinä.

Bostonin kiikku

Sulavalinjainen, tasaisesti soutava pitkäjalaksinen keinutuoli tuntuu perisuomalaiselta huonekalulta, vaikka se levisi koko maahan vasta 1800-luvulla – silloinkin teollisena tuotteena – ja rautatiet auttoivat osaltaan sen leviämistä. Vuosisadan lopulta lähtien se on kuulunut olennaisena osana suomalaiseen kodinsisustukseen. Se sijoitettiin yleensä keskeiselle paikalle, jotta omistaja saattoi siinä keinutella tai arvovieras voitiin siihen istuttaa. Kansankulttuurin tutkijoilta meni kuitenkin 1930-luvulle asti, ennen kuin he hyväksyivät keinutuolin kansanomaiseksi huonekaluksi.

Euroopan varhaisin keinutuoli on 1600-luvun alkupuolelta Lontoosta haudasta löytynyt leikkikalu, ja Yhdysvalloissa tiedetään olleen aikuisten keinutuoleja jo 1700-luvun puolivälissä. Ne oli tehty liittämällä englantilaiseen pinnaselkäiseen Windsor-tuoliin keinuvat jalakset. Tästä sirorakenteisesta ns. Bostonin kiikusta nopeasti hyvin suosittu, ja se levisi myös Kanadaan. Kotiin palaavat siirtolaiset toivat sen mukanaan Eurooppaan.

Saksan ja Ruotsin kautta Bostonin kiikku kulkeutui myös Suomeen 1800-luvun puolivälissä. Täällä siitä alettiin tehdä monia paikallisia muunnoksia, mutta koko eteläisen Suomen keinutuoleille yhteinen piirre oli kaksi sorvattua tai veistettyä jalkaparia, kun taas Pohjanmaalla kuten Ruotsissakin tehtiin kuusijalkaisiakin tuoleja. Satakunnasta tuli oikea keinutuolien maakunta sekä Nakkilasta ja Urjalasta laajalti tunnettuja keinutuolipitäjiä. Miksi? Sitä eivät kirjan tekijät kerro. Toki muissakin maakunnissa ja pitäjissä oli maineikkaita kiikuntekijöitä, joilla oli omat mallinsa. Esimerkiksi Joensuussa tehtiin 1900-luvun taitteesta lähtien hyvin suoralinjaista kevyttä keinutuolia, jonka esikuva oli Englannista. Amerikasta saatiin vielä jalustalla keinuvan vieterikiikun malli. Monenlaisia mielikuvituksellisia kiikkuja muotoiltiin puun ohella esimerkiksi raudasta, rottingista ja ”pampuruohosta”. 1930-luvulla tehtiin jopa teräksisiä design-keinutuoleja, mutta ne eivät saavuttaneet erityistä suosiota.

Kiintoisa havainto on, että Suomi jäi kansanomaisen keinutuolin itäisimmäksi leviämisalueeksi. Uusi huonekalu ei näet ehtinyt levitä itäiseen Eurooppaan kaiken kansan keskuuteen. Venäjällä keinutuolit omaksuttiin vain herraskartanoihin ja kaupunkikoteihin. Kiikkuja kyllä vietiin Pietariin, mutta ilmeisesti ensi sijassa sikäläisten suomalaisten käyttöön.

Omaperäinen keinutuoliperinne

Jo ennen pitkäjalaksisen Bostonin kiikun Suomeen tuloa täällä oli omaperäinen keinutuolitraditio, jonka taustalla lienevät vaikuttaneet kansanomaiset jalaskehdot, lasten leikkikalut kuten keinuhevoset sekä eri tyyliset pehmustetut nojatuolit, joita herrasväki nosti jalaksille. Omaperäinen keinutuoliperinne kehittyi meillä jo 1700-luvulla, ja vanhimpia kansaomaisia keinutuoleja ovat vankkarakenteiset liisteselustaiset puutuolit. – Kirjan tekijät puhuvat listeistä yhdellä i:llä! – Hauska seikka on, että näitä jäykästi nykyttäviä kiikkuja tehtiin sekä poikittain että pitkittäin keinuviksi kuten kehtojakin.

Paikalliset nikkarit kehittelivät muitakin kiikkumalleja: jalaksille nostetusta selkänojallisesta penkistä saatiin kahdenistuttava soututuoli, jossa keinujat istuivat rinnakkain. Mutta joku keksi kehitellä sellaisenkin mallin, jossa keinujat istuivat eri suuntiin kasvotusten. Seurustelevat nuoret lienevät istuneet niissä mielellään, sillä niitä nimitettiin esim. friiuutuoleiksi, pusukeinuiksi ja lemmenlulluiksi.  

Keinutuolin tärkeyttä kuvaa, että Ulvilassa Pöyryn salissa tiedetään olleen peräti seitsemän keinutuolia ja Elias Lönnrotilla kolme kahdenistuttavaa kiikkua Sammatin talossaan. Isovanhemmillani Rantasalmella oli 1900-luvun puolivälissä sekä kahdenistuttava nykytin että kolme pitkäjalaksista hartaasti soutavaa kiikkua.

Piian unelma ja isännän ylpeys

Myös piirongista, jota yleiskielellä sanotaan lipastoksi, tuli keinutuolin ohella 1800-luvun kuluessa joka kodin välttämättömyys. Lopulta se kuului vaatimattomien ja ahtaiden työläisasuntojenkin sisustukseen. Monin paikoin se sai suorastaan mielikuvituksellisia muotoja, ja eri seuduilla sille annettiin eri nimityksiä. Oli pelkkää piironkia, mutta oli myös klaffipiironkia, komottia, lipastoa, peilipiironkia, piironkikaappia, pulpettia, sekretääriä ja senkkiä. Nimet antavat vihjeitä huonekalun rakenteesta ja tarkoituksesta, mutta eivät kerro tarkalleen, millainen kukin esine oli.

Euroopan säätyläiset alkoivat käyttää arkkujen lisäksi ja sijaan myös laatikollisia säilytyshuonekaluja jo 1400- ja 1500-luvulla. Saksankielisessä Euroopassa näyttää pelkkiä vetolaatikoita sisältänyt huonekalu olleen valmiiksi kehitetty jo vuoden 1500 tienoilla. Sekä saksalaisilla alueilla että Ranskassa kolmella päällekkäisellä vetolaatikolla varustetut lipastot olivat 1600- ja 1700-luvulla muotihuonekaluja, joista puuseppämestarit tekivät toinen toistaan upeampia versioita. Kun ne lisäsivät asumisen mukavuutta, niille annettiin nimitys Kommode /commode.

Suomenkin säätyläiset alkoivat hankkia uudenlaisia säilytyshuonekaluja ainakin 1600-luvun lopulta lähtien ensin valmiina ulkomailta, erityisesti Hollannista ja Englannista, sekä teettämällä niitä Tukholman tai omien kaupunkien mestareilla. Myös varakkaat porvarit havaitsivat varsinkin kirjoituslipastot ja -pulpetit käytännöllisiksi. 1700-luvun perunkirjoissa chiffoniér– ja bureau-nimiset huonekalut ovat varsin tavallisia, mutta suomalaisten suussa bureau vääntyi piirongiksi.

Kun säätyläis- ja virkamieskotien tyylipiironkeja päätyi huutokauppojen kaitta rahvaan keskuuteen, ryhtyivät käsistään taitavat maalaisnikkarit niitä jäljittelemään. Tyylihuonekalujen piirteet eivät heidän mielikuvitustaan rajoittaneet, vaan he tekivät monenlaisia piironkiversioita rahvaan maun, varallisuuden ja tarpeiden mukaan. He liittivät esineisiin itselleen tai teettäjälle mieluisia tyylipiirteitä sekä yhdistelivät ennakkoluulottomasti laatikoita, kaappeja sekä lasku- ja vetolevyjä. Jopa kaappikello voi saada paikan piironkikokonaisuudesta. Tavallisimpia kansanomaiseen kodinsisustukseen kuuluvia piironkityyppejä oli Suomessa 1800-luvulla neljä: vetolaatikollinen lipasto, vinolipasto sekä leveä– ja kapeaklaffinen lipasto. 

Kansanomaiset piirongit korvasivat säilytyspaikkana arkkuja, aitan orsia ja tynnyreitä. Ensimmäiseksi ne sijoitettiin saliin ja kamareihin. Niiden uumeniin mahtui liinavaatteita, asusteita, talon parhaita astioita, hopealusikoita, muita arvoesineitä, kirjoja ja isännän ”tähärellisiä paperia”. Napsupullokin yleensä löytyi piirongista, ehkä suorastaan sen salalokerosta. Piika ja talontyttö eivät piilottaneet piironkeihinsa pulloja, vaan kokosivat sinne kapioitaan.

Säätyläisten hienoimmat piirongit olivat jalopuuta, mutta ”kyökin puolelle” kelpasivat paikallisten puuseppienkin tekemät maalatut lipastot. Talonpojat ja työläiset eivät mahonkipiironkeja liene kaivanneetkaan, mutta heidänkin silmissään näytti mahonkipintaa jäljittelevä ootraus hienolta.

Piirongit, joista keinutuolin ohella oli 1800-luvulla tullut koko maassa yleisiä muotihuonekaluja, kuuluivat pitkälle 1900-luvulle joka kodin sisustukseen, ja vielä vuosisadan puolivälissä melkein joka kodissa oli ainakin yksi piironki. Isovanhempieni maalaistalosta muistan kahdeksan lipastoa, joista toisia sanottiin piirongiksi, toisia komuutiksi, kahta peilipiirongiksi ja yhtä senkiksi. Nykyisessä kodissani kuten monen muunkin asunnossa Muuramen suoralinjaiset laatikostot jatkavat vetolaatikollisen piirongin perinnettä.

Kalusteita kamareihin on näyttävä lahjateos kansanomaisesta kulttuurista ja sisustuksesta kiinnostuneille.