KESYTETYN KESKILUOKAN (JA KÄNNYKKÄKANSAN) SOSIOLOGIAA?

2000-luvun elämän toimittajien, Tommi Hoikkalan ja J.P. Roosin – kuten myös eräiden kirjoittajien – mielestä kännykkä on sopiva metafora tiivistämään uuden vuosituhannen alun keskeisiä teemoja. Kännykkäkulttuuria tärkeämmäksi kirjassa sentään nousee Anthony Giddensin "elämänpolitiikka", joka on toimittajien johdantotekstin avainkäsitteitä. Giddens vilahtaa muutenkin joka toisen kirjoittajan lähdeviitteissä. Hämmentävä on silti alkuasetelma: kun mediat on ensin määritelty "kollektiivisen kokemuksen työpaikoiksi", päädytään Dianan kuoleman ja kollektiivisen surun kautta "digitaalisiin ja globaalisiin tunneaaltoihin", jotka on sitten jo "helppo politisoida" ja käynnistää sukupuolikamppailuja vaikkapa naisten tasa-arvon puolesta (Rosi Braidotti). Kansalaiset kun ovat jo muutenkin alkaneet rakentaa "minäänsä medioissa ja medioiden avulla" (Teppo Turkki). Kas kun eivät sentään meedioitten avulla?

Pohjois-Karjala on kaukana kehä kolmosen sisäpiireistä eikä täällä taideta vielä elää 2000-luvun urbaania keskiluokkaista elämää, ei ainakaan suuremmin joukoin. Elämänpolitiikkaakin pohditaan harvemmin. Monella ei ole kännykkää, työpaikasta puhumattakaan. Tuntemani sosiologit, useimmat pätkätyöläisiä, ahertavat niiden ikivanhojen ongelmien parissa, joita tuottavat työttömyys, tyhjenevä maaseutu ja hiipuva kansalaistoiminta. Uudemmatkin tutkittavat ilmiöt ovat aika arkisia: elintasokuilujen rajaseutu, maahanmuuttajat ja skini-ilmiö. Ymmärrettävistä syistä kännykkäkulttuuria valaisevat teoriat eivät innosta minua aivan valtavasti – eivät ainakaan ensi lukemalla.

Mutta ihmisen uteliaisuus on loputon (varsinkin hiihtoloman aikana!). Siksipä aloitin 2000-luvun elämän lukemalla Pasi Mäenpään lennokkaan osuuden "Digitaalisen arjen ituja. Kännykkä ja urbaani elämäntapa". En tunnistanut siitä edes vanhinta poikaani, joka väittää käyttelevänsä kännykkää "ympäristöystävällisesti" ja asuu urbaanisti Herttoniemessä. "Mä oon kohta siellä – missä sä oot"-puhelujen merkityksen analysointi tuntuu Mäenpään jaritervolaisessa irrottelussa yhtä vakuuttavalta kuin Salattujen elämien ja virtuaalitodellisuuden ympärille keskittynyt suomalainen "elokuvatutkimus". Huimaa oli lukea Mäenpään jälkeen Hoikkalan ja Roosin johdanto ja havaita, että yhtäkään poikkipuolisen kriittistä sanaa ei kännykkäkulttuurista lausuta siinäkään: matkapuhelin on ajan metafora, jolla ei ole – kirjoittajien mielestä – toisin kuin esim. autolla juuri lainkaan negatiivisia ympäristövaikutuksia?!

2000-luvun elämä sisältää korostetun kännykkäkulttuurisesta lähestymistavastaan huolimatta myös suomalaisia elämänilmiöitä kiinnostavasti valaisevaa sosiologiaa. Aivan keskeinen osuus on mielestäni Stakesin erikoistutkija Matti Kortteisella. "Kohti 2000-luvun sosiaalitieteellistä ajattelua. Keskustelua Anthony Giddensin kanssa" on tämän opuksen "leipä ja suola". Se pohjautuu työttömien selviytymistarinoihin ja myös tilastolliseen seurantaan vuosilta 1987-1996. Kysymys on huono-osaisuuden kasaantumisesta, joka on Kortteisella hienosti yhdistetty Giddensin "luottamus" (trust)-käsitteeseen (Samansisältöiseen "luottamukseen" törmää muuten myös Martti Lindqvistin uudessa kirjassa "Keskeneräisyyden puolustus", 1999). Tätä kasaantumista on puitu jonkinverran julkisuudessakin, mutta Kortteinen tuo artikkelissaan esiin sen syvemmät syyt ja lieveilmiöt – juuri syrjäytettyjen luottamuksen vähenemisen seurauksena. On hyvä muistaa, että Suomessa on edelleen 100000 pitkäaikaistyötöntä – ja melkoinen syrjäytettyjen joukko siinä ympärilläkin.

Myös Raija Julkunen ja Titta Tuohinen keskittyvät suomalaisiin työympäristöihin, mutta heidän tutkimustuloksensa on jostain käsittämättömästä syystä jätetty (Kortteisesta) irrallisiksi, kirjan loppupuolelle. "Työelämänpolitiikka" eräänlaisena vastavetona Giddensin "elämänpolitiikalle" (Julkunen) ja "Suomalaisen työhalun psykologisilla juurilla" (Tuohinen) ovat selvästi kirjan kesytetyn keskiluokan sosiologiasta poikkeavia näkemyksiä. Nämä artikkelit sekä jäsentävät suomalaista todellisuutta uudesta näkökulmasta että hieman kyseenalaistavat "euro-sosiaalidemokraattista" giddensiläisyyttä. Yllättävää on sekin, että dosentti Markku Wilenius Turun kauppakorkeakoulusta on 2000-luvun elämän lähes ainoa globalisoituneen markkinatalouden – ja Giddensinkin – kriitikko! Wilenius lataa: "Merkittävin kysymys on seuraava. Onko elämänpolitiikka inhimillisen elämänhallinnan näkökulmasta edes mahdollista muulle kuin harvalukuiselle eliitille, joka säätelee globaaleja vallan ja rahan verkostoja. Ovatko ympäristön vääjäämätön saastuminen, yritysmaailman yhä tihenevät muutossyklit ja niiden mukanaan tuoma kasvava epävarmuus ensi vuosituhannen elämää määrittelevät ainekset" ("Elämää toisaalla ja tässä: rakenteiden murroksessa kohti uutta vuosituhatta" – s. 279). Siinäpä kysymyksiä, joihon tämä kirja ei yritäkään vastata.

Moneen muuhun ajankohtaiseen ja mielenkiintoiseen aiheeseen puututaan. Risto Heiskalan "Verkko ja minä" esittelee muodikkaan Manuel Castellsin ajattelua kevyen kritiikin kera. Castellsin syrjäytettyjen "neljäs maailma" ei tosin tämän esityksen puitteisiin mahdu. Risto Alapuro jatkaa verkosta verkostoihin ("Kuinka neuvoteltavia sosiaaliset suhteet ovat?") – ja erityisesti uuden keskiluokan lähinnä symbolisiin, löyhiin "näyttämöihin", "parveiluun" ja "uusheimoyhteisöihin". Tästä ei olekaan enää pitkä matka keskiluokan pelkkänä "yleisönä" oleiluun: Jussi Vähämäen "2000-luvun elämä yleisön varjossa" on kauhistuttavan todentuntuinen visio kesytetyn kansanosan näennäisestä osallistumisesta ja taipumisesta markkinavoimien ikeen ja sirkushuvien alle. Tähänkö päättyy koko uusi uljas kansalaisyhteiskunta? Muuten – tämä käsite ja konteksti on keskiluokasta kirjoittavilta päässyt kokonaan unohtumaan. Vahingossa vai tarkoituksella?

Ja lopuksi: eräät 2000-luvun elämän hienoiset piristysruiskeet tulevat myös perheen ja yksityisyyden sosiologian sfääristä. Riitta Jallinojan "Ylilatautunut yksityiselämä" erittelee mm. mediajulkisuuden "luokkajakoja" ja elämää, joka ei ole enää eläjänsä hallittavissa . Anna Rotkirchin "Pirstoutunut vanhemmuus" on näpäkkä puheenvuoro romantisoidun, ns. puhtaan parisuhteen rikkoutumisesta lasten syntyessä ja vanhempien roolien ollessa muutenkin murroksessa. "Valmentajavanhempien" ja ns. pellossa elävän "erämaaperheen" työjaossa ja ajankäytössä on vielä Suomessakin melkoisia eroja. Entä mitä tapahtuu, kun aikaa pakenevat "aikatauluttajat", statusta tavoittelevat (uusavuttomat) vanhemmat ovat siinä tilanteessa, että teletappeja tuijottava tenava tiedostaa: "äiti on minulle velkaa kaksi tuntia ensi lauantaina"?

Koska luin 2000-luvun elämää rinnan teologi Martti Lindqvistin Keskeneräisyyden puolustuksen kanssa, esitän aivan lopuksi Lindqvistiä hieman mukailevia kysymyksiä: voiko – ja pitääkö – elämää hallita ja haltuunottaa aina ja aina ja "dynaamisesti" kaikkialla vai jääkö se lopultakin keski-iän jälkeen keskeneräiseksi? Mitä elämänpolitiikkaa, 2000-luvun elämää ja uutta sosiologiaa se sellainen on, missä ei ole sijaa eläkeläisille ja vanhuksille? Miksi äänettömiä, puolustuskyvyttömiä ja -"vähemmän digitaaleja tai genitaaleja" – syrjäytettyjä ei edelleenkään oteta vakavasti elämänsä subjekteina? Miksi nuorekas, kehä kolmosen sisäpiiriin kesytetty keskiluokka alkaa olla paitsi mediassa myös sosiologisessa tutkimuksessakin kaiken mitta?

Pentti Stranius