Ainakin on selvää, että 40 000 niteen kirjaston omistava Bonnet ei voi elää ilman kirjoja. Hänellä kirjaston kokoaminen on mennyt ehkä kirjahulluuden puolelle, mutta vaatimattomankin kirjaston omistaja tunnistaa tässä kirjassa useita läheisiä aiheita. Sellaisia kuin mihin kirjat saa sijoitettua, miten kirjasta voi luopua, miten eri kirjoja luetaan, mistä niitä saa ja miten tulla toimeen kirjastossa asuvien lukuisten kirjojen sivuilla elävien henkilöiden kanssa.

Kirjan lukee pienessä hetkessä, mutta siinä esitetyt huomiot, anekdootit, sitaatit ja ohjeet jäävät elämään pitkäksi aikaa. Ei vähiten siksi, että Bonnetin ongelmiin samaistuu ja niitä miettii omalta kohdaltaan. En esimerkiksi välttämättä sijoittaisi kirjoja kylpyhuoneeseeni, sillä suihkua voisi olla vähän hankala käyttää eikä minulla satu olemaan siellä ikkunaa kuten hänellä. Toisaalta, kuten Bonnetin siteerama Umberto Econ lausuma kuuluu: ”Jos Jumala olisi olemassa, hän olisi kirjasto”. Miten siis asunnon mikään huone voisi olla ilman kirjoja? Bonnet kertoo myös ihmisistä, joilla on monia asuntoja kirjoja varten. Mikä ajatus! Jo pelkästään se oikeuttaa haaveilemaan lottovoitosta.

Toisaalta on totta, että kirjojen haalimisessa tärkeintä ei ole lopputulos, vaan itse prosessi. Kuten kaikessa keräilyssä, kauheinta on ns. hemuliongelma : mitä tehdä kun kaikki on kerätty? Bonnet kertoo herkullisesti kirjojen metsästäjistä ja kiihkeistä lukijoista, joille kirjat ovat pikemminkin persoonallisuuden jatke kuin omaisuutta: ”Kirjamaanikon ja hänen tuhansien kirjojensa välille kehkeytyy siis outoja siteitä. Samanlaisia siteitä kuin puutarhurin ja joka paikkaan tunkeutuvan köynnöskasvin välille … Niinpä hedelmälliset kirjastot itsenäistyvät, niistä tulee eläviä olentoja” (s. 35).

Toki puutarhassakin on elettävä ja sitä on hoidettava. Bonnet mietiskelee erilaisia tapoja järjestää kirjastoja  ja luokituksien ongelmia. Tässäkin suhteessa voi tehdä elämänsä vaikeaksi. Kerrotaan esimerkiksi, että eräs henkilö ei uskaltanut laittaa tosielämässä riitasuhteissa olevia kirjailijoita lähelle toisiaan kirjahyllyssä; eräs toinen taas pyrki naittamaan kirjoja keskenään. Yleisesti voi kai olla Bonnetin kanssa yhtä mieltä siitä, että kirjaston järjestyksestä pysyy kärryillä vain sen omistaja, joka on asettanut kirjat yksitellen paikoilleen vuosien kuluessa. Toki UDK:t ja muut julkiset järjestelmät ovat luku sinänsä.

Bonnet muistuttaa myös siitä, että kirjoja luetaan eri tavoin. Jotkut luetaan ahmaisten, joitakin makustellaan, joku tekee merkintöjä, joku säästelee kirjaa, joku lukee joka sanan, toinen kursorisesti. Olennaisinta on se, että jokaiselle lukeminen on ainutlaatuista toimintaa, joka on loppujen lopuksi riippumatonta siitä, lukeeko tekstiä kirjasta, Kindlestä, nettisivulta vai lehdestä. Kukaan kirjamaanikko ei kerää kirjoja vain keräämisen vuoksi – niitä kerätään nimenomaan luettavaksi.

Fyysinen kirja on silti oma lukunsa, mistä muistuttaa kirjan loppupuolella kerrottavat murheelliset tarinat kirjastojen kuolemista. Niitä pommitetaan, räjäytetään ja poltetaan ja joskus vain hajoitetaan (kuten jokainen Abebooksin kanta-asiakas voi havaita). Karmein on ajatus oman kirjaston palamisesta. Sehän olisi sama kuin koko menneisyyden menetys! Toisaalta, silloinhan voi aloittaa alusta. Vetävä ajatus sekin.