Kirjailijoiden Kalevala -teosta varten on pyydetty Suomen Kirjailijaliiton kautta suomalaisia nykykirjailijoita kirjoittamaan Kalevala-aiheesta vapaasti mitä haluavat. Lopputuloksena on varsin moninainen kokoelma tekstejä, kirjoittajina kaksikymmentäyksi kirjailijaa. Heistä useimmilla näyttää olevan jopa melko vahva suhde Kalevalaan. On tietenkin selvää, että suurin osa niistä kirjailijoista, joilla ei ole mitään suhdetta Kalevalaan eikä lainkaan kiinnostusta sitä kohtaan, on jättänyt kirjoittamatta.

Kirjailijoiden osuus on jaettu kolmeen osaan, joka on nimetty otsikoilla ”Lukemisen muunnelmia”, ”Kokemisen vapaus” ja ”Vaikutteita”. Näitä ennen on sijoitettu neljän eri alojen tutkijan artikkelit, jotka lähestyvät aihetta kukin omasta suunnastaan. Luvun otsikkona on ”Tekstit esityksinä”. Tutkijoiden artikkelien lisäksi lukemista ohjaavat myös kirjan etu- ja takakansi, joiden kuvat ovat Rosa Liksomin tuotantoa.

Tutkijoiden Kalevala

Kalevala on ollut monenlaisen tutkimuksen kohteena lähes ilmestymisestään alkaen. On tutkittu toisaalta Kalevalan henkilöhahmoja ja tapahtumia sekä toisaalta Lönnrotin työtä Kalevalan kokoamisessa ja kansanrunoja Kalevalan taustalla. Kalevalaa taiteellisen inspiraation lähteenä on kuvataiteilijoita lukuun ottamatta tutkittu vasta hyvin vähän. Kirjailijoiden Kalevalaan sisältyvät tutkijoiden artikkelit lähestyvät aihetta tästä näkökulmasta ja vielä nimenomaan kaunokirjallisuuden kannalta.

Ensimmäisessä artikkelissa ”Sanojen alinen maailma: Kalevala” ympäristöestetiikan professori Yrjö Sepänmaa etsii Kalevalan ”mentaalista tekstiä” Kalevalan ja siitä kirjoitettujen sanojen pinnan alta. Sepänmaa mainitsee joitakin teoksia, joissa intertekstuaalinen yhteys Kalevalaan on ilmeinen, ja esittelee mahdollisuuksia, joita Kalevala voisi tarjota. Kalevala voi olla kieli, joka on kytköksissä omaan maailmaansa, mutta saman kielen avulla voidaan ilmasta paljon muutakin.

Folkloristiikan emeritaprofessori Satu Apo tarkastelee artikkelissaan ”Kolme Kullervoa” Kullervon hahmoa runonlaulajien esityksissä, Lönnrotin Kalevalassa ja Kiven Kullervo-näytelmässä. Kuten tunnettua, Kalevalan Kullervo oli nimenomaan Lönnrotin luomus, jonka hän kokosi yhdistelemällä veljesvihasta, sisaren turmelemisesta, paimenen kostosta ja sotaan lähdöstä kertovia runoja yhden päähenkilön kokemuksiksi. Apo kuvaa, miten Aleksis Kivi muotoili omasta Kullervostaan Lönnrotin vihjeitten pohjalta silloisessa poliittisessa tilanteessa mahdollisen vapaussankarin.

Kuva: Armas Launiksen (1884-1959) Kullervo-ooppera kantaesitettiin Suomalaisessa Oopperassa Kalevalan päivänä 28.2.1917. Suomen kansallisooppera. Kalevalaseura.

Teatteritieteen dosentti Pentti Paavolainen käsittelee artikkelissaan ”Sankariksi kelpaamaton?” Evald Jahnssonin Lalli-näytelmää, joka valmistui vuonna 1873. Näytelmä sai ristiriitaisen vastaanoton, sillä aikalaisten odotuksissa näytelmästä olisi pitänyt löytyä ylevä ja jalo sankaritoimija ja hänen vastapainonaan alhainen ja raukkamainen konna. Myös näytelmän aihe oli vaikea, koska päähenkilö Lalli asettui nimenomaan kristinuskoa vastaan, vaikkakin suomalaisia perinteitä puolustaen.

Kotimaisen kirjallisuuden tutkijatohtori Siru Kainulaisen artikkeli on otsikoitu ”Vanhoja vaikutuksia, uusia muotoja: runon laulullisuudesta”. Kainulainen toteaa, että kansanrunouteenkin kuuluvaa laulullisuutta on pidetty vanhanaikaisena ilmiönä, josta on pyritty eroon. Vaikka laulullisuutta sanana ei nykyään juuri käytetä uuden runon yhteydessä, laululyriikkaa ja riimillisiä runoja on silti kirjoitettu paljon. Laulullisuutta voi nähdä (tai oikeastaan kuulla) nimenomaan sellaisissa runoissa, joita luetaan ääneen, kuten nykyään taas tapahtuu. Vaikka runous uudistuu, se myös varioi vanhaa ajankohtaisin keinoin.

Kirjailijoiden tutkintoja

Tutkijoiden esitysten jälkeen alkaa kolmeen osaan jaettu kirjailijoiden osuus. Kirjoittajina on kaksikymmentäyksi kirjailijaa, kahdeksan naista ja kolmetoista miestä. Muutama vahvasti Kalevala-vaikutteinen teos kirjoittajineen näyttää tosin kokonaan unohtuneen. Esimerkiksi Kalevan soljen (2002) kirjoittaja Jari Tammi mainitaan vain ohimennen. Kalevala on näkynyt myös dekkari/jännityskirjallisuudessa, ehkä tunnetuimpana esimerkkinä Mikko Karpin Väinämöisen vyö (2007). Tietenkään lukija ei voi tietää, miten kovasti esimerkiksi juuri näitä kirjailijoita on yritetty saada mukaan. Silmiinpistävää on kuitenkin se, että lasten ja nuorten kirjallisuudessa julkaistuja Kalevalaan linkittyviä kirjoja ei mainita lainkaan, ei edes Timo Parvelan kohtalaisesti julkisuudessa ollutta ”Sammon vartijat” -sarjaa (2007–2009). Näin Kirjailijoiden Kalevala tuo vähintään epäsuorasti esiin myös oman tulkintansa siitä, kuka on kirjailija ja mikä on kirjallisuutta.

Tavallisesti kirjoittajat esitellään parilla rivillä kirjan lopussa, tällä kertaa on tehty toisin. Kukin kirjoittaja esitellään kuvan kera omalla sivullaan tekstinsä edellä. Tämä on hyvä ratkaisu, sillä näin jokaisesta on voitu tuoda esille hiukan tavallista enemmän. Lyhyiden tekstien lisäksi lukija saattaa tutustua kirjailijaan, jonka aikaisemmin tunsi vain nimeltä.

Ensimmäinen kirjailijaosio, ”Lukemisen muunnelmia”, sisältää kahdeksan kirjailijan mietteitä siitä, miten Kalevalaa voisi lukea ja käyttää. Osion ensimmäisessä tekstissä ”Tehty vai tekeytynyt?” Hannu Raittila pohtii tekijyyden ja vaikutteiden kysymyksiä, jotka ovat tärkeitä ja ajankohtaisia muutenkin kuin vain Kalevalan osalta. Hieman samaa aihetta sivuaa Virpi Hämeen-Anttila tekstissään ”Kalevaloita”. Hän toteaa, että jokainen kirjailija on ollut lukija ennen kuin hän on alkanut kirjoittaa; hän kirjoittaa ja ”tietää kirjoittavansa toisten hartioilla seisten.” Osiossa on mukana myös Johanna Sinisalon teksti ”Sankarit – erään kirjan tarina”, jossa Sinisalo käsittelee Sankarit-romaaninsa syntyvaiheita ja sen kirjoittamisessa tekemiään ratkaisuja.

Toisessa osiossa, ”Kokemisen vapaus”, kuusi kirjoittajaa tarkastelee omaa suhdettaan Kalevalaan, sen henkilöhahmoihin ja tapahtumiin. Itsekin Väinämöisestä kirjoittanut Hannu Mäkelä käsittelee Väinämöisen hahmoa ja erityisesti Väinämöisen ja Ainon suhdetta tekstissään ”Vanha mies ja nuori nainen”. Jari Järvelä kirjoittaa otsikolla ”Sammonkaduilla, sammon teillä” ja toteaa, että hänen samponaan on ollut toisaalta lapsena saatu Nykysuomen sanakirja ja toisaalta tarinat, erityisesti salaisuudet, joista ei puhuta julkisesti. Torsti Lehtinen puolestaan pohdiskelee Kullervon kirousta samannimisessä kirjoituksessaan. Marko Hautala lähestyy Kalevalaa toisesta suunnasta: hän kirjoittaa ”Hauensilmä”-tekstissään haluavansa ymmärtää Kalevalaa linnunsilmä-horisontista, joka ei ole sidottu isänmaan turpeeseen, vaan osana ikivanhoja myyttejä.

Viimeisen osion, ”Vaikutteita”, aloittaa Rosa Liksomin sarjakuvamuotoinen tulkinta Hirven hiihdosta. Osio on kirjan kaunokirjallisin, sillä se sisältää myös kolme novellia, Pirjo Hassisen ”Viimeinen haastattelu”, Sirpa Kähkösen ”Lapsen tieto, naisen muisti” ja Marja-Leena Mikkolan ”Mehiläinen, mies keveä”, sekä Heikki Turusen runon ”Metsän ukko”.

Kirjailijoiden tekstit ovat hyvin vaihtelevia. Mukana on kiinnostavia pohdintoja Kalevalan olemuksesta ja kirjoittajan omasta suhteesta Kalevalaan. Kaikkien osioiden teksteissä on mukana omakohtaisia sävyjä, osa on hyvin henkilökohtaisia ja paljastaviakin kertomuksia kirjoittajan omasta elämästä ja nuoruudesta. Lisäksi mukana on kaunokirjallisia tuotoksia, novelleja, runoja. Kokonaisuus on mielenkiintoinen ja sellainen, että jokainen lukija löytää todennäköisesti ainakin yhden itseään puhuttelevan tekstin. Ehkäpä juuri tässä näkyy Kalevalan elinvoimaisuus.