Euro-Suomen ainut oikea urbs , kaupunki sanan roomalaisessa merkityksessä, on tietysti stadi eli Helsinki. Se on sitä paitsi noteerattu myös EU:n puitteissa aidoksi eurooppalaiseksi kulttuurikaupungiksi vuonna 2000. Helsinki on ainut oikea stadi myös sille nuorelle kaupunkitutkijajoukolle, joka on Stadipiirin nimissä toimittanut kiehtovan ja monimerkityksellisen artikkelikokoelman "URBS . Kirja Helsingin kaupunkikulttuurista".

URBS on korostetun 2000-lukulainen tuote, siis moderni tutkimus. Sen voisi nähdä myös eräänlaisena jatko-osana Tommi Hoikkalan ja J.P. Roosin toimittamalle "2000-luvun elämälle", jonka urbaaneimman artikkelin ("Digitaalisen arjen ituja. Kännykkä ja urbaani elämäntapa") laati URBS-toimittajana nyt esiintyvä Pasi Mäenpää. Mutta URBS menee 2000-luvun elämääkin pitemmälle. Se julistaa jo johdantoluvussa: "Kirjassa ei käsitellä kaupungin sosiaalisia ongelmia". Tosin jo seuraava lause ottaa hieman takapakkia: "Tämä ei tarkoita halua irtautua yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ihanteesta. Lähestymme kaupunkikulttuuria vakavasti tekijänä, joka muokkaa ja rakentaa olemistamme päivittäin ja josta voi lukea nyky-yhteiskunnan olemuksen peruspiirteitä".

URBSin monimerkityksellinen kiehtovuus perustuu silti juuri niihin sosiaalisiin ilmiöihin ja väistämättä myös ongelmiin, joita artikkelien kirjoittajat välittävät – usein kuin ohimennen ja rivien väleissä! Niinpä kirjaan voi suhtautua myös ns. vastahistoriallisesta näkökulmasta eli lukea sitä "toisin" (vrt. Marc Ferro & Pierre Sorlin). "Vastakulttuurista" luentaa harrastaa luultavimmin pääkaupunkiin jo valmiiksi kriittisesti asennoituva maalaisserkku, mutta tämän paradoksin pauloihin jouduin itsekin – 15 vuotta stadissa asuneena ja sieltä vasta muutama vuosi sitten poismuuttaneena muistelijana…

Tirkistelyä kaupunkilaisten julkisiin olohuoneisiin

URBS on myös lähihistoriallinen, 1990-luvun helsinkiläisilmiöitä esittelevä teos, jossa menneisiin vuosikymmeniin viitataan vain poikkeustapauksissa. Monelle kirjoittajalle kaupunki alkaa olla urbs vasta tässä ja nyt. Kyse on näin myös siitä uuden ja nuoremman sukupolven "postkommunistisesta" avautumisen, kansainvälistymisen ja vapautumisen tunteesta, jonka nähdään – tai oletetaan? – heijastuvan erityisesti pääkaupungin katuelämään harmaan ja yksitoikkoisenYYA-Suomen muuttuessa värikkääksi ja viihteelliseksi Euro-Suomeksi. Kyse on Helsinkiin keskittyneistä urbaaneista ilmiöistä, jotka leijuvat ilmassa ja joiden tutkiminen tieteellisesti on lähes mahdotonta. Niiden näkeminen on silti tärkeää ja vähintäänkin mielenkiintoista. Tästä tulevaisuushakuisuudesta valitettavasti seuraa, että moni URBS-kirjoittaja ikään kuin jämähtää epähistoriallisesti nykyisyyteen, joku jopa tulevaisuuteen.

Kaikista hengästyttävin stadipiiriläinen on kieltämättä loistelias sanataituri Pasi Mäenpää, jonka laatima "Viihtymisen kaupunki" johdattelee meitä aluksi kännykkäkulttuurin äärelle::
"Kännykkä on väline, joka mahdollistaa irtautumisen toisesta ihmisestä säilyttäen lupauksen jälleennäkemisestä. … laite, jolla liikettä jatketaan toisin keinoin. Sillä ennakoidaan jatkuvasti tulevaa ja nopeutetaan maailman tulemista luokse. … …rytmitetään pitkäveteinen matka nopeampaan tahtiin." Parhaimmillaan Mäenpää on käsitellessään pääkaupunkia kuluttamisen ja kaupankäynnin "olohuoneena": "Kaupat työntävät mainostensa ja myyntipöytiensä etuvartiot ulos hämärtämään rajaa kauppatilan ja katutilan välillä. Oikeastaan kaupungissa ei voi enää käydä käymättä kaupassa. … Kauppakeskuksissa kauppojen lasiseinät, kynnyksettömät portit ja ovettomat aukot hyödyntävät avoimesti shoppailevien kaupunkilaisten alttiutta horjahtaa sisään vähäisimmänkin impulssin varassa". Ja silti tämä "yhdenmukaisuus" ei Mäenpään mielestä aitoa kuluttaja-kaupunkilaista häiritse, koska hän osaa keskittyä "sisäiseen maailmaansa" ja välttää "ylitsepursuavat visuaaliset ärsykkeet": "Ne ovat hänelle tuttuja puitteita, jotka hän sivuuttaa taka-alalle keskittyessään kiertelyyn, katseluun ja etsiskelyyn, jotka luovat toiminnalle mielen ja merkityksen". Ja kännykkäkulttuuri taas "tekee mahdolliseksi entistä aistimellisemman ja moniaistisemman kokemuksen" (ss.17-31).

Varsinaisia "kansalaisten olohuoneita" ovat ravintolat, uudet kahvilat ja pari vuotta sitten avattu taideolohuone eli Nykytaiteen museo Kiasma. Juuri niiden ansiosta stadi on elävöitynyt ja myös tullut kaikkien ulottuville, siis demokratisoitunut – ainakin Sampo Ruoppilan, Timo Cantellin, Johanna Mäkelän, Taina Rajantin ja Maaria Lingon mielestä. Ruoppila ja Cantell kuvaavat kiinnostavasti myös helsikiläisen ravintolakulttuurin eri vuosikymmeniä, Mäkelä ja Rajanti aivan viime vuosien "cafeistumista". Maaria Linko näkee Kiasmassa "olohuoneistumisilmiön" myös taiteen puolella. Nykytaiteen museo kannustaa kävijää kuljeskeluun ja oleiluun "vailla paineita teosten oikeanlaisesta ymmärtämisestä" (s. 87). Näin siitä tulee katettujen ostoskeskusten lailla toimiva moderni tila, joka avautuu Lingon mielestä, ostoskeskuksista poiketen, myös kiitettävästi ulospäin. Sisään voi astua kuka tahansa. Moderni ja urbaani nykytaide kuuluu kansalle toisin kuin korkeakulttuuri, joka on kätketty vaikeammin lähestyttäviin pyhättöihin.

Turuilla ja toreilla, silti kontrollissa näkymättömän katseen alla

URBSin hauskimmat yksittäiset artikkelit ovat mielestäni Sirpa Tanin "Turistin katseita kaupunkiin" ja Hille Koskelan "Turva-kamera-kontrolli: kadun näkymättömät katseet". Tani kertoo kuvitteellisen tarinan siitä miten turisti näkee Helsingin sinne saapuessaan. Toisaalta hän kommentoi tätä kokemusta myös tieteellisesti. Tarinat kulkevat rinnan ja aikaansaavat ahaa-elämyksiä myös omien turismi-kokemusten saralta: perin yleisinhimillistä tuo esitteisiin uskominen, pettyminen ja yllättyminen niillä seikkailun sivupoluilla, minne matkaopas ei yllytä tai turistin jalka yleensä eksy.

Koskelan Turva-kamera-kontrolli on artikkelikokoelman herkkupala. Se paljastaa hätkähdyttävästi sen valvonnan paljouden ja vallankäytön näkymättömän oudon olemuksen, mikä kamera-kontrolliin liittyy. Sellaiset ilmiöt kuin koulupihojen kamera-valvonta, lume-kameroiden olemassaolo kauppakeskuksissa tai valvontakameroille (ulkomailla, ei vielä Suomessa?) esiintyvät taiteilijaryhmät tuntuvat aluksi perin kummallisilta, mutta löytävät hyvin selityksensä Koskelan perusteellisesta tekstistä. Artikkeli on ensimmäinen käsiini osunut selvitys kamera-kontrollista, jossa pohdiskellaan vakavasti niin tätä "anonyymia" vallankäyttöä kuin yksityisyyden suojan murtumista, jatkuvaa näkyvillä oloa suurkaupungeissa. Koskela myöntää auliisti myös valvontakameroiden ja sosiaalisten ongelmien yhteyden: "…valvonta on seurausta sosiaalisesta kyvyttömyydestä" kun esim. rikollisuutta ei pystytä estämään "ihmisten välisin keinoin". Samalla tuotetaan uutta sosiaalista kyvyttömyyttä ja tarvetta vielä tehokkaampaan teknologiaan, jolloin ollaan ajautumassa omalaatuiseen ongelmaratkaisumalliin, turvavarustelukierteeseen (s. 178).

Mervi Ilmosen "Helsingin Senaatintori muistiteatterina" edustaa URBS-kokoelmassa harvinaisempaa historiatietoista tekstiä. Ilmonen palauttaa ensin mieliin Senaatintorin alkuhistorian Venäjän vallan manifestina, Ruotsista irrottautumisen symbolina ja uuden imperiumin mahtavuuden muistomerkkinä. Sen jälkeen hän käsittelee toria "rituaaliteatterina" (Uudenvuoden vastaanotto), "demokratiateatterina" (Lapuanliike, työväen vappujuhlat) ja "huviteatterina" (1990-luvun taiteiden yöt, maakuntajuhlat, rock-konsertit ja elokuvaesitykset). Kaikesta tästä melskeestä huolimatta Senaatintori "…karnevalisoituu tapahtumatoriksi vain hetkittäin. Enimmäkseen sille on edelleen ominaista rauhallinen autius" (ss. 95-101). Vallan polttopisteessä sijaitseva tori ei antaudu markkinahumulle ja kansalle yhtä helposti ja arkipäiväisesti kuin esim. Hakaniemi Pitkänsillan toisella puolella, työläisten kaupunginosassa.. Työväenkin Senaatintori päästää pinnalleen vain hetkittäin, esim. vappuna.

Voisi olettaa, että URBS. Kirja Helsingin kaupunkikulttuurista ottaisi haltuun myös stadin laitapuolen ja lähiöt. Tai vertailisi tavalla tai toisella eri kaupunginosia ja alueita tyyliin Kaivopuisto/ Marjaniemi vs. Kallio/Jakomäki. Näin ei kuitenkaan tapahdu muualla kuin Tuukka Haarnin osuudessa "Unelmien Töölönlahti – painajaisten Kamppi", joka valottaa mielenkiintoisesti mm. kantakaupungin kaupunkisuunnittelun historiaa ja siihen liittyvää vallankäyttöäkin. Lähiöistä poiketaan ainoastaan Kontulassa, mutta senkään "ostarilta" ei tahdo löytyä minkäänlaista todellista tarinaa, pääkaupunkiseudulle niin tyypillistä lähiö- tai metrokulttuuria. Myöskään selvästi erilaista ja poikkeavaa kapakka-kahvila- tai elokuvateatterikulttuuria ei noteerata juuri lainkaan. Ex-elokuva-arkistolaisena ja Aki Kaurismäki-fanina olisin mielelläni lukenut muutaman sivun vaikkapa sellaisesta uudesta kulttuurisesta 1990-luvun "Bermudan neliöstä", jonka Eerikinkadulla muodostavat elokuvateatterit Andorra ja Orion ohjelmistoineen sekä mainiot nostalgiset kulttuuribaarit nimeltä Corona ja Moskova. Näihin "olohuoneisiin" eksyy varsin moni nuori stadilainen ja muualtatullutkin erilaisen kaupunkikulttuurin harrastaja.

URBS-kokoelman useiden artikkelien lähes sinisilmäinen kritiikittömyys kaikkea, etten sanoisi eurostoliittolaista urbaania kohtaan tuottaa paradoksaalisesti vastavaikutuksensa. Se pistää suhtautumaan kirjaan vakavasti, lukemaan sitä tavallistakin tarkemmin – ja "toisin". Kaupunkiarjen uudet euro-ilmiöt kuvataan osaavasti, vauhdikkaasti, mutta usein kovin kevyesti havainnoiden ja sen kummemmin kantaaottamatta. Sosiaaliset ongelmat putkahtelevat esiin kuriositeetteina rivien väleissä, pikaisina välähdyksinä. Sekin on sentään jo paljon. Anteeksiantamatonta on kuitenkin kaiken sen keskustan myllerryksen, vanhan kaupunkikuvan tuhoamisen ja ns. lasipalatsirakentamisen "ymmärtäminen", jolla kantakaupunkia käännetään ylösalaisin kaupallisiin ja vallankäytön tarpeisiin. Yhtään kritiikin sanaa ei saa edes mediavallan pöyhkeä tunkeutuminen stadin kaikkein pyhimpään – eduskuntatalon, Kiasman ja asemarakennuksen tuntumaan noussut Sanomatalo. Päinvastoin – Pasi Mäenpää tilittää: "Talo on ikään kuin kokonainen kortteli, joka ottaa haltuun ympäröivän julkisen katutilan ja avautuu sisäänpäin kahvilaan, ravintoloihin ja liiketiloihin – se on uuden Helsingin hengen tiivistymä" (s. 29). Niin, ehkäpä näin onkin?

Pentti Stranius

Kirjoittaja työskentelee Venäjä-tutkijana Joensuun yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksella