RANT. TA. LI. on Tiina Pihlajamäen toinen romaani. Se vie lukijan kahden ns. tavallisen suomalaisen lapsiperheen arkeen, jota hallitsee erilainen, myös yhteiskunnan kannalta hankala lapsi. Kirjailija hyödyntää teoksessa taitavasti tietämystään ja käytännön kokemuksiaan erityislapsista.

Kirjan päähenkilöt ovat 10-vuotias Jussi ja 5-vuotias Oskari. Alussa he eivät tunne toisiaan eivätkä tiedä toisistaan mitään.

Poikien ja heidän perheittensä tarinat etenevät vuorotellen ja erottuvat erilaisen kirjasimen ansiosta. Jussi kertoo itse elämänsä tapahtumista. Oskarin elämästä kertoo äiti. Kummankin kertojan puheenvuorot ovat sekä esitystavaltaan että asiasisällöltään todentuntuisia ja uskottavia.

RANT. TA. LI. hahmottaa eloisan kuvan pojista, heidän puuhistaan ja reaktioistaan sekä kummankin perheestä ja muusta sosiaalisesta ympäristöstä. Kerronta kulkee lokakuusta seuraavan vuoden kesäkuuhun, jolloin poikien ja heidän perheidensä polut kohtaava, ja varsinkin äidit saavat tukea toisistaan. Kirjan lopussa tapahtuvat huipentuvat järkyttävästi.

Poikien sosiaalinen tausta on hieman erilainen. Jussin perheessä on äidin ja isän lisäksi lukiota käyvä Anni-sisko ja ammattikoulua käyvä Saku-veli sekä kissat, Nolla ja Viiri. Marjatta-äiti on työssä Ruokavarastossa; Lasse-isä on välillä työssä, välillä työtön ja nautiskelee alkoholia turhan paljon. Itsensä ikäisiä kavereita Jussilla ei ole, mutta hänellä on yksi ystävä, Paavo, jolla on ”diapeettes” ja jota hän auttaa jalkojen pesussa. Oskarin läheisiin kuuluvat Rita-äiti ja Lasse-isä sekä äidin Tarja-sisar, opettaja, ”omahyväinen kasvatusasiantuntija”, jolla on kaksi mallilasta. Rita on kenkämyyjä ja Lasse on insinööri.

Perheiden edellytykset ymmärtää ja eritellä poikiensa käyttäytymistä ja sen syitä ovat erilaiset, eikä kenelläkään ei tunnu olevan hyviä keinoja käsitellä hankalia tilanteita, joihin pojat ajautuvat. Rita pohtii usein lapsensa ja koko perheen elämäntilannetta; Marjatan mahdollisista pohdinnoista ei Jussi kerro. Mutta äidin neuvottomuus ja huolekkuus kuuluvat hänenkin tarinassaan. Huolta aiheuttavat myös raha-asiat.

Kummassakin perheessä isä koettaa vetäytyä syrjään ja vähättelee poikansa ongelmia tai saattaa jossakin välissä muistella oman lapsuutensa kouluaikoja ja rangaistuskeinoja. Ammattiauttajiin tukeutuminen tuntuu turhalta. Lassen mielestä Oskarissa ei ole mitään vikaa. ”Se vaan on tollainen… kekseliäs.”  Jussin isä puolestaan karjuu pojan lisäksi opettajalle ja rehtorille:

Ja te hiton asiantuntijat! Ettekö te tajuu, että tolla jätkällä on helvetin tylsää? Antakaa sille kunnon tekemistä, puutöitä ja jotain muuta käsillä vääntämistä.

Perhe ja sivullisetkin voivat välillä ihastella ja ihmetellä poikien lukemisharrastusta, kekseliästä kielenkäyttöä, piirustuksia tai kiinnostusta esim. oikeakielisyyteen, elektroniikkaan, merentutkimuslaitteisiin tai palontorjuntaan. Mutta lähes aina pojat käyttäytyvät toisin kuin ikätoverinsa ja toisin kuin aikuiset odottavat.

Uusissa ja yllättävissä tilanteissa tai jos vanhat rutiinit eivät toistu tai asiat eivät yleensä mene poikien mielen mukaan, he joutuvat pois tolaltaan. He eivät osaa sopeutua uuteen tilanteeseen tai joustaa toimissaan, vaan purkavat turhautumisensa kiljumisena ja huutona, raivokkaana sanaryöppynä tai huitoen, hosuen ja lyöden. Jussi pystyy huutamaan 118 desibelin voimalla – hän on sen mitannutkin musiikkiluokassa – ja kiljuu välillä niin, että maailma näyttää muuttuvan punaiseksi tai mustanpunaiseksi eikä äänikään enää kulje. Oskari puolestaan voi kiljua tuntikausia.

”Erityislapset” eivät ole samasta muotista valettuja, vaan jokainen on oma yksilönsä. Niin ovat Jussi ja Oskarikin, vaikka kumpikin rakastaa vettä ja sukeltelemista ja kummankin on vaikeaa solmia suhteita toisiin lapsiin. – Maallikko, joka ei ole joutunut tekemisiin asperger-lasten kanssa, voi pitää kirjan kuvauksia Jussin ja Oskarin touhuista liioiteltuina tai epätodellisina, mutta sitä ne eivät ole. Pihlajamäki tietää, mistä kirjoittaa.

Kirjan takakannessa kehutaan: ”Hauska ja koskettava romaani pojista, joille maailma on liikaa ja liian vähän.” Koskettava teos ehdottomasti on, mutta hauskana en sitä osaa pitää. Poikien toilaukset voisivat tietenkin huvittaa jossakin slapstick-komediassa, mutta eivät todellisessa elämässä – ei varsinkaan, jos omassa ympäristössä on asperger-lapsi. Kirja on jännittävä ja paikoin suorastaan riipaiseva. Se voi myös herättää kotiväen, päiväkodin henkilöstön tai alakoulun opettajan huomaamaan, ettei oudosti käyttäytyvä lapsi ole ilkeä ja paha. Hän vain panee välillä ranttaliksi – ja tarvitsee apua.

JUSSIN MAAILMA

Jussin maailmassa on paljon rajoituksia, joita hän itse itselleen asettaa. Jalkakäytävällä hän kävelee tai juoksee vain tietynlaisia laattoja – avaruuskiskoja – pitkin. Toiset kiskot johtavat helvettiin, ja väärältä riviltä voi pudota mustaan aukkoon. Syömisessäkin on omat sääntönsä. Aikuiset eivät tajua, että ruoat pitää asettaa lautaselle ihan tietyllä tavalla eikä ruoka-aineita saa sotkea keskenään.

Puhtaus on myös tärkeää. Jussi on bakteerikammoinen, mutta kiipeää silloin tällöin koulun haisevalle roskalavalle. Kotona hän pesee käsiään saippualla ja kynsiharjalla verille asti. Myös ruokailuvälineiden on oltava puhtaita.

He eivät ymmärrä, miksi kaikki pitää pestä. Minä en jaksa koko ajan riidellä. Haluan kotiin, missä saan rauhassa pestä haarukat ja pillit – –

Jussi puhuu kirjakieltä, vaikka muut eivät niin tee. ”En minä hienostele! Ihmiset puhuvat eri kieltä kuin kirjoittavat, paitsi minä.” Paavon luona hänen asenteensa hieman pehmenee: ”Minä voin opetella vähän murretta. Mää mää mää.” Jussi myös laskee ja mittaa kaikkea – juoksemiaan askelia, ohikulkevia ihmisiä, jakamiensa lehtien määrää sekä jalkapallokentän tai kaivamiensa kuoppien pituutta.

Vaikka Jussi on kiinnostunut kirjoista ja lukee paljon – myös ”Naku Naakkaa” – koulu ei hänelle maita. Koulu on pojan mielestä perseestä, eikä hän halua mennä sinne, sillä siellä on tylsää eikä siellä opi mitään. Jos hän menee, hän kiusaa toisia oppilaita ja joutuu sitten rehtorin puhutteluun. Mielestään hän ei ole oppinut koulussa muuta kuin virkkaamaan ketjusilmukoita ja potkimaan palloa – sitäkin huonosti. Muun hän on oppinut kirjoista.

Opettaja lähettää yhtenään viestejä Jussin kouluongelmista vanhemmille, mutta nämä eivät niitä aina saa, kun pojan reissuvihko unohtuu milloin minnekin. Opettaja ei voi viestittää puhelimellakaan, kun se ei aina toimi, koska puhelinlasku on maksamatta. Usein viesteissä pyydetään vanhempia saapumaan kouluun palavereihin tai ilmoitetaan sossun tanttojen tulevan kotiin. Jussi ei palavereista eikä tantoista välitä, mutta äiti yrittää päästä neuvotteluihin, kun vain työkiireiltään ehtii.

Tantat ovat koulun syytä. Opettaja, rehtori, kallonkuristaja ja kuramoottori ovat kutsuneet tantat, koska minä olen joskus poissa koulusta. Mitä väliä sillä on, silloinhan opettaja saa rauhassa opettaa muita. Tantat kävivät väärässä paikassa, kävisivät koulussa näkemässä, miten hullu paikka se on. Oppilaita kävelytetään paikasta toiseen jonossa kuin ankkoja. Aikuiset vahtivat, mitä ja kuinka paljon ruokaa lautaselleen laittaa, vaikka se päätyy lapsen omaan mahalaukkuun.

Äiti koettaa kuunnella, mitä sanottavaa tantoilla ja muilla on, mutta isä messuaa ”saatanan tantoista”. Jussin ongelmia yritetään hoitaa omassa luokassa ja erityisopetuksella; kokeillaanpa opettajien kotikäyntejäkin. Miten mahtaa lopulta käydä?

OSKARIN MAAILMA

Oskari makaa olohuoneen lattialla sääret ristissä ja lukee Maapallon ihmeitä. Hän lukee eikä vain katsele kuvia.  Hän jopa muistaa lukemansa. Sitten hän osallistuu keskusteluun kertomalla eduskunnan pylväiden määrän tai suippumyrkkyseitikin munuaisvaikutukset. Lassen kaverille hän on suositellut auringonhattu-uutetta ja varoittanut naapurin teinipoikaa karusellin keskipakoisvoimasta.

Vanhemmat ovat ylpeitä, kun 5-vuotias Oskari osaa lukea ja omaksua tietoa kirjoista. Hän tosin tekee asioita eri tavalla kuin muut lapset, ja hänellä on omalaatuinen huumorintaju. Mutta nyt hän on äidin mielestä jotenkin muuttunut; hän ei ole enää iloinen eikä innostu yhtä helposti kuin pienempänä, ja ongelmia on ihan tavallisissa arkiaskareissakin. Joskus poika uppoutuu mietteisiinsä, niin ettei näe mitään ympärillään. Hankaluuksia ja hämminkiä syntyy päiväkodissakin yhtenään: Oskari ei keskity, häiritsee, ääntelee, nimittelee toisia lapsia, heittelee kiviä ja rikkoo toisten töitä. Äiti on huolestunut: poika on omituinen, ihan mahdoton. Lassen mielestä vaimo paisuttelee asioita.

Joku muu osaisi nauraa Oskarin kommelluksille ja kertoisi niistä eteenpäin hauskoina sattumuksina. Joku muu hymyilisi naapureille ja kaupanmyyjille iloisesti: ”pojathan ovat poikia”.

Ei ole kyse siitä, että Oskarin älyssä olisi vikaa. Mutta hänen sosiaaliset taitonsa ovat surkeat; hän ei osaa leikkiä toisten lasten kanssa. Hän eikä myöskään välitä sellaisesta joutavasta kuin pukemisesta. Äiti on huomannut, että Oskaria kiinnostavat muut asiat. Poika varmaan ihmettelee, miksi aikuiset tekevät sitä monta kertaa päivässä. Maailmaa ahmiva lapsi ei halua käyttää aikaansa turhaan, ei varsinkaan, jos sen takia pitää keskeyttää jotain tärkeää. Siksi äiti antaakin pukemisen ennakkovaroituksen vähintään kymmenen minuuttia etukäteen.

Ongelmalapsia ei ole, on vain ongelmavanhempia, on Tarja todennut sisarelleen, mutta lopulta hänkin toteaa, että Oskari pitäisi tutkia. Päiväkodin hoitajat ehdottavat pojan panemista seuraavana syksynä integroituun ryhmään sekä viemistä kasvatus- ja perheneuvolaan, missä terapeutti ehdottaa lastenpsykiatrin vastaanottoa. Rita ei vastusta toimia, vaan uskoo varsinkin lastenpsykiatrin tuovan selvyyttä asioihin.

KARKULAISET

Sekä Oskarilla että Jussilla on taipumus kadota silloin tällöin. Oskari onnistuu häviämään äidin vierestä silmänräpäyksessä. Katoaminen voi tapahtua vaikkapa vaateostoksilla, kuten äiti kertoo.

Poikaa ei näy. – – Vaatetelineiden takaa ei näy mitään, ei myöskään hedelmä- ja leipähyllyn. – – Ei varastossa. Ei makkaransiivutuskoneen eikä viivakoodinlukijan luona. Ei elektroniikkaosastolla eikä leluosastolla. Ei muumitalossa eikä liukumäen alla. – – Nikejen ja kangaskenkien välissä vilahtaa. Takajalka katoaa myyntipöydän kaappiin.
Oskari ei itke eikä kaipaa. Hän juoksee karkuun, juoksen perään ja tarraan käsivarteen.

Jussin seikkailujen mittakaava on isompi. Kun perheelle on paljastunut, ettei Paavo ole Jussin koulukaveri, kuten on luultu, seuraa melkoinen rähinä.

”Sää et enää mene sen luo, kuuletko!”
”Mutta Paavo on minun kaverini!”
”Sun kavereita ei oo juopot äijät.”
”Sinäkin olet juoppo äijä.”
Isä vaikenee ja poistuu näyttämöltä.

Siitä huolimatta, että isä uskoo Paavon olevan ”perofiili”, joka kähmii lapsia, Jussi muuttaa toukokuussa Paavon luo, kun kotona asuminen ei miellytä. Hän raahaa tärkeimmät tavaransa ja Viiri-kissan Paavon taloon. Mies ei kuitenkaan pidä ajatuksesta ja saa pojan lähtemään, mutta Jussi ei mene kotiin, vaan majoittuu salaa Paavon vajaan. Kun Jussi varovasti kurkkaillessaan näkee poliisien hakevan Paavon ja tämän kaverit, hän muuttaa taloon hoitamaan sitä. Nähtyään, ettei Paavolla ole kotonaan kirjoja, hän lähtee hakemaan niitä kirjastosta. Siellä ystävälliset naiset antavat Jussin lukea kirjoja ja juttelevat lempeästi tajuttuaan, että hän on juuri se poika, jota poliisit – ja kohta varusmiehetkin – etsivät. Sitten yhtäkkiä ovella seisoo ihmisiä. Poliisi. Äiti.

Laitan kirjan kiinni, ja kun äiti tulee ja katson hänen naamaansa, minua alkaa vetistää. Äiti vetistää ja minä vetistän. Äiti ei pysy pystyssä ja joku laittaa meidät istumaan.

ETELÄSSÄ

Jussin seikkailut eivät tuohon lopu. Marjatta on työkiireiden ja Jussin takia hermoloman tarpeessa ja lentää äkkilähdöllä etelään Annin ja Jussin kanssa. Isällä on töitä, eikä Saku halua lähteä. Jussille, joka on lukenut paljon avaruusmatkoista, lento on kuin avaruusmatka Maasta Espanja-kiertolaiselle. ”Varautukaa seitsemän ilmakehän paineeseen!” huudan matkustajille. ”Pään täristys menee ohi kilometrin kohdalla.” Koko lennon ajan poika kuvittelee olevansa painekypäräinen astronautti satojen nappuloiden ja mittareiden keskellä. Matkalaiset pääsevät onnellisesti etelän lämpöön ja majoittuvat hotelliin, johon myös Oskari vanhempiensa kanssa saapuu. Hänenkin äitinsä on havainnut loman olevan tarpeen työpaineiden ja Oskarin ongelmien takia. Pojat kohtaavat hotellin uima-altailla.

Oskari nousee seisomaan märkä pyyhe kaapunaan. Kun hän saa levitettyä sen uudelleen veteen, sen alle sukeltaa kuin tyhjästä toinen poika. Kun poika nousee pintaan, tunnistan hänet samaksi, joka roiski ihmisiä vesiliukumäen luona. – – Oskaria naurattaa, kun iso poika kohoaa vedestä sinipunakeltaisena mörkönä. Minä uskallan sulkea silmät ja kuunnella Oskarin naurua, veden loiskunaa, kaukaista kiljahtelua, puheenmuminaa.

Oskarin äidinkin havaitsema iso poika on tietenkin Jussi. Illalla tämä lähtee omin päin etsimään mustaa aurinkolasien kaupustelijaa, jota hän ei sattunut aikaisemmin näkemään. Arvata saattaa, että hän eksyy illan pimeydessä. Anni ja äiti etsivät häntä hädissään, kunnes törmäävät sattumalta poikaan, joka käyttäytyy taas oudosti ja huutaa: ”Missä te olitte!” Hän lyö Annia ja äitiä, lyö kauheasti, vaikka välillä huitookin ohi. ”Tyhmä äiti, sinä olet perseestä!” Jussi ei halua, että häntä halataan ja puristellaan, sillä hän on todella vihainen.

Seuraavana päivänä Jussi ja Oskari ovat taas uima-altailla, ja äiditkin kohtaavat altaan reunalla. Nopeasti he tajuavat, että pojissa on jotakin samanlaista, ja heillä itsellään on jotakin yhteistä. Illalla he lähtevät kaksin oluelle, kun Lasse vahtii Oskaria ja Anni Jussia. Mutta kun Jussi myöhemmin herää, ei Annia näy. Ehkä hän on mennyt alkuasukkaan, Nappisilmän, kanssa yöuinnille, kuten Jussi arvelee. Niinpä poika lähtee etsimään sisartaan pimeästä… Yön mittaan kaikki kolme naista joutuvat puolestaan etsimään poikaa, joka ei olekaan sängyssään. Lopulta etsimiseen tarvitaan myös poliiseja…