Viime vuonna 125 vuotta täyttäneen Werner Söderström Osakeyhtiön historian kakkososan esipuheessa kirjan kirjoittaja, fil.tri Kai Häggman määrittää Euroopan historian suuren kertomuksen 1940-luvulta 2000-luvulle kolmella sanalla: avautuminen, vapautuminen, vaurastuminen.

Samat sanat pätevät suomalaisiin yrityksiin – myös WSOY:hyn, joka on viimeisten kuuden vuosikymmenensä aikana muuttunut muutamien sukujen ja joidenkin yleishyödyllisten rahastojen hallitsemasta kustannusyhtiöstä maan suurimman, muuallekin Eurooppaan etabloituneen mediakonsernin osaksi.

Avarammille aloille, väljemmille vesille on kertomus yhdestä yrityksestä, mutta samalla se avaa lukijalleen laajempiakin näkymiä niin kirjallisuuden ja kulttuurin vaiheisiin kuin talous- ja yhteiskuntahistoriaankin. Se paikkaa myös osaltaan aukkoa, joka kirjallisuudenhistorian kylkeen on syntynyt.

Perinteisestihän kirjallisuuden historia lähestyy aihettaan toisaalta yksittäisten kirjailijoiden ja heidän teostensa, toisaalta kulloinkin vallalla olleiden kirjallisuuden virtausten kautta. Kustantamot eivät tällöin näyttäydy aktiivisina toimijoina, vaan jäävät kirjojen ja tekijöiden varjoon. Harvoin edes mainitaan, minkä yrityksen julkaisema jokin tietty, aikanaan paljon huomiota herättänyt tai peräti klassikoksi jäänyt teos on. Häggmanin kirja valottaa sekä julkaisupäätösten tai hylkäysten taustoja sekä kirjailijoiden kehitystä – molemmissa prosesseissa kustantajalla on ratkaiseva rooli. Viimeksimainitusta, kirjailijoiden koulimisesta ammattiinsa, Häggman kertoo oikeastaan yllättävänkin paljon – ja avoimesti.

Sotakirjat toivat rahaa taloon

Pari vuotta sitten ilmestynyt WSOY:n 125-vuotishistorian ykkösosa Piispankadulta Bulevardille päättyi päivään, jolloin talvisodan pommit putoilivat Helsinkiin ja kodistaan evakkoon joutunut kirjailija Maila Talvio arvioi Molotovin, Stalinin ja Hitlerin suunnilleen samankokoisiksi konniksi. Nyt lähdetään liikkeelle Hitlerin Mein Kampfista, jota julkaistaessa suomentajankin sukujuuret piti selvittää 1500-luvulle, ja jatketaan välirauhan ja jatkosodan vuosina alkaneella suurella sotakirjabuumilla. Se huipentuu 1950-luvun Tuntemattomaan sotilaaseen, arvostelijoiden ”yrmeäksi jermueepokseksikin” kutsumaan nykyklassikkoon jonka edelle painosmäärissä ovat päässeet vain Vänrikki Stoolin tarinat, Seitsemän veljestä ja Kalevala.

Mitenkään erityisen saksalaismyönteisenä kustantamona Häggman ei sotavuosien WSOY:tä pidä. Julkaisupäätökset heijastelivat Suomen virallista ulkopolitiikkaa, ja yhtiö näyttää kääntäneen kelkkaansa jo ennen kuin maan poliittiset päättäjät alkoivat irrottautua Saksasta. Neutraalius näkyy numeroistakin: kun valvontakomission pyynnöstä (tai pikemminkin käskystä) kirjakaupoista poistettiin ns. neuvostovastaista kirjallisuutta, oli Suomen Kustannusyhdistyksen kokoamalla listalla 46 Otavan julkaisemaa kirjaa, ja WSOY:n edelle menivät nimikemäärissä myös Gummerus ja ruotsinkielinen Söderström & Co. Maan suurimman kustantajan WSOY:n teoksia listalla oli vain 15.

Sodanjälkeisten vuosien kustannuspolitiikkaa voi tietysti tarkastella useammasta näkökulmasta – kuten Häggman tekeekin – mutta yksi asia on aivan selvä: rahaa kustantamoon virtasi noina aikoina reilummin kuin koskaan aikaisemmin. Kirjoja voitiin painaa rajoituksetta, vaikka miltei kaikki muut tavarat olivat kortilla, osa aina 1950-luvulle saakka.

Voittovaroista perustettiin WSOY:n säätiö kansalliskirjallisuuden edistämiseen. Lisäksi niillä teetettiin tonnitolkulla kirjailijoiden pronssipatsaita, maalautettiin muotokuvia, järjestettiin kulttuuritilaisuuksia ja ostettiin 900 täytetyn linnun kokoelma joka lahjoitettiin eteenpäin kuten muuan monumentaalimaalauskin.

Vahvojen miesten mukana kriiseistä katastrofin kynnykselle

Werner Söderströmin ”kirjallisena apulaisena” jo 1800-luvun lopulla aloittanut, yhtiötä yli puoli vuosisataa palvellut ja peräti 37 vuotta sen toimitusjohtajana toiminut Jalmari Jäntti oli ilmeisesti paitsi melkoinen kulttuurielämän mahtitekijä, myös armoitettu näkijä, varsinainen visionääri jo ennen kuin kyseistä termiä oli keksittykään. Useimmat Jäntin ideat kukoistivat ja tuottivat, ja määrätietoisen kotimaisen kirjailijakunnan kasvattamisen ohella Jäntti oli valmentanut myös poikiaan ottamaan vuorollaan vastuuta yhtiöstä.

Yksi heistä, Yrjö A. Jäntti, istuutuikin isänsä jälkeen pääjohtajan paikalle ilman että ratkaisua edes erityisemmin kyseenalaistettiin. Ja vaikka yrityksen muiden keskeisten toimijoiden mukaan kirjallista linjaa olisi pitänyt muuttaa, hankkia uusia kotimaisia nimiä, käännöskirjallisuutta ja suoranaista ajanvietettäkin, paneutua enemmän oppi- ja tietokirjallisuuteen, Y.A. Jäntti jatkoi sitkeästi Väinö Linnan, Mika Waltarin ja Toivo Pekkasen viitoittamalla polulla kallistamatta korvaansa modernismille.

Niinpä sitten yhtiön 50-, 60- ja 70-lukuja leimasivat useat kriisit, jotka huipentuivat tuolloin vasta vähän aikaa yhtiön pääjohtajana toimineen Hannu Tarmion erottamiseen 1970-luvun alkupuolella. Mittavien ja joka käänteessään ajan valtamedioissa selostettujen taistelujen jälkeen Tarmio sai yhtiön ohjat jälleen haltuunsa ja luotsasi sen menestyksellisesti läpi ylipolitisoituneen 70-luvun, aina umpikaupallisen 80-luvun lopulle saakka, kasinotalouden ja nurkanvaltaajien aikaan.

Tarmion aikaa, joka alkaa yhtiön vanhojen omistajasukujen poikien ja vävyjen yllättävällä nousulla yhtiön hallitukseen, on kirjassa käsitelty sangen laajasti. Sen sijaan viimeinen vuosikymmen, jonka aikana jopa vuosikertomuksessa ”hyvien kirjojen kustantaminen” vaihtui ”korkeatasoisten ja pitkälle jalostettujen viestintätuotteiden tuottamiseen ja tehokkaaseen jakeluun” jää melko vähälle. Ratkaisu on yrityshistorialle tyypillinen – aikalaisia ei ole tapana arvioida, tämänhetkisen toimivan johdon tekojen puntarointi jää tulevan tutkimuksen varaan. Myös Sanoma-WSOY-fuusio ja nykyistä edeltävän pääjohtajan Antero Siljolan sisäpiiritietojen väärinkäytöstä johtunut ero on mainittu hyvin lyhyesti.

Perinteisten arvojen varassa

Jo ”ukko-Jäntti” eli patriarkka-Jalmari totesi pitkän päivätyönsä loppuhetkillä, noin puoli vuosisataa sitten, ettei kustannusliike ole makeis-, saippua- tai kenkätehtaan tapainen laitos eli vuodesta toiseen samantyyppistä standarditavaraa suoltava laitos, vaan tekijä joka ”panee koko kansan henkisen elimistön toimimaan”.

Jäntin määritelmä on juhlava, mutta totuudenmukainen. Kustannusliikkeen erikoislaadussa piilee myös tällaisen kirjan kiinnostavuus.

WSOY näyttää halki historiansa toimineen perinteisten humanististen arvojen varassa, vaikka niitä onkin välillä yritetty kyseenalaistaa. Luovan kirjallisen toiminnan ja talouden eriyttäminen, joka tapahtui jo 1960-70-lukujen vaihteessa, on ollut kestävä ja taloudellisesti kannattava ratkaisu. Perhe- ja suku- sekä kulttuuri- ja verkostohistoriaan erikoistunut Kai Häggman löytää yrityksen värikkäistä vaiheista kytkentöjä hyvin erilaisiin suuntiin.

Tekstiä elävöittävät lukuisat anekdootit, joista suurin osa liittyy kirjailijoiden ja kustantajan suhteisiin. Niinpä esimerkiksi 1940-luvulta säilyneessä kirjeessä Maila Talvio kertoo Mika Waltarin lukeneen jossakin tilaisuudessa rivoja näytteitä Sinuhesta, pyytää kustantajaa estämään kirjan julkaisun ja tarjoaa vahingonkorvaukseksi vaikka koko omaisuuttaan. Legendaarinen kirjallinen johtaja Vilho Viksten puolustaa Heikki Turusen kunniaa joensuulaisessa pubissa tarvittaessa nyrkeinkin, ja laulumiehinä tunnetut Antero Siljola ja Jorma Kaimio tekevät tarjousta Weilin+Göösistä Tiernapoikien sävelin…

Yli 500-sivuinen teos kestää kyllä jonkin verran keveitäkin käänteitä, sillä valtaosa tekstistä on painavaa, punnittua mutta ei puuduttavaa tekstiä. Välillä Häggman intoutuu suorastaan Paavo Haavikkomaiseksi aforistikoksi, välillä taas antaa lähteiden puhua ja vetäytyy itse taka-alalle. Tulkintojen ja johtopäätösten tekemistä hän ei missään vaiheessa karta, ja yrityksen tapahtumat sidotaan joko kulttuurin tai kansantalouden kontekstiin.

Toki tekijällä on ollut lankoja mistä keriä: yritys näyttää säästäneen arkistoonsa kaiken mahdollisen paperin. Lähteissä mainitaan kirjailijoiden kirjeitä, yrityksen sisäisiä muistioita, keskeisten toimijoiden puheita ja kirjoituksia sekä tekijän suorittamia haastatteluja. Pelkästään kirjallisuusluettelossa mainitaan yli 230 eri teosta. Kirja on tiheästi nootitettu, ja sen voisi ajatella toimivan lähteenä tai innostajana esimerkiksi kulttuurihistorian opiskelijoille ja tutkijoille, kytkeytyyhän kirjojen kustantamiseen muun muassa sellaisia kulttuurihistorian kannalta tärkeitä teemoja kuin lukemisen ja kirjoittamisen historia, kirjakauppatoiminta, kirjalliset kulttuurit ja alakulttuurit, sensuuri ja joukkotiedotus.

Kaikkia näitä vähintäänkin sivutaan, ja lisäksi Häggman tekee selkoa mm. kirjojen valintaperusteista, kirjallisuuden painopistealueista eri aikoina, suomalaisten lukutottumuksista ja kirjapainotekniikan kehityksestä, jopa suurteosten markkinointimenetelmistä kyseisen kirjallisuudenlajin kultakaudella, 1960-70-luvuilla.

Kirjassa käsiteltyjen vuosikymmenten suurista kulttuuritapahtumista puuttuu oikeastaan vain ns. Salamasota – mutta Juhannustanssien tekijä olikin Otavan kirjailija.