Suomen viettäessä 90. itsenäisyysvuottaan ei kukaan kustantaja jättäne huomioimatta jollakin tavalla sota-ajan tapahtumia. Suomineidon sotatieto- kirja tosin ilmestyi jo viime vuoden puolella. Riikka Juvosen kirjoittama ulkoisestikin pieni (14×18 cm) kirja on tarkoitettu naisille, jotka eivät sotahistoriasta, Suomen armeijan rakenteesta ja puolustuspolitiikasta juuri mitään. Kustantajan mainosteksti kotisivuilla kuuluu seuraavasti: ”Siksi suomineidon tulee äitinä, puolisona ja taistelijana tietää, mistä sodassa ja armeijassa on kyse”. Lähtökohta on sangen asenteellinen. Ei tarvitse olla edes feministi, kun kulmakarvat nousevat pystyyn. Naisetko yhteisenä suurena ryhmänä tietämättömiä talvi- ja jatkosodan historiasta? On hyvin vaikea uskoa tyttöjen ja naisten tietämättömyyttä näistä teemoista, sillä toista maailmansotaa ja Suomen kohtalonhetkiä käsitellään kouluhistoriassa yhtä paljon niin tytöille kuin pojille.

Kirja jakaantuu neljään osaan. Talvisota, jatkosota, kylmä sota ja Suomen puolustusvoimien toiminta saavat kukin oman osuutensa. Mitään suoranaisia räikeitä asiavirheitä ei tekstistä äkkiseltään löydy, joskin sangen rohkeita tulkintoja ja suoraviivaista yleistystä kylläkin. Ei ole helppoa sisällyttää erittäin laajaa aihetta yhteen kirjaan. Lähteinä on käytetty mm. talvisodan ja jatkosodan pikkujättiläisiä sekä muuta sota-ajasta kirjoitettua yleiskirjallisuutta ja muistelmia.

Köykäisintä asiasisältöä edustaa kirjan viimeinen osio puolustusvoimista. Kysymykset ja vastaukset ovat välillä vakavia, välillä taas hupaisia. Kirjoittaja vastaa esimerkiksi kysymykseen ”Miksi kannattaa liittyä merivoimiin?” seuraavasti: ”Makeet kuteet, lippu liehuu ja vesi pärskyy.” Puolustusvoimien rakenteen ja varusmiehenä olemiseen liittyvien seikkojen selvittely saa osakseen sillisalaattimaisen yhdistelmän asiatietoa ja kirjoittajan omia mielipiteitä. Luvusta on vaikea saada otetta. Jostakin syystä kirjoittaja käyttää myös nimitystä ruotuväki kuvatessaan nykyistä varusmiespalvelua ja asevelvollisuusaikaa. Lieneekö se kuvainnollisempi termi kuin sotaväki.

Kustantajan sivuilla kirjan laajuudeksi ilmoitetaan 220 sivua, mutta todellisuudessa se on vain 197 sivua. Kirja kaipaisi laajasta aiheestaankin huolimatta tiivistystä, mutta tällöin teoksen kirjamainen olemus kärsisi. ”Suomineidon sotatietoa” on nyt keinotekoisesti venytetty luomalla varsinaisen leipätekstin jälkeen kustakin luvusta niin sanottu Kysymyksiä ja vastauksia -osio. Kysymykset ovat lyhyitä tyyliin: ”Mikä oli talvisota, mitä tarkoittaa evakuointi, mikä oli bunkkeri tai mitä teki sissi?” Vastaukset ovat lähes yhtä lyhyitä. Ei voi kuin hämmästellä, mihin näillä tietokilpailunomaisilla kysymyksillä pyritään, varsinkin kun ne on ripoteltu kirjaan välittömästi kunkin pääluvun jälkeen. Omana liitteenään tai hakusanaluettelona kirjan lopussa kysymysten tai termien olemassaolon voisi vielä jotenkin ymmärtää. Kun asia on jo yhden kerran selvitetty leipätekstissä ja välittömästi sen jälkeen seuraa kertauksenomaisesti liuta oppikirjamaisia kysymyksiä, niin tyyli alkaa vaikuttaa peruskoulun historian oppikirjalta.

Jos kirja on tarkoitettu etupäässä tietokirjaksi selkokieltä ja yksinkertaista ilmaisutapaa vaativalle lukijakunnalle, se olisi syytä tuoda rohkeasti esiin takakansitekstissä. Nyt tavallinen lukija sukupuolesta riippumatta voi vain hämmästellä kirjan luonnetta ja kysyä, kenelle kohderyhmälle kirja oikein on tarkoitettu. Miksei kirja sovi hyvin peruskoulujen ja lukioiden koulukirjastoihin oheislukemistoksi tai henkilölle, joka tarvitsee maailmansota- ja sota-aiheisia tietokilpailukysymyksiä helposti pureskellussa muodossa.