Filosofian lisensiaatti Ella Vihelmaan kirja on tervetullut puheenvuoro vähemmän kuluttamisen puolesta. Vihelmaa on opiskellut myös ympäristötiedettä.

Kirjastaan kertovassa tekstissä hän sanoo, että on kouluiästä asti tehnyt elonkirjoa vaalivia valintoja siinä toivossa, että pysyisi yhteydessä asioihin, jotka ovat tärkeitä:

Harva voi kulkea läpi elämänsä puiden huminassa, mutta elämän edellytyksiä säästävien tekojen kautta tunnen osallisuutta kokonaisuuteen, minne ikinä päädynkin”, hän kirjoittaa.

Teos on ekologisten käytäntöjen merkityksellisyyttä pohtiva matkaseuralainen sille, joka kaipaa ilmastokriisin ja kerskakuluttamisen aikaan ymmärrystä ja syvyyttä toivottomaan sinkoiluun.

Vaikka mediatila täyttyykin tällä hetkellä ilmastopuheesta ja maiden päästöjen laskennasta, kulutuksen vähentämisestä ja tiettyjen länsimaalaisten nykyelintasoon automaationa pidettävien toimien aidosta vähentämisestä ei edelleenkään keskustella. Esimerkiksi eläintuotantoon ei vieläkään haluta todella koskea, vaikka ala kiistatta vaikuttaa negatiivisesti ympäristöön, vesistöihin, päästöihin ja mikä tärkeintä, globaalisti miljardeihin ja Suomessakin kymmeniin miljooniin eläimiin vuosittain. Eläintuotannon radikaalin vähentämisen ja siitä luopumisen exit-strategian luomisen sijaan on helpompi haaveilla uusista tulevista innovaatioista ja keinolihasta sekä ravinnon kehittämisestä vaikkapa ilmasta. Kun haaveilee innovaatiopöhinän ja tekno- ja datavihreyden pelastavan meidät tästä maailmanlaajuisesta pinteestä, ei tarvitse itse eväänsä liikauttaa.

Luen innostuneena Vihelmaan teosta pitkälle ja odotan, mitä kaikkea hän tulee käsittelemään. Terävät havainnot ja mietitty sanankäyttö ovat Vihelmaalle ominaista. Hänen tekstinsä ja tyylinsä on minulle entuudestaan tuttu, ja siksi tiedän mitä odottaa. Alan pohtia kirjan kansikuvaa: Kannessa on kintsugi-kuppi, jonka kauneus perustuu kerran särkyneen esineen korjaamiseen. Kuvan on tarkoitus herättää pohtimaan, millaista kauneutta ekologisissa käytännöissä on. Kupin säröjä ei pyritä kätkemään vaan sirpaleet liitetään yhteen kullalla. Vaikka kansikuvalla on oivallinen tarina, koko kannen laimea väritys ja kupin merkitys eivät ehkä houkuttele satunnaista lukijaa tarttumaan kirjaan. Toivottavasti kirja löytää lukijansa, sillä Vihelmaan sanojen seuraaminen ja niiden mukana harhailu on ilo.

Vihelmaa tarkastelee kaikkien elollisten arvoa ja erilaisten kohtaamisten merkitystä. Hän auttaa lukijaa hidastamaan ja pysähtymään läsnä olevan äärelle. Kirjan sisältö on rytmitelty ennemminkin ajatuspolkujen ja sivuvirtojen kuin tiukkojen raamien mukaan, mutta rakenteessa toistuvat pohtimaan herättelevät kysymykset ja vertailut. Jokaisessa alaotsikossakin on mukana kysymys. Niidenkin vuoksi kirjaa on luontevaa lukea osissa, ja antaa omille tuumailuille tilaa. Jossain vaiheessa lukemista ymmärrän hellittää halusta saada rakenteeseen selkeyttä ja enemmän vastauksia. Kirjoittajan kieleen saa heittäytyä mukaan.

Lapsista, kierrättämisestä ja merkityksellisyydestä

Lukukokemuksesta mieleen jää erityisesti Vihelmaan nostamat huomiot lapsen kasvattamisesta nykyaikana, kulutuskeskeisyyden kaikkialle haarovat muoviset säikeet ja ylistys kävellen ja pyöräillen liikkumiselle. Erityishuomion ansaitsee Vihelmaan hienovarainen lapsen saamista ja lapsilukua koskeva pohdinta. Hän osaa käsitellä aihetta omien kokemustensa ja haastateltavan avuin moninäkökulmaisesti, joten teemasta ei typisty puheenvuoroa sen enempää lapsilukupolitiikalle kuin aiheen sivuuttamisellekaan eikä teksti revi juopaa lapsettomien ja lapsellisten välille.

Kirjailija ei asetu yksitotiseen positioon eikä tarkkaile muita ihmisiä eikä myöskään muita eläimiä yläviistosta. Monet käsitellyistä aiheista ovat tuttuja ekologisemman elämäntavan vaateista, mutta Vihelmaan käsittelytapa on omanlainen: hän etsii raaputtaen, kaivaen ja kaikki kivet kääntäen maltillisesta kuluttamisesta, kierrättämisestä ja vaatimattomasta elämästä merkityksiä, kauneutta ja mielekkyyttä. Tunnistan monta hetkeä, jollaisia itsekin kaupungin ulkopuolella elämää eläessäni vaalin. Tunnen ylpeyttä useista komposteistani, muistan hevoskimalaisen pelastamisen vesisaavista ja suren ikkunaan matkansa päättänyttä mustarastasta. Kirjaa lukiessa sekä lukeminen että elämä itse alkavat tuntua matkalta, jossa suuntaviivoja pitää olla valmis etsimään ja jossa täytyy hyväksyä, että toisten matkaajien reittisuunnitelmia ei voi muuttaa. Itseensä ja omaan osallisuuteensa hyvään tai pahaan voi vaikuttaa.

Koska tietokirjakritiikissä on mairittelevien huomioiden lisäksi osoitettava jokin, joka lukiessa aiheutti hyytymistä, tuon esiin tämän: Vaikka pienet asiat ovat tärkeitä, toisteisuus ja yksilöön keskittyminen alkavat syödä kirjan vaikuttavuutta. Teos on valtavan paksu ja moniaiheinen, mutta silti se jää pohtimaan asioita yksilön tai pienen perheen tai suomalaisen näkökulmasta. Yksilönäkökulmaa vahvistaa myös haastateltavien valinnat ja aiheet. Jään kaipaamaan yhteiskunnallisen analyysin tasoa ja esimerkiksi kapitalistisen ruokajärjestelmän merkityksen avaamista.

Ymmärrän, että näiden seikkojen huomiointi muuttaisi teoksen luonnetta, mutta kaipaan silti rakenteiden analyysin ja joukkojen kutsumisen läsnäoloa. Jos kirjailija ei olisikaan halunnut muokata teosta siihen suuntaan, käsikirjoitus olisi silti hyötynyt lisäeditointikierroksesta ja tiivistämisestä.

Yksilövalintojen käsittelyn tilankäyttö tuntui paikoin vallitsevalta jo toisteisuuden takia. Tämän päätelmän puolelle alan kallistua, kun luen sivuja sieltä täältä uudestaan ensiluvun jälkeen. Yhteiskunnallinen taso on mukana, vaikka välillä jäädään uudestaan pohtimaan kaupassa ja arjessa tehtäviä valintoja. Vaikka haastateltavien osuuksissa on mielenkiintoisia persoonia ja konkretiaa, minulle lukijana olisi riittänyt pelkästään Vihelmaan oma ajattelu. Kirja olisi ollut täyteinen ilman haastatteluja runsaine viitteineen.

Lähelle katsomisesta, lajienvälisyydestä ja ilosta

Teemme joka päivä lukemattomia valintoja tietoisesti ja tiedostamatta, ja ne vaikuttavat lukemattomiin muihin ihmisiin, muihin eläimiin ja entiteetteihin sekä kotimaassa että kotiplaneetalla. Moderni yhteiskunta on mullistunut ja mullistanut maata ja meitä kaikkia niin hurjasti, että olemme vieraantuneet yksinkertaisuudesta, kiireettömyydestä ja luonnon kierron mukaan elämisestä.

Ympäristönsuojelussa ja jopa syväekologiassakin on menty pitkälti ihminen ja korkeintaan “muu luonto kaikkinensa” edellä. Vihelmaan ansioksi voikin sanoa lajienvälisyyden kutomisen mukaan syvänvihreisiin näkökulmiin. Hän huomaa muut eläimet, yksilöt. Pienen huomiointi, tarkkanäköisyys ja omaehtoinen seikkailuasenne tuovat lohtua maailmanlopun tunnelmiin ja tähän vallalla olevaan ihmisen aikakauteen, joka jatkuessaan mielettömänä ja tuhlailevana tulee yhä vähentämään meidän kaikkien eläinten ja yhteisöjen kukoistusmahdollisuuksia.

Kirja on puolustuskirjoitus vaimealle egolle, inhimilliselle kasvulle ja toisenvaraisuudelle, ja tällaiset puheenvuorot ovat meidän ääni- ja sana-avaruudessamme harvinaisuuksia. Se ei kulu yhdestä lukukerrasta eikä missään nimessä ole kasaan kyhätty vinkkikokoelma ekoilijaksi ryhtymiseen. Teos edellyttää lukijalta pysähtymistä ja omaa ajattelua. Itsekeskeisyydestä monenkeskeisyyteen, suorittamisesta elämäniloon ja vähemmän on enemmän – näistä koostuvat löytöretket kestävämpään ja syvän vihreään elämään.