Derek Wilson johdattaa lukijan läpi hurjien, päiväkausia kestävien myrskyjen tai huohottavan kuumien, pitkäveteisten tyynien kausien mitä monenkirjavimpiin seikkailuihin maailman seitsemälle merelle. Merirosvot hyökkäävät ja välillä osat vaihtuvat; maailmaympärimatkaajat elättävät itseään rosvoamalla muita.

Kirjan yhdentoista luvun otsikot kertovat omaa tarinaansa: Väylän avaaja, Uskonsoturi piraattina, Cavendishin tragedia, Ensimmäinen matkakirja, “Tarpeeksi tuhoamaan miehen”, Etelämeren valloitus, Aukkoja täytetään, Luonnon tuomitsema maa, Huviksi ja hyödyksi, Vanha merimies ja Elämää suurempi matka. Päähenkilöt edustavat eri aikakausien miehiä – ja joitakin naisia – joiden matkojen kautta Wilson kertoo maailmaympäripurjehduksen eri puolia. Painopiste on englantilaisissa purjehtijoissa. Joukossa on muutama espanjalainen, hollantilainen, ranskalainen, venäläinen ja amerikkalainenkin. Naisia edustaa esimerkiksi englantilainen Annie Brassey, joka purjehti miehensä Thomasin, kahden lapsensa ja muutaman ystävänsä kanssa ensimmäisinä yksityishenkilöinä Thomas Brasseyn Sunbeam huvijahdilla maailman ympäri 1876–1877. Wilson referoi ahkerasti Brasseyn päiväkirjaa.

Lähtökohtina uteliaisuus, ahneus, seikkailunhalu ja kansallinen ylpeys

Maailmanympäripurjehdusten historia alkaa löytöretkien aikakaudelta. Intian, Kiinan ja muiden kaukomaiden mausteet, silkki, sametti, brokadit, pumpulikankaat ja jalokivet houkuttelivat monenlaisia miehiä riskeeraamaan henkensä erilaisiin uhkayrityksiin. Toiset olivat kauppiaita, toiset tutkimusmatkailijoita, jotkut merirosvoja, jotkut seikkailijoita. Ensimmäisiä löytöretkiä tehtiin Maustesaarille, nykyisille Molukeille, Indonesian Uuden Guinean ja Sulawesin välissä. Mausteiden arvo Euroopassa oli enemmän kuin niiden paino kullassa. Rikkaat maksoivat mitä tahansa saadakseen neilikkaa, kanelia, muskottikukkaa, muskottipähkinää ja santelipuuta ym. huonon ja ylisuolaisen ruokansa mausteiksi.

Maustekauppaa hallitsi aluksi Portugali. Vasco da Gama oli avannut reitin Afrikan eteläkärjen kautta Intiaan 1497. Pian espanjalaiset halusivat päästä jaolle ja he lähettivät Fernão de Magalhãesin etsimään uutta reittiä lännen kautta Maustesaarille. Magalhães oli portugalilainen petturi, joka oli palvellut uskollisesti kuningastaan kahdentoista vuoden ajan, mutta myi sitten itsensä Espanjan hallitsijalle. Hän oli karski sotilas, joka nuoruudessaan oli osallistunut hyökkäyksiin Arabian ja Intian rannikkokaupunkeja vastaan ja kaukaisen Malakan valloitukseen Portugalille. Ironista kyllä ensimmäinen maailmanympäripurjehdus kantaa hänen nimeään, vaikka hän sai surmansa Filippiineillä ja retkikunta palasi kotiin Sebastián de Elcaon johdolla. Manilasta tuli Espanjan idän kaupan keskus.

Kaupallisten voittojen lisäksi Euroopan poliittiset muutokset ja kansallinen ylpeys olivat kimmokkeita löytöretkille. Katolinen uskonto levisi portugalilaisten ja espanjalaisten retkien vanavedessä. Protestanttiset hollantilaiset ja englantilaiset halusivat oman osansa maailman merikaupasta. Heidän onnistuikin saada se haltuunsa kahdeksisadaksi seuraavaksi vuodeksi.

Wilson kertoo, miten englantilaiset lähettivät 1577 Francis Draken ottamaan oman osansa maailman maustekaupasta. Hänen hankkeensa onnistui loistavasti ja rahoittajat saivat sijoituksilleen 4700 prosentin voiton. Kuningatar Elisabet I sai henkilökohtaisesti 160 000 puntaa ja Draken tuomat kimaltavat tuliaiset. Retken tuotto riitti kattamaan lähes kokonaan hallituksen vuoden budjetin. Drakesta tuli suuri sankari, josta sepitettiin lauluja ja puhuttiin krouveissa kautta koko kuningaskunnan. Englanti laajeni 1600-luvulta lähtien maailman merille ennennäkemättömällä tavalla. Brittiläinen Itä-Intian kauppakomppania perustettiin 1600. Muut Euroopan maat seurasivat perässä.

Hollannista Wilson toteaa muun muassa, että vuosien 1598 ja 1623 välillä Hollannin satamista lähti peräti viisi maailmanympäripurjehtijaa, saman verran kuin edellisten 79 vuoden aikana. Näistä purjehtijoista hän mainitsee kaksi: Sebold van Weerin ja Olivier van Noortin. Antwerpenistä tuli Euroopan kaupallinen keskus 1500-luvun loppuun mennessä. Idässä Hollannin kaupallinen pääkaupunki oli Batavia.

Pitkillä merimatkoilla tehtiin täsmennyksiä karttoihin, kokeiltiin uusia välineitä ja löydettiin uusia satamia veden ja ruokatäydennysten otto varten. Uudet paikat saivat löytäjien mukaan nimiä tai nämä antoivat niille nimiä. Wilsonin mukaan tuskin mikään muu paikka maailmassa kantaa niin osuvaa nimeä kuin Magalhãesin salmi. Sen ensimmäinen läpipurjehdus onnistui vain Magalhãesin päättäväisyyden ja kovan kurinpidon ansiosta. Miehet kärsivät salmessa kylmästä, myrskystä ja nälästä. Saavutus muutti historian kulun. Drake puolestaan kiersi Amerikan mantereen eteläisimmän kärjen, Kap Hornin. Drake tosin piti sitä saariryhmänä ja antoi sille nimen Elisabetin saaret. Wilson toteaakin, että varhaisten merenkulkijoiden huonoissa sääoloissa piirtämillä kartoilla oli vähän tekemistä todellisuuden kanssa. Pituusastetta ei osattu laskea tarkasti vielä 1700-luvun puolivälissäkään ja jotkut karttamerkinnät olivat satoja meripeninkulmia väärässä suunnassa.

Kuva: Magalhãesinsalmi 1600-luvun kartassa

Elämää laivoilla ja satamissa

Laivojen miehistöissä oli runsaasti epätoivoisia ja häikäilemättömiä miehiä. He edustivat yhteiskunnan koko kirjoa; jotkut saattoivat olla rikollisia tai velkojiaan paenneita miehiä. Osa oli herrasmiesseikkailijoita, jotka uneksivat rikastuvansa yksityisellä kaupalla ja uusia siirtomaita riistämällä. Rikkaiden ja vaikutusvaltaisten perheiden nuoret miehet lähtivät pitkille merimatkoille ansaitsemaan kannuksiaan. Herraspoikien suhde meriupseereihin synnytti pitkillä purjehduksilla vaikeuksia.

Merimiehen pahin vihollinen oli pitkään keripukki. Hollantilaiset olivat ensimmäisiä, jotka alkoivat vakavasti tutkia keripukkia jo 1600-luvulla. Sana scheurbuik tuli hollannin kieleen tanskan sanasta scorbuck muinaisislannin skyrbjugr, joka merkitsee “ärtyneitä haavoja”. Hollantilaiset kapteenit uskoivat tuoreiden hedelmien ja vihannesten vaikutukseen. Hollannin Itä-Intian komppania perusti reittisatamiinsa puutarhoja. Kokeiltiin jopa pienoispuutarhoja laivojen kannella, mutta tuuli ja merenkäynti lopettivat kokeilut lyhyeen. Keripukkia vastaan kannatti kamppailla esimerkiksi sitrushedelmillä, sipulilla ja hapankaalilla. Laivojen dokumenteista ilmenee, että kapteeneita kiehtoivat mahdollisuudet käyttää outoja kasveja ja eläimiä parantavina rohdoksina. Esimerkiksi 1700-luvulla englantilainen kapteeni John Byron oli sitä mieltä, että kookospähkinä kelpasi melkein mihin tahansa, vaikka keripukkiin.

Maailman ensimmäinen englanninkielinen kaukomatkakirja oli englantilaisen William Dampierien vuonna 1697 julkaistu matkakirja. Hän oli ensimmäinen, joka kiersi maapallon kolmeen kertaan. Hän koki matkoillaan mitä eriskummallisimpia seikkailuja. Hänen matkakuvauksensa innoittivat kirjailijoita kuten Defoe ja R. L. Stevenson. Dampier on Derek Wilsonin mielestä maailmanympäripurjehduksen suurimpia hahmoja. Hänet erottaa muista purjehtijoista tarkkasilmäisyys ja elävä kuvailukyky. Häntä kiinnostivat maantieteelliset yksityiskohdat ja luonnonhistorialliset erikoisuudet, hän teki havaintoja tuulista, merivirroista ja antropologista yksityiskohdista. Hän hallitsi myös astronomisten havaintojen tekemisen ja kurssinmääräämisen. Hän piti muistiinpanojaan aina mukanaan purjekankaan palaan käärittynä etteivät ne joutuisi haaksirikon sattuessa hukkaan.

Tieteelliset tutkimusmatkat

Ranskalaisen Louis Antonio de Bougainvillen vuonna 1766 alkanut maailmanympäripurjehdus on ensimmäinen todellinen tieteellinen tutkimusmatka. Oppineen ranskalaisen tavoitteena oli kartoittaa tietyt Tyynenmeren alueet, kerätä kasveja ja määritellä tarkat pituusasteet. Pituusasteiden määritteleminen oli tuottanut pitkään ongelmia. Britannian hallitus oli tarjonnut jo vuonna 1713 20 000 puntaa sille, joka ratkaisisi ongelman 30 merimailin tarkkuudella. Tuohon aikaan vasta kehiteltiin tarkkoja kronometrejä. Bougainvillen retkikunnan astronomi Pierre Antoine Véron onnistui ensimmäisenä määrittämään tarkan pituusasteen ja laskemaan Tyynenmeren leveyden. Hänellä oli mukanaan uusimmat instrumentit. Hän otti tuhansia lukemia kvadrantilla, oktantilla ja megametrillä, joilla saatiin eriasteisia havaintoja taivaankappaleiden välisistä suhteista.

Kuva: James Cook Botany Bayssa

Wilsonin mielestä kuuluisin Tyynenmeren tutkimusmatkailija oli James Cook, joka ratkaisi lähes yksinään maailman suurimman meren loput arvoitukset. Hän lisäsi saaria kartoille, tuli tutuksi aiemmin tutkimattoman meren virtojen ja tuulien kanssa ja piti keripukin ja kuumeen kaukana laivoiltaan kuukausien mittaisten merimatkojen aikana. Cookin matkoilla oli suuri merkitys tuleville maailmanympäripurjehduksille, koska hän avasi uusia merireittejä. Hän oli erinomainen johtaja matkoille tuntemattomaan. Cookin toinen tutkimusmatka 1771–1775 on Wilsonin mielestä maailman suurin tutkimusmatka. Se oli ensimmäinen maailmanympäripurjehdus, joka tehtiin itäkautta; se oli ensimmäinen käynti eteläisellä napapiirillä; ensimmäinen matka Uudesta Seelannista Etelä-Amerikkaan; eikä yksikään 119 miehestä kuollut keripukkiin tai kärsinyt siitä kovin paljon; vain yksi mies kuoli kuumeeseen.

Eteläisen jäämeren valloitus, yksinpurjehduksia ja nopeusennätyksiä

Tyynen valtameren jälkeen odotti Eteläinen jäämeri ja Etelämanner omia tutkimuksiaan. 1800-luvulla sinne purjehti useita retkikuntia, joista Wilson mainitsee muun muassa ranskalaisen Jules Sébastien César Dumont d’Urvillen, amerikkalaisen Charles Wilkesin ja englantilaisen James Clark Rossin. Näistä jokainen onnistui jättämään nimensä Antarktiksen kartalle. Wilsonin mielestä Ross onnistui retkessään parhaiten.

Amerikkalainen Joshua Slocum oli ensimmäinen mies, joka 1800-luvun viimeisinä vuosina kiersi maapallon yksin pienellä, itse kunnostamallaan Spray veneellä. Teknisen kehityksen myötä höyrylaivat ja lentokoneet korvasivat purjelaivat. 1960-luvulta lähtien maailmanympäripurjehdus muuttui urheiluksi. Tehtiin non-stop-matkoja, yksinmatkoja ja nopeusennätyksiä. Menneiden vuosisatojen maailmanympäripurjehtijoista on tullut ihailtuja sankareita.

Kirja kaipaisi jonkinlaista sanastoa, joka paremmin avaisi tekstiä aihetta tuntemattomalle. Esimerkiksi sellaiset sanat kuin monstraus, arkebusieeri, superkargööri ja bukaneeri vaikuttavat melkoiselta salakieleltä. Kirjan lopussa olisi myös voinut olla henkilöluettelo. Paikoitellen käännös on huolimatonta. Esimerkiksi “Rumanilman-Jack” olisi kääntynyt paremmin “Pahanilman-Jackiksi” sanonnan ”pahanilman lintu” mukaan. Lisäksi kääntäjä käyttää hieman liikaa arkikielen sanoja ja suomen kieli on paikoitellen kömpelöä. Esimerkiksi “ihmislihan syöminen kannibaalien kemuissa, joutuminen vesipatsaan lähes nielemäksi ja arabien ryöstön kohteeksi Punaisen meren rannalla” tai “englantilainen riekkui ja leuhki ympäriinsä” tai sulttaani vohki ylimääräiset rahat” juontuu ehkä merimiesten rehvakkaasta kielenkäytöstä muttei ole asiallista suomen kielen käyttöä.

Derek Wilson on suosittu englantilainen romaanikirjailija. Hän valmistui historioitsijaksi Cambridgestä 1961. Hän matkusteli ja opetti useita vuosia Afrikassa ennen kuin ryhtyi kokopäiväkirjailijaksi ja ohjelmantuottajaksi 1971. Hän on kirjoittanut yli 70 kirjaa ja lukuisan määrän artikkeleja, televisio- ja radio-ohjelmia. Hänen on erityisen kiinnostunut uskonpuhdistuksenajan henkilöistä, aatteista ja konflikteista. Hän on kirjoittanut myös rikoskirjoja. Seitsemän meren purjehtijat on harvoja meriaiheisia tekstejä hänen laajassa tuotannossaan, joka käsittää muun muassa useita Englannin hallitsijoiden elämäkertoja.

Kirjassa on runsas kuvitus. Kuvatoimituksesta on vastannut Maria Grönroos ja kuvateksteistä Ilkka Karttunen. Kirja kuuluu John Nurmisen Siniseen kirjastoon, jossa on julkaistu kansainvälistä merikirjallisuutta.