Pertti Kavén on julkaissut useita sotalasten historiaa käsitteleviä teoksia, mm. akateemisen väitöskirjan (Kavén 2010). Tämä näkyy, paitsi aiheen tuntemuksessa, myös punnituissa arvioissa ja kiihkottomassa suhtautumisessa. Ei liene tarpeen erikseen kauhistua sitä, että sota-ajan yhteiskunnissa tärkeitäkin päätöksiä tehdään yhden ministerin toimesta, saati sitä, että käytössä ovat niin sensuuri kuin propagandakin. Sota-ajan yhteiskunnissa demokratia ja avoimuus ovat toissijaisia sodanpäämäärien ja tehokkuuden rinnalla. Käsitykset inhimillisyydestä, psykologiasta ja parhaista mahdollisista keinoista ovat nykyään usein erilaisia – ainakin oman maan kansalaisten ollessa kyseessä. Tämän asian todettuaan voi tutkija siirtyä varsinaiseen aiheeseensa.

Lapset osana ulkopolitiikkaa

Kavén osoittaa hyytävän johdonmukaisesti, miten suomalaiset lapset olivat osa niin Suomen kuin Ruotsinkin ulkopolitiikkaa. Kun ruotsalaiset talvisodan alussa tarjosivat Suomelle apua nimenomaan lastensiirtojen muodossa, ei innostus aluksi ollut suurta. Ministeri Juho Koivisto esitti suoraan kielteisen kannan asiaan. Tätä kantaa ei kuitenkaan Eljas Erkko vienyt Tukholmassa eteenpäin ruotsalaisten reaktion pelossa, ja asiaa alettiin valmistella yksityisten järjestöjen taholla.

Kavén tulee siihen tulokseen, että lastensiirrot olivat niissä olosuhteissa ainoa vaihtoehto. Olosuhteet olivat siis ne, että apua Ruotsista haluttiin ja tarvittiin ja ruotsalaiset halusivat antaa apunsa nimenomaan omassa maassaan suomalaisille lapsille. Ulko- ja sisäpoliittiset seikat ajoivat suomalaisia päättäjiä hyväksymään asian ja toimimaan sen puolesta.

Tarkoitus olikin palauttaa lapset Suomeen, kun he olisivat saaneet terveytensä takaisin. Elintarvikepulan annettiin tahallaan ymmärtää olevan niin suuri, että se aiheutti terveysuhan sadoilletuhansille lapsille. Erityisen tärkeää oli luonnollisesti siirtää sairaita lapsia, joille ei sotaa käyvässä maassa riittänyt lääkärinhoitoa. Näiden lasten siirtämistä Kavénkaan ei kritisoi, ja heidän kohdallaan lastensiirtojen tuloksia voidaan pitää parempina kuin terveiden lasten.

Suuri elintarvikepula olikin, mutta avun saamiseksi sitä liioiteltiin erityisesti Ruotsin suuntaan. Ruotsi ei kansainvälispoliittisista syistä johtuen voinut antaa kaikkea mahdollista elintarvikeapua suoraan Suomeen, mutta Ruotsista saadulla rahalla ostettiin myös viljaa Saksasta jatkosodan aikana. Tässä vaiheessa Suomen poliitikkojen, erityisesti sosiaaliministeri K.A. Fagerholmin näkemykset nousivat keskeisiksi: lasten siirtäminen Ruotsiin oli osa Suomen pyrkimystä pysyä pohjoismaiden yhteydessä. Suomenruotsalaisten poliitikkojen myönteinen suhtautuminen ja aktiivisuus asiassa olivatkin Kavénin mukaan olennainen syy lastensiirtojen laajuuteen ja jatkumiseen.

Köyhyyttä vai sotaa pakoon?

Suomalaisten lasten tilanne ei ennen sotaakaan ollut kaikkialla auvoinen. 1930-luvun laman jäljet tuntuivat perheiden toimeentulossa; köyhimmällä maaseudulla yhä uusien lasten syntyminen oli vakava taloudellinen ongelma rauhan aikanakin. Sodan syttyminen vaikeutti entisestään näiden perheiden asemaa. Elintarviketilanteen kiristyessä jatkosodan aikana varojen puute esti juuri näitä eniten tarvitsevia turvautumasta mustaan pörssiin korttiannosten täydennykseksi. Pulaa oli myös vaatteista. Näissä oloissa lapsen tai parin lähettäminen vauraaseen naapurimaahan ei ollut vain tunnekylmyyden osoitus.

Kavén tuo kuitenkin esille Suomenkin allekirjoittaman Geneven sopimuksen vuodelta 1924, jonka mukaan lasta ei saa erottaa vanhemmistaan köyhyyden vuoksi, vaan perhettä tulee tukea siten, että lapsi voi edelleen asua vanhempiensa kanssa. Suomalaisen sosiaaliturvan kehitys sai puhtia toisen maailmansodan aikana ja sodan ajan kokemuksista. Lastensiirtojen propagoiminen ja niiden julkisen kritisoinnin kieltäminen vaikuttivat kuitenkin siten, että ne nähtiin monesti parhaana vaihtoehtona perheissä lapsen hyvinvoinnin turvaamiseksi.

Lisäksi, minkä Kavén toistuvasti, joskaan ei erityisen painokkaasti toteaa, jatkuvaa hoivaa vielä vaativien lasten lähettäminen Ruotsiin vapautti naisia työskentelemään. Sota-aikanahan kehitettiin päivähoitoa, mutta riittävää se ei ilmeisestikään ollut.

Teoksen liitteinä ovat tilastopohjaiset laskelmat mm. siitä, minä vuosina lapsia siirtyi Ruotsiin ja takaisin Suomeen, kuinka suuri osa lapsista oli sairaita ja mikä oli lasten kotitausta. Toisaalta lastensiirtojen tietynlaisesta hallitsemattomuudesta kertoo, että merkittävässä osassa siirtoja ei tietoja löydy sen paremmin lasten taustasta kuin siirron syystäkään. Kyseessä oli suuruusluokaltaan huomattava väestönsiirto, mihin nähden sotalapsia koskeva keskustelu ja tutkimus pysyivät pitkään olemattomina.

Lapset ja sisäpolitiikka

Liitteistä käy ilmi sekin, miten suuri osa lapsista oli kotoisin – ilmoituksen mukaan – työläiskodeista. Tehdas- ym. ammattityöläisten lapsia oli kaiken kaikkiaan 25 ja muiden työläisten 20 prosenttia lapsista. Tämä ei kuitenkaan suoraan näkynyt lastensiirtojen suomalaisessa politisoinnissa. Sotien aikana sosialidemokraatit olivat rintamassa RKP:n kanssa kannattamassa siirtoja; sotien jälkeen kommunistit kritisoivat siirtoja ja halusivat palauttaa Ruotsiin jääneet lapset Suomeen. Sota-aikana kritiikkiä esitti oikeisto, osin pyrkimyksenään saattaa Suomi tiukemmin Saksan yhteyteen. Sotien jälkeen taas pohjoismainen yhteistyö koettiin neuvostovastaiseksi.

Lapsen tai hänen perheensä hyvinvointi ei näissä karkeloissa ollut erityisen keskeinen kysymys. Selvää on kuitenkin, että lapsia siirrettiin pommitusten lisäksi köyhyyden vuoksi. Lastensiirtojen syitä valottavassa taulukossa korostuu Viipurin läänin kohdalla evakuointi. Kuten tunnettua, pakolaisuus aiheuttaa kodittomuuden lisäksi myös toimeentulovaikeuksia.

Huomiota kiinnittää se, miten hitaasti Ruotsiin sodan jälkeen jääneiden lasten asia tuli Suomessa eduskuntakäsittelyyn. Kansanedustuslaitoksella oli toistuvasti käytettävissään liian alhaisia tai korkeita lukuja. 15 000 Ruotsiin jäänyttä lasta on nyttemmin osoittautunut virheelliseksi arvioksi: Ruotsin väestökirjanpidon mukaan oikeampi luku on n oin 7100 lasta. Suomessa asiaa ei kyetty valvomaan niin tarkasti, että meikäläisistä tilastoista olisi asiassa apua.

On outoa, että lasten palauttamista vaadittiin vielä vuonna 1950 eduskunnassa ja yksityisesti senkin jälkeen. Tämä kuvastaa kuitenkin suomalaista tilanteen ja laintulkintaa: lapset olivat suomalaisten omaisuutta, jonka Ruotsi yritti vastoin aiempia sopimuksia anastaa. Vuosien erossa oleminen ei ehkä vaikuttanut vanhempien tunteisiin, mutta lapsen kokemuksena oli tässä vaiheessa, että hän oli elänyt koko elämänsä Ruotsissa.

Kavén nostaa hyvin esille sota-ajan psykologian: siinä missä miehen oletettiin kestävän rintamakokemukset – jos hän oli oikea mies – lasten oletettiin kestävän siirron vieraaseen maahan ja takaisin. Suomen elintarvikepulaa pidettiin keskeisenä ongelmana erityisesti asemasodan aikana, jolloin asutuskeskusten pommitukset eivät olleet siviilien ensisijainen ongelma. Kavén arvioi, että pommitusten aiheuttamat vaarat olivat pienemmät kuin lapsikuljetusten aiheuttamat fyysiset ja lastensiirtojen yleensä aiheuttamat psyykkiset ongelmat. Terveetkin lapset joutuivat sodan oloissa vaaraan kuljetuksissa; lisäksi suuria lapsimääriä siirrettäessä infektioriski oli suuri. Suomen päässä lääkäreitä ei konsultoitu riittävästi asiassa.

Lastensiirrot olivatkin, paitsi pitkällä tähtäimellä lapselle yleensä haitallisia, myös tapahtumahetkellä vaarallisia. Näitä vaaroja ei kuitenkaan otettu huomioon. Ruotsin armeija ei voinut esim. suojata merikuljetuksia, koska se olisi näyttänyt liian selkeästi sotaan osallistumiselta.

Henkilökohtaiset kokemukset

Kavén, joka on itsekin ollut sotalapsi, pohtii runsaasti myös lastensiirtojen vaihtoehtoja. Ruoka-avun saaminen Suomeen, sen sijaan että lapset siirrettiin ruoan äärelle Ruotsiin, oli tietenkin näistä ensisijainen. Jonkin verran ruoka-apua tulikin Suomeen, vaikka Kavén huomauttaa, että Saksasta saatu apu oli jatkosodan aikana oleellisempaa. Ruotsin avunantoa Suomeen vaikeutti kuitenkin sen oma asema ja riippuvaisuus Britanniasta, joka puolestaan oli sodassa Suomen kanssa. Näin lasten asema sodan jaloissa tulee havainnollisesti ilmi.

Suomen tilanteen vertaaminen muihin maihin avaakin lastensiirtojen kysymystä hyvin. Kavén tuo esille myös Kreikan paljon vaikeamman tilanteen toisen maailmansodan aikana: kreikkalaiset eivät kuitenkaan halunneet luovuttaa lapsiaan. Kenties nykymaailmassakin vastaavat kansalliset erot nousevat esille.

Kavénin kykyä nivoa omat, vaikeat kokemuksensa osaksi politiikan kiemuroita ja kansainvälistä politiikkaa voi vain ihailla. Toki teoksessa on ongelmansakin, jotka tuskin pääosin johtuvat omakohtaisuudesta. Teemoja pyöritellään ja toistetaan useassa luvussa turhaan. Tiiviimpi toimittaminen olisi ollut teokselle eduksi, vaikka se kokonaisuutena on sujuva ja selkeä esitys aiheestaan.

Toisaalta eri toimijoista olisi voinut kertoa enemmänkin. Vaikka sotalasten sukupolvelle K.A. Fagerholm on tuttu, on maahamme syntynyt jo lukuisa määrä ihmisiä, joille hän on vain se ehdokas jonka Kekkonen päihitti yhdellä äänellä vuoden 1956 presidentinvaalissa – jos sitäkään. Taustoittaminen ja sen oikean määrän arvioiminen ovat toki aina vaikeita kysymyksiä.

Mitä opimme?

Huolimatta näennäisestä oikeutuksestaan ja aikakauden toimijoiden huolettomasta suhtautumisesta lasten kestokykyyn, lastensiirroista aikanaan vastanneet henkilöt ovat Kavénin mukaan olleet pääosin erittäin haluttomia antamaan haastatteluja aiheesta. Tämä kertonee, paitsi yleisestä sota-ajan torjunnasta, myös jonkinasteisesta tietoisuudesta, että kaikki ei todellisuudessa mennyt kuten toivottiin.

Kavén päätyy teoksessaan johtopäätökseen, jonka mukaan lastensiirrot yleensä eivät ole hyvä tapa auttaa sotaa käyviä tai muuten kriisissä olevia maita sen paremmin kuin yksittäisiä ihmisiä. Tämän ovat todenneet muutkin aiheesta kirjoittaneet (esim. Salminen 2007). Ruotsista palanneilla lapsilla oli vaikeuksia niin kotona kuin koulussakin, minkä lisäksi nuorisorikollisuus oli suurempaa heidän keskuudessaan. Erityisesti suhde äitiin jäi etäiseksi.

Kavén laskee lastensiirtojen väestötappioksi 4000 lasta. Tähän lukuun hän päätyy arvioimalla, kuinka moni siirretyistä sairaista lapsista olisi menehtynyt Suomessa, ja toisaalta miten moni lapsi jäi palaamatta Suomeen. Lisäksi on laskettava kielivaikeuksista johtuneen alemman koulutustason tappiot, psyykkiset ongelmat ja oletettu suurempi riski muuttaa myöhemmin takaisin Ruotsiin.

Suomalaiset vanhemmat eivät olleet useinkaan valmistautuneet vastaanottamaan heistä jo vieraantunutta lastaan. Yhteistä kieltäkään ei välttämättä enää ollut. Heillä ei ollut kykyä käsitellä asiaa sillä hetkellä eikä myöhemminkään. Ympäröivä yhteiskunta vähätteli lasten kokemusta eikä juuri ottanut osaa vanhempienkaan kärsimyksiin.

Sotalasten kokemuksissa nähdään usein suora yhteys esimerkiksi lasten päivähoitoon tai erovanhemmuuteen. Näissä molemmissa kysymyksissä asianosaisena korostaisin kuitenkin sitä, minkä Kavén tuo toistuvasti esille: sotalapsista ja heidän kokemuksistaan keskusteltiin 1990-luvulle saakka niukasti niin perheissä kuin muualla yhteiskunnassakin. Ongelmana eivät olleet ainoastaan lasten toistuvat hylkäämiskokemukset, vaan ympäristön kyvyttömyys ymmärtää ja reagoida lapsen tunteisiin.  Kun asioista ei puhuta, niiden vaikutukset moninkertaistuvat tulevaisuudessa.