Staffan Skott on ruotsalainen journalisti ja kääntäjä,
joka on erikoistunut Venäjää ja Neuvostoliittoa
käsittelevään aineistoon. Eseekokoelma "Leninin
rakastajatar ja muita venäläisiä kohtaloita" kertoo
entisistä neuvostosankareista ja heidän elämänsä
pimeästä puolesta, josta maassa puhuttiin
vuosikymmeniin vain kuiskaten. Kirja on sikäli
ajankohtainen, että Stalinin kuolemasta on juuri tullut
kuluneeksi viisikymmentä vuotta. Kuolinpäivä sai
maailmalla huomiota, ja myös Suomessa puhuttiin
kaunistelematta diktaattorin aikakauden todellisesta
olemuksesta.

Skottin esseet keskittyvät Stalinin terroriin ja sotaan. Ne
kertovat vääristelystä, tekopyhyydestä ja valheesta,
vainoharhaisesta diktaattorista ja tämän hovista sekä
kärsivästä kansasta, jolle kehittyy oma käytösmalli,
neuvostokoodeksi. Siihen liittyvät leirit, leirislangi, vitsit
– tätä kaikkea esseet käsittelevät. Vastoin nimeään
kirja käsittelee nimenomaan neuvostoihmisten
kohtaloita. Kohtalot ovat murheellisia, traagisia ja
epäoikeudenmukaisia yhteiskunnassa, joka esseissä
nähdään moraaliltaan ala-arvoisena, tekopyhänä ja
mädännäisenä. Tai tällaisena Skott haluaa kohtalot
tulkita. Hän ei käsittele esseissään yksittäisten
ihmisten urhoollisuutta, uskoa eikä luottamusta
tulevaisuuteen.

Kirjallisuustieteellisesti katsoen Skott käyttää
sarkasmin ja naurua keinona kuvata todellisuutta.
Tämä on muutoin ollut perinteinen venäläinen tapa
kuvata vaikeita asioita. Ymmärrettävästi, koska
sarkasmi ja vitsit voivat ollakin ainoita keinoja käsitellä
ymmärrettävästi niitä valtavia lukuja ja traagisia
kohtaloita, jotka Stalinin diktatuuriin liittyvät. Kuten Skott
itse huomauttaa, Stalinin aikojen kauhut olivat niin
läpitunkevia, että vasta jokin erityisen kummallinen
yksityiskohta kuten presidentin vaimo raaputtamassa
täinmunia pysäyttää ihmiset. Skott vie esseissään
jalustat neuvostoyhteiskunnan kanonisoiduilta
hahmoilta laidasta laitaan, sarkastisesti ja kuivalla
tyylillään .

Ryvettymätön Lenin saa nimiesseessään
rakastajattaren ja Suomessa pelätty Molotov tehdään
Stalinin kuuliainen käsikassara, saamaton "Lyijypylly",
joka säilyy hengissä terrorista vain mitättömyytensä
ansiosta. Neuvostokulttuurin tukipylväitä romutetaan
kuten myyttiä Pavlik Morozovista, kaikkien
pikkupioneerien ja ilmiantajien sankarista, joka
paljastuu kehitysvammaiseksi pojaksi, joka kylläkin tuli
surmatuksi, mutta ei ilmiantanut ketään, koska
ilmiantaja oli tämän äiti. Skott paljastaa sosialisten
runoklassikoiden taustat, jotka ovat aina vähemmän
yleviä kuin mitä niistä on julkisesti kerrottu. Tämä on
ymmärrettävä siinä valossa, että juuri kirjallisuus ja
runoilijat ovat aina olleet venäläisten henkinen
selkäranta, jotka tulkitsevat yhteiskunann kulloisiakin
arvoja. Sosialismin klassikkojen taustan paljastuminen
täysin toiseksi romuttaa näin myös sen henkisen
perustan, jolle kulttuurielämä on laskettu.

Venäjällä on erityinen perinne kirjoittaa Stalinista ja
terrorista omaelämänkerrallisesti, ja näissä
muistelmissa kirjoittaja usein tuomitsee tai puhdistaa
aikansa ihmiset. Skott ei välty tältä ilmiöltä esseissään.
Esimerkiksi kirjailija Ehrenburgin ilmiömäinen
sukkuloiminen terrorivuosina herättää epäilyjä hänen
todellisesta olemuksestaan – siis, täytyy olla
epämoraalinen, kun kirjailija ei Stalinin aikana ollut
leirillä. Muistelen lukeneeni Ehrenburgin moraalista
muitakin vastaavia arvioita, kaikki venäläisten
toistenajattelijoiden omaelämänkerrallisissa teoksissa
kirjoittamia.

Skottin kertomat tarinat eivät ole uusia.
Kulttuurihenkilöitä käsittelevät anekdootit ovat olleet
luettavissa toisinajattelijoiden länsijulkaisuista aina
1960-luvulta lähtien, joista suurin osa kylläkin on
ilmestynyt muilla kielillä kuin suomeksi. Stalinin ajan
yhteiskuntahistoriasta on hyvää kirjallisuutta ja
tutkimusta paljon, mutta sekin tosin lähes kaikki
suomeksi kääntämätöntä. Skott kieltämättä tuntee
aikakauden, jota hän käsittelee. Yksilöityjä viitteitä tai
lähteitä hän ei esseissä esitä, monesti juttujen
alkuperä on lähteestä tyyppiä "ystävä, kirjailija XX" tai
tuttava.

Joissakin Skottin esseissä tuntuu, että hän toistaa
itsestäänselvyyksiä. Suomalaisittain talvisodan
"ihmeestä "kirjoittaminen ja Mainilan laukausten
venäläisen alkuperän toistaminen tuntuu turhalta, ja
tässä näkyy selvästi, että kirja on kirjoitettu
ruotsalaiselle yleisölle. Muutoin Skott kirjoittaa
journalistimaisen sujuvasti, tyyli on lakonista, purevaa
ja ironistakin. Näkökulma ja käsittelytapa on mielestäni
jollakin tavoin venäläinen kuten aiemmin esitinkin.
Myös kääntäjä on mielestäni tavoittanut hyvin hänen
tyylinsä vivahteet. Esseekokoelma ansaitsisikin
mielestäni huomiota enemmän kuin mitä se on tähän
mennessä saanut.