Vaatiiko syntymistä neroksi, että voisi olla luova
tieteellisessä työssä? Tämä kysymys kiinnostaa
tietenkin meitä "rivitutkijoita". Kuuluisia tieteellisen
luovuuden puuskia ovat saaneet Isaac Newton
omenan pudotessa, samoin kuin Friedrich August
Kekulé nähdessään bentseenin rakenteen unensa
häntää purevassa käärmeessä.

Ihmiskunnan "Suuret Nimet" ovatko he olleet sen
luovempia? Tieteenhistorian Suuria Oivalluksia tulee
tarkastella aina liittyen sen hetkiseen
kulttuurihistorialliseen aikaan. Juha T. Hakala siteeraa
Newtonia: "Jos olen nähnyt kauemmas kuin muut, se
johtuu vain siitä, että olen seissyt jättiläisen harteilla".
Niin, suuret keksinnöt ovat aina velkaa edeltäville
keksinnöille. Paljon on osuutta sattumalla, olemisella
oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Paljon on osuutta
myös valinnalla. Jos kehittelee sotateollisuudessa
hyödynnettäviä keksintöjä, niille saanee paremmin
rahoitusta ja muita resursseja.

Luovaa ihmistä ei ole voitu määritellä muitten
ominaisuuksiensa kautta, luovuuden käsite on
Hakalan itsensäkin mielestä "sumea". Kuinka Hakala
siis onnistuu tavoitteessaan kartoittaa luovuutta
tieteellisessä prosessissa? Hakala esittelee
kirjassaan luovuustutkimuksen historiaa, eri
näkökulmia ja eri lähestymistapoja.
Ennakkomainonnan perusteella odotin jotain muuta,
jotain uutta, mutta eihän teoksen nimi itse asiassa
lupaa tarjota mitään uutta. Hakala perustelee
historiallisen perspektiivin tärkeyttä sillä, että
tieteenhistoriasta löytyy paljon tutkimusmateriaalia
taatusti luovien ihmisten luovuusprosesseista mm.
tutkimuspäiväkirjoja tutkimalla.

Yleensä luovuustutkimusten kohteina ovat olleet
tunnetut tiedemiehet, usein Nobelilla palkitut, ja
taiteilijoistakin ne palkintoja kahmineet. Myös Hakala
on ottanut tarkasteltavakseen etupäässä tieteen
nobelistit. Mutta kuinka suuri osuus heidänkin työnsä
tuloksesta on ryhmätyössä? Onko heidänkään
tapauksessaan edes ollut olemassa tieteellistä luovaa
johtajaa jolle kaikki kunnia kuuluu? Hakala viittaa
yhteisölliseen tutkimustyöhön lähes pelkästään siinä
mielessä, että toiset aloittavat siitä mihin aikaisemmat
tutkijat ovat jääneet, toiset rakentavat edelleen
aikaisemman tiedon päälle. Vasta teoksensa
loppupuolella hän pohtii tiedeyhteisön ja työryhmän
vaikutusta, varsinkin ohjaajan merkitystä nuorelle
tutkijalle. Toisaalta voi miettiä tutkimuksen
objektiivisuutta, jos se tutkii vain palkittuja henkilöitä eli
keskittyy vain sosiaalisesti hyväksyttyyn luovuuteen.
Onko tällainen tutkimusasetelma jo lähtökohdaltaan
viallinen? Tutkimustulosten yhteydessä tulisikin aina
muistaa tutkimuksen ja siihen liittyvien määritelmien
rajoittavat tekijät. Hakala onneksi käsitteleekin mm.
Nobel-palkintojen myöntämiseen liittyvää politiikkaa,
joka usein on liittynyt ihan muuhun kuin pelkkiin
tieteellisiin ansioihin.

Hakalan mielestä luovuus on kuin arpajaisvoitto, se
vain sattuu joidenkin ihmisten osaksi. Toisaalla hän
yhdistää luovuuden lahjakkuuteen sanoen, että luovuus
on erityisellä tavalla (millä?) määriteltyä lahjakkuutta.
Ylipäätään Hakala tekee pitkän harharetken
lahjakkuuden, älykkyyden ja nerouden
tutkimushistoriaan todetakseen vain lopuksi että
ihminen voi olla yhtäaikaa nero, huippuälykäs ja luova,
mutta välttämättä näin ei ole: kyseiset käsitteet eivät
kulje suoraan käsi kädessä, mutta eivät sulje toisiaan
poiskaan.

Hakalan mielestä luovuuden määrittelyn ongelma on
se, että luovuuden mittavälinettä ei ole. Miten
määritellään luova prosessi, luova tuote? Hakala
siteeraa luovuustutkijoita, jotka ovat määritelleet luovan
tuotteen niin, että tuotteen täytyy tarjota vähintään yksi
uusi näkökulma ihmiselämän tärkeisiin kysymyksiin.
Toisten mielestä luovalla tuotteella täytyy olla
pitkäaikaisia seurauksia. Määrittelyt eivät johda kuin
uusiin kiistanalaisiin tulkintoihin. Molemmat annetut
määritelmät ovat suhteellisia. Mitkä lasketaan
ihmiselämän tärkeisiin kysymyksiin? Mitä voidaan pitää
uutena näkökulmana? Kuinka pitkä on pitkäaikainen?

Omaa luovuuttaan ovat arvioineet luovat ihmiset itse ^Ö
myös Hakalan omassa materiaalissa. Itsearvioinnilla
on ongelmansa pyrittäessä objektiivisuuden
vaateeseen. Mutta mekaaniset luovuustestit ovat myös
olleet ongelmallisia. Samaa osa-aluetta mittaavissa eri
testeissä koehenkilö saattaa saada poikkeavat
tulokset. Toisaalta testit painottavat joko visuaalista
havaintokykyä, joka ei anna matemaattisesti tai
verbaalisesti lahjakkaille samoja mahdollisuuksia, tai
päinvastoin. Tietokone valjastettiin käyttöön jo
1950-luvulla, vaikka käyttökelpoisimmat ohjelmat
ajoittuvatkin vasta 1980-90-luvuille. Tietokoneen avulla
pyrittiin rakentamaan mallia tieteellisen ajattelun
vaiheista; mm. menetelmällä, joka pyrki löytämään
lyhimmän matkan pisteestä A (lähtökohta) pisteeseen
(tavoitteeseen) B.

Luovuusteorioita on useanlaisia: joidenkin mielestä
luovuusprosessit etenevät vaiheittain, toisten mielestä
prosessi on syklinen. Mielenkiintoisimpia Hakalan
esittelemistä teorioista luovuustutkimuksen historiassa
on ns. intuitionistinen selitysmalli, jota hän tuntuu
itsekin kannattavan. Mallin mukaan luovuus esiintyy
spontaanisti antaen väläyksiä ongelman ratkaisusta.
Tätä mallia voidaan soveltaa vaikka Kekulén unessa
nähtyyn ongelmanratkaisuun. Intuitioon läheisesti
liittyen mm. Herbert A. Simon, jota pidetään
tietokoneavusteisen luovuustutkimuksen pioneerina,
on todennut, että toisilla vain on huomattavasti parempi
keksimiskyky kuin toisilla; jotkut tutkijat löytävät
luontaisemmin lyhyimmän tien A:sta B:hen käymättä
edes läpi kaikkia välivaiheita.

Hakala myöntää, että Kekulén kaltaiset kokemukset
ratkaisun näkemisestä unessa ovat sellaisia, jotka ovat
aikaansaaneet mystisyyden leiman neroudelle ja
keksimiselle, luovuudelle. Ongelmana on se, että siinä
palataan alueelle, joka ei ole (luonnon)tieteellisin
mittarein todennettavissa. Kun puhutaan luovuudesta,
on pohdittava myös psykologista puolta kuten
alitajuntaa, tätä humanistisempaa, luonnontieteilijöille
(ainoille oikeille tiedemiehille?) vastenmielistä, tiedettä.
Miten sellainen muka voidaan sovittaa malliin
laskettaessa normia A-> B?

Tieteellisten tutkimusten arvoa on 1960-luvulta lähtien
arvioitu kirjastonhoitajille ja informaatikoille erityisen
tutuilla sitaatiojärjestelmillä (SCI ja SSCI). Järjestelmät
perustuvat siihen, että lasketaan kuinka monta kertaa
alan muut tutkijat viittaavat tietyn tutkijan julkaisuihin.
Järjestelmän puolesta voi sanoa, että viittausten
voidaan katsoa korreloivan tutkijan koko tuotannon
laatuun, mutta erityisesti julkaisujen tieteelliseen
elinvoimaisuuteen. Järjestelmää voi myös kritisoida.
Se voi kertoa pelkästä kyvystä kirjoittaa hyvä ja
julkaisukelpoinen artikkeli. Järjestelmää myös voi
huijata – Hakala mainitsee tutkijan, joka sai
mahdutettua oman artikkelinsa lähdeluetteloon 62
omaa julkaisuaan eli tutkija viittasi lähinnä omaan
tuotantoonsa. Viittausten määrä ei myöskään kerro
sitä, millä tavoin artikkeleihin viitataan eikä viittausten
määrä ole siten tae artikkelin sisällön laadusta. Hakala
myös mainitsee ongelmana sen, että tiettyjen alojen
sisäpiiriin kuuluvien tutkijoiden artikkeleihin on
trendikästä viitata. Vastikään lehdissä kerrottiin
suomalaisesta tutkijasta, joka oli jonkin aikaa sitten
esittänyt teoriansa siitä, kuinka ihmisestä tuli ns.
karvaton apina. Teoria oli julkaistukin sangen
merkittävässä tieteellisessä julkaisussa, mutta jäänyt
vähälle huomiolle. Myöhemmin pari muuta tutkijaa oli
päätynyt samaa tulokseen hänen kanssaan, mutta
heidän teoriansa esitettiin suurella kohulla uutena,
vailla mitään viittausta suomalaisen tutkijan teoriaan ja
artikkeliin. Mitä tämä tapaus kertoo? Olivatko nämä
kaksi tutkijaa kenties tunnetumpia ja maineekkaampia
kuin suomalainen? Jäävätkö he ehkä sen vuoksi
historiaan kyseisen teorian keksijänä ja
tulevaisuudessa nimenomaan heidän artikkeliinsa
viitataan vaikka se ei ollut aiheeltaan ensimmäinen?
Voidaanko heitä siis viittauksia laskettaessa pitää
lahjakkaampina kuin kyseistä suomalaista tutkijaa?

Mikä on luovuuden tila nykytieteessä? Antaako Hakala
kritiikkiä opetukseen? Kenelle sysätään vastuu
luovuudesta – tai sen tukahduttamisesta? Aivan oikein,
Hakala mainitsee sosiaalisen paineen, jonka
tavoitteena on tasapäistää, sulauttaa ja harmonisoida.
Toisaalta Hakala mainitsee useita suurnimiä, jotka
ovat olleet kansanomaisen yhtäaikaisen nerouden ja
hulluuden yhdistelmiä. Suurilla lahjakkuuksilla lienee
hieman taipumusta persoonalliseen ja kapinalliseen
luonteeseen jolla ohittaa yhteiskunnan ja
tiedeyhteisöjenkin tasapäistävä pyrkimys.

Kertooko Hakalan kirja mitään uutta? Vaikka
luovuustutkimuksen historia on sinänsä
mielenkiintoista ja Hakala summaa asiat
helppolukuiseksi kokonaisuudeksi, täytyy myöntää, että
odotin teokselta hieman persoonallisempaa otetta
luovuustutkimukseen. Hakala käsittelee omaa
kirjeenvaihtoaan nobelistien kanssa kirjan
loppuosassa. Hän päätyy siihen lopputulokseen, että
hänen informanteillaan luovuuden puuskat ovat tulleet
lähinnä intuitionistisen teorian mukaisesti
vapaa-aikana ja lepohetkinä, silloin kun käsillä olevaa
ongelmaa ei ajatella tietoisesti. Hakala pohjaa ja
suhteuttaa oman materiaalinsa oman oppinsa
mukaisesti jo vallitseviin luovuuden selitysmalleihin,
rakentaa jo olevan päälle.

Hakalan muuten selkeästä kielenkäytöstä vielä eräs
täysin irrelevantti seikka. Entisenä oululaisena minua
huvitti suunnattomasti kun Hakala kertoi erityisesti
matemaatikkona tunnetun Henri Poincarén nousseen
"onnikkaan". Sitten tuli mieleen, että ehkä minua olisi
huvittamisen sijasta ennemminkin ärsyttänyt tai
hämmentänyt, jos Poincaré olisi onnikan sijaan
noussut nysseen tai dösään. Ehkä vakavasti
otettavassa tekstissä olisi sittenkin syytä pitäytyä
yleiskielessä.