Yhdysvaltojen historiaa on aiemmassa tutkimuksessa lähestytty monesta eri näkökulmasta aikakausijaottelusta eri väestöryhmien menneisyyden kuvaamiseen. Kuitenkin koko Yhdysvaltojen alueen historian kattaminen aina mantereen asuttamisesta nykypäivään on urakka, johon harva tutkija uskaltaa lähteä. Yleisteoksen kirjoittaminen on aktiivista valintojen tekemistä ja se vaatii niiden tiedostamista: Mikä on tärkeää ja mikä jätetään syrjään? Miten rakentaa luvuista ja niiden kautta koko teoksesta mielekäs kokonaisuus? Keiden näkökulmat nostetaan yleiseen kansalliseen kertomukseen?

Paljon tietoa yksissä kansissa

Keväällä 2021 julkaistu tiiliskivi Tähtilipun maa – Yhdysvaltain alueen historia sulkee kansiensa sisään ansiokkaan kokonaistulkinnan, joka lähtee liikkeelle alkuperäiskansojen luomismyyteistä ja päätyy pohtimaan kansakunnan jakautumista 2020-luvulla. Teoksen kirjoittaja on Yhdysvaltain tutkimuksen emeritusprofessori Markku Henriksson, jonka pitkä ura Pohjois-Amerikan tutkimuksen parissa heijastuu kirjan sivuille. Henriksson kirjoittaa historian henkilöistä ja tapahtumista tuttavallisella otteella. Teoksen sivuille on myös koottu monia Henrikssonin aiemmin urallaan käsittelemiä teemoja alkuperäiskansojen historiasta luonnonhistoriaan. Kirjan parhainta antia on Henrikssonin vahva asiantuntijuus, joka näkyy ennen kaikkea teoksen kokonaiskuvassa. Poliittista historiaa painottavassa teoksessa punaisena lankana toimii yhdysvaltalaisen itseymmärryksen kannalta keskeinen tarina kansakunnan rakentumisesta, jota Henriksson kommentoi, analysoi ja kritisoi omasta asiantuntijapositiostaan käsin tuoden myös esiin marginaaliin jääneitä näkökulmia.

Paksua teosta keventävät kaskut ja anekdootit nostavat esiin historian sivujuonteita. Ne viehättävät etenkin historian kulissien takaisesta elämästä kiinnostunutta lukijaa: kirja paljastaa esimerkiksi, kuinka Thomas Jefferson oikeastaan saatiin suostuteltua itsenäisyysjulistuksen kirjoittajaksi tai kuinka vähäpuheinen mies presidentti Calvin Coolidge olikaan. Kirjan tärkeintä antia on mielestäni sen lähestyttävyys, helppolukuisuus ja eheän kokonaiskuvan tarjoaminen. Lyhyet luvut sekä näkökulmien vaihtuminen politiikasta taiteeseen ja kulttuurihistoriaan auttavat lukijaa hahmottamaan ainakin olennaisen. Joskin tämä lähestymistapa eittämättä yksinkertaistaa ja hioo tiukimpia mutkia suoremmiksi. Yksityiskohtiin tarttuva lukija jää paikoin kaipaamaan tarkempaa taustoitusta, herkkyyttä monimutkaisuudelle ja etenkin tehtyjen valintojen auki kirjoittamista. Kaikki Henrikssonin historialliset tulkinnat eivät kestä tiukkaa akateemista analyysiä, sillä esimerkiksi New Yorkin 2000-luvun monikulttuurisuuden juurien vetäminen kaupungin 1600-luvun demografiaan on melko yksinkertaistava syy-seuraussuhde.

Käsitteitä ja paikannimiä

Verrattuna Henrikssonin aiempaan, vuonna 1990 ilmestyneeseen yleisteokseen Siirtokunnista kansakunnaksi, kirjan näkökulma on moninaistunut ja pyrkimys laajempaan inklusiivisuuteen sekä hienovaraisuuteen on luettavissa selvästi kirjan sivuilta. Esimerkiksi Yhdysvaltojen historian kontekstissa rodullistamisen avaaminen suomalaiselle lukijalle on tärkeää yhteiskunnan valtarakenteiden hahmottamiseksi. Henriksson avaakin hyvin rodun rakentamiselle perustuneita hierarkioita Yhdysvaltain historian eri vaiheissa osana poliittisen historian kehityskulkuja ja huomioi rodun käsitteen hienovaraisuuden huomattavasti laajemmin kuin aiemmassa teoksessaan. Hän esimerkiksi kritisoi alkuperäisasukkaisiin kuuluvien naisten seksualisoimista sekä nostaa Black Lives Matter -liikkeen historian esiin teoksen loppupuolella. Henriksson käsittelee rodullistamista mielestäni myös ongelmallisin käsittein käyttäessään esimerkiksi alkuperäiskansoista käsitettä ”punainen” ja pelkistäessään rodullisuuden ihonvärijaotteluksi, jossa valkoisuuden roolia ei aivan täysin ymmärretä muiden ryhmien toiseuttajana.

Välillä lukija kaipaisi myös enemmän apua kirjailijalta kokonaisuuden hahmottamisessa. Tekstissään Henriksson kuvailee usein maalauksia, valokuvia, mainoskuvia tai muita kuvalähteitä. Osa kuvista on esillä kuvaliitteessä, mutta niitä kohti ohjaavat viittaukset puuttuvat tekstistä. Utelias lukija joutuukin turvautumaan usein muihin apukeinoihin, mikäli hän haluaa nähdä omin silmin Henrikssonin kuvailemat teokset. Kirja on lisäksi täynnä maantieteellistä nimistöä ja siirtymiä aikatasolta toiselle. Sen kokonaisuuden hahmottaminen ensilukemalta on näin ollen haastavaa myös karttansa ja historiateoksensa tuntevalle lukijalle.

Kaikkiaan Henrikssonin teos herättää oivasti mielenkiinnon syvemmälle Yhdysvaltojen historiaan perehtymiselle. Yhdessä Markko Tainan suunnitteleman kansikuvan kanssa Henrikssonin teoksen viesti on selvä: Yhdysvaltojen historia ei ole selväpiirteinen ja siisti kertomus menneestä, vaan se on myös jatkuvan uudelleenmäärittelyn kohteena.