Steven Vertovec on yksi aikamme tunnetuimmista muuttoliiketutkijoista. Vertovecin runsas tuotanto kattaa maahanmuuttotutkimuksen kenttää laajalti, mutta fokuksessa on usein ollut transnationaalisuus. Vertovec on koulutukseltaan antropologi, mikä näkyy kyvyssä yhdistää pienet ja arkiset asiat suuriin teoreettisiin kehyksiin. Tällä hetkellä hän toimii uskonnolliseen ja etniseen monimuotoisuuteen keskittyvän Max Planck -instituutin johtajana Göttingenissä, Saksassa. Tämä vuonna 2007 perustettu tutkimuslaitos on vasta pääsemässä vauhtiin, mutta voimme odottaa sen lunastavan paikkansa alan yhtenä keskuksena lähivuosien aikana.

Routledgen Key ideas -sarjan kirjoittajat ovat kaikki alojensa huippuja ja heille on annettu laaja vapaus määritellä tutkimusalueensa. Transnationalism-kirja on tarkoitettu kriittiseksi johdannoksi transnationaalisuustutkimukseen. Vertovec lähestyy transnationaalisuutta, jonka synonyyminä käytän jatkossa ”ylirajaisuutta”, sosiokulttuurisena, poliittisena, taloudellisena ja uskonnollisena ilmiönä. Näiden lisäksi hän luo katsauksen alan keskeisiin käsitteisiin. Kirja on kokonaisuudessaan helppolukuinen ja soveltuu siten hyvin oppikirjaksi, vaikka se usein liikkuu korkealla käsitteellisellä tasolla.

Transnationaalisuus määritellään kirjassa kansallisvaltioiden rajat ylittäviksi prosesseiksi ja suhteiksi, joissa keskeisessä roolissa ovat ei-valtiolliset toimijat. Valtioiden välisiä suhteita kuvaamaan soveltuu Vertovecin mukaan paremmin käsite ”kansainvälinen” (engl. international). Näin ollen esimerkiksi perinteinen diplomatia määrittyy kansainväliseksi toiminnaksi, kun taas kansainvälisten vapaaehtoisjärjestöjen, kuten Amnesty Internationalin ja Punaisen Ristin, toiminta on transnationaalisuutta. Vaikka ylirajaisuutta esiintyy monien eri ihmisryhmien parissa, niin kirjassa keskitytään erityisesti maahanmuuttajien transnationaalisiin suhteisiin.

Vertovecin mukaan kiinnostus ylirajaisuuteen on kasvanut osana globalisaatiotutkimusta ja siitä on tullut yhteiskuntatieteiden valtavirtaa 1990- ja 2000-luvuilla. Globalisaation ja transnationaalisuuden välistä suhdetta ei käydä tarkkaan lävitse, mutta kirjoittaja on selvästi viehtynyt David Heldin ym. Global Transformations: Politics, Economy and Culture -kirjan (Polity, 1999) kokonaisvaltaiseen globalisaationäkemykseen, jossa ilmiö ymmärretään laaja-alaisesti, eikä vain talouteen liittyvänä ilmiönä. Vertovec vaikuttaa myös itse sitoutuvan Heldin ym. tulkintaan nyky-globalisaatiosta merkittävänä globaalina transformaatio- tai muutosprosessina, jossa on kyse myös laadullisesti uudesta aikakaudesta, vaikka vastaavia ilmiöitä on ollut aikaisemminkin. Tästä taustasta käsin kirjan transnationaalisuus liittyy osaksi ihmiskunnan järjestäytymistä globaaleiksi verkostoiksi, instituutioiksi ja toimintatavoiksi, joiden pysyvämmät vaikutukset ovat vasta vähitellen avautumassa.

Sosiokulttuurisia muutoksia koskevassa osiossa Vertovec pohtii kuinka perheeseen, sukupuoleen ja identiteettiin liittyvät kysymykset järjestäytyvät uudelleen ylirajaisten suhteiden ja elämänmuotojen kautta. Monissa perheyhteisöissä osa jäsenistä asuu eri maissa joko pysyvästi tai osan aikaa vuodesta, millä on merkittäviä vaikutuksia puolisoiden välisiin suhteisiin, lasten kasvatukseen ja arkielämän järjestämiseen. Maahanmuuton yhteydessä sukupuolijärjestelmät muuttuvat ja miehen ja naisen väliset suhteet ovat koitoksella. Esimerkkinä ylirajaisten sosiaalisten suhteiden tiivistymisestä Vertovec käyttää kansainvälisiä puheluita, joiden määrä on kasvanut dramaattisesti 1980-luvulta tähän päivään. Merkittävä osa kasvusta tulee juuri maahanmuuttajien yhteydenpidosta entisiin kotimaihinsa. Puhelimen avulla hyvinkin pitkät ja kalliit etäisyydet voidaan helposti ylittää. Ylirajaisuuden arkipäiväisyys erottaakin sen aikaisempien vuosisatojen hitaasta kirjeenvaihdosta ja siitä johtuvasta informaatioviiveestä.

Transnationaalisuustutkimuksen yhtenä keskeisenä pohjavireenä on kriittinen pohdinta kansallisvaltioiden nykymerkityksestä. Vertovec näkee kansallisvaltion edelleen merkityksellisenä, mutta toteaa samalla muun muassa maahanmuuton kyseenalaistavan useita kansallisvaltioihin liitettyjä perusolettamuksia. Näistä yksi on kaksois- ja monikansalaisuuden nopea yleistyminen ja salliminen eri puolilla maailmaa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa syntyy joka vuosi arviolta puoli miljoonaa lasta, jolla on kahden maan kansalaisuus. Ilmiön merkityksestä käydään laajaa kansainvälistä keskustelua, jossa pohditaan monikansalaisuuden merkitystä muun muassa kansalliselle sitoutumiselle ja turvallisuudelle. Toinen keskeinen poliittinen teema on maahanmuuttajien suhde aikaisempiin kotimaihinsa ja niiden sisäpolitiikkaan vaikuttaminen. Historiassa on lukuisia esimerkkejä poliittisista vaikuttajista (esim. Lenin, Khomeini), jotka ovat palanneet kotimaahansa vallankumouksellisissa merkeissä oltuaan pakolaisina ulkomailla. Samoin esimerkiksi kurdien, irlantilaisten ja Sri Lankan tamilien tiedetään tukevan kansallisia oppositioita ulkomailta käsin.

Taloutta koskevassa pohdinnassa käsitellään muun muassa maahanmuuttajien taloudellisia rahalähetyksiä entisiin kotimaihinsa ja ”kiertävää siirtolaisuutta” tai ”kiertomuuttoa” (engl. circular migration). Taloudelliset rahalähetykset (engl. remittances) on ollut suuren kansainvälisen huomion kohteena viime aikoina, sillä niiden on todettu olevan erittäin merkittäviä monien kehitysmaiden taloudelle. Rahalähetysten käytön on todettu noudattavan säännönmukaisuuksia. Aluksi niillä katetaan perheyhteisön ja asuinkiinteistöjen välittömiä kuluja, jonka jälkeen ne suuntautuvat ylellisyyskulutukseen ja lopuksi investointeihin tai taloudellisesti tuottavaan toimintaan. Rahalähetykset myös sitovat niitä vastaanottavat maat aikaisempaa tiukemmin osaksi kansainvälistä taloutta, minkä seurauksia nykyisen globaalin finanssikriisin yhteydessä voimme toistaiseksi vain arvailla. Tosin Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin mukaan jo 50 miljoonaa ihmistä on vajonnut köyhyyteen finanssikriisin seurauksena, mikä osaltaan johtunee juuri rahalähetysten tyrehtymisestä (YLE 27.4.2009).

Kiertomuutto on yksi viime vuosien keskeisimmistä maahanmuuttopoliittisista keskusteluista. Sen perusajatus on ulkomaisen työvoiman määräaikainen työskentely kohdemaassa, minkä jälkeen henkilö palaisi kotimaahansa. Henkilö voisi muutaman vuoden jälkeen taas hakea uutta työlupaa. Kiertävää siirtolaisuutta valvottaisiin kahden tai monenkeskisillä sopimuksilla ja sillä pyrittäisiin eroon ulkomaisen työvoiman taloudellisesta hyväksikäytöstä ja laittomasta maahanmuutosta. Lisäksi sillä halutaan vähentää kehitysmaiden aivovuotoa ja kasvavaa maahanmuuton kritiikkiä kohdemaassa. Kiertomuutossa piilee kuitenkin lukuisia ongelmia, vaikka siinä on myös pyrkimys irtiottoon toisen maailmansodan jälkeisestä siirtotyöläispolitiikasta. Ongelmia ovat esimerkiksi mahdollinen sulkeutuneiden työmarkkinoiden synty, kiertotyöläisten halu jäädä kohdemaahan ja sitä kautta uudenlaisen laittoman (ja osin korkeasti koulutetun) maahanmuuttajaväestön synty sekä järjestelmän mahdollinen byrokraattisuus ja kankeus, jonka seurauksena työnantajien halu rekrytoida laittomia siirtolaisia ei vähenisikään.

Uskonnon merkitykseen osana ylirajaisia suhteita on alettu kiinnittää enemmän huomiota vasta viime vuosina. Huomio on ansaittua, sillä uskonto on usein se osa maahanmuuttajien perinnettä, joka siirtyy sukupolvelta toisella. Uskonnollisten perinteiden on yleisesti todettu muuttuvan merkittävästi maahanmuuton ja uuteen paikkaan asettumisen myötä. Uskonnollinen järjestäytyminen ja organisaatio saavat vaikutteita ympäröivästä yhteiskunnasta, rituaalijärjestelmiä muokataan paremmin uuteen maahan sopivaksi ja ylipäätään kysymys siitä mitä ”uskonto” on, joutuu pohdinnan alaiseksi. Muutosprosessin keskiössä on kysymys ”uskonnon” ja ”kulttuurin” välisestä suhteesta. Määrittelemällä tietyt käytännöt tai uskomukset jommaksikummaksi on mahdollista muokata perinnettä paremmin uuteen yhteiskuntaan sopivaksi. Esimerkiksi naisten ympärileikkaukseen liittyvissä kysymyksissä on käynyt juuri näin. Aiemmin uskonnollisesti oikeutettu perinne kyseenalaistettiin ja muutettiin diskursiivisesti ”kulttuuriksi”, jota kautta se oli mahdollista tuomita myös uskonnollisista lähtökohdista.

Steven Vertovecin Transnationalism-kirja on erinomainen johdanto ylirajaisuuteen ja sen tutkimukseen. Kirjan fokuksessa on kansainvälisiin muuttoliikkeisiin ja maahanmuuttajiin liittyvät kysymykset, joita käsitellään monipuolisesti ja uusin tutkimus huomioon ottaen. Kirjoittaja pohtii pitkin matkaa kuinka merkittäviä nämä muutokset ovat, mikä tuo teoreettisen keskustelun lähemmäksi arkielämää. Aihepiiriä entuudestaan tunteville se toimii hyvänä muistinvirkistyksenä, mutta laaja-alaisuudestaan johtuen siitä löytyy uutta myös konkareille. Lisäksi teos voidaan nähdään kriittisenä puheenvuorona metodologista nationalismia vastaan, jossa kansallisvaltio on keskeisin taloudellista, poliittista ja sosiaalista elämää ja erityisesti sen tulkintaa järjestävä rakenne. Kirja antaa ajattelemisen aihetta ja tulkintavälineitä kaikille, jotka pohtivat millä tavoin globalisaatio ja ihmisten kasvanut kansainvälinen liikkuvuus muokkaavat paikallisia ja ylirajaisia todellisuuksia sekä käsityksiämme niistä.