Tulevia eduskuntavaaleja ennakoivissa mielipidemittauksissa neljänneksi suurimmaksi puolueeksi yllättäen kohonneiden Perussuomalaisten kannatuksessa eräs kiintoisa roolinsa on ollut puolueen sisään pesiytyneellä, itseään ”maahanmuuttokriitikoiksi” kutsuvalla ryhmittymällä. Kyseisen poliittisen liikkeen edustajat ovat tulleet tunnetuiksi lähinnä turvapaikkapolitiikkaan sekä islaminuskoon kohdistuvista jyrkistä, ajoittain vastenmielisistä sekä julkisuudessa usein rasistisiksi luonnehdituista kannanotoistaan. Puoluejohtaja Timo Soini on itse arvioinut tämän paljolti verkkomaailmassa syntyneen, eräänlaiseksi ilmiöksi paisuneen alakulttuurin muodostavan ehkä noin kymmenesosan Perussuomalaisten kannatuksesta. Valtiotieteiden maisteri Milla Hannula on teoksessaan ”Maassa maan tavalla – maahanmuuttokritiikin lyhyt historia” pyrkinyt valaisemaan tämän omalaatuisen poliittisen liikehdinnän syntyä ja luonnetta.

Hannulan kirja peilaa niin sanotun maahanmuuttokriittisen liikehdinnän syntyä ja kehitystä kansalaisyhteiskunnan ja valtavirtapolitiikan marginaaleissa. Kirjan alkupuoliskon valokeila on 1990-luvulla uudelleenperustetun Isänmaallisen Kansanliikkeen seurauksena syntyneessä ”kansallismielisessä” Suomen Sisu-yhdistyksessä, missä yhteydessä esille nousevat myös turkulaisen Olavi Mäenpään johtamat Suomen Kansan Sinivalkoiset (SKS) sekä muut pienehköt äärikansalliset poliittiset ryhmittymät. Osansa saavat sisulaisten liittyminen Perussuomalaisiin, Homma-forumina tunnetun maahanmuuttokriittisen verkkopalstan synty, liikkeen kellokkaaksi sittemmin nousseen filologi Jussi Halla-ahon eurovaalikampanja sekä oikeudenkäynti, ja lopulta ”maahanmuuttokritiikin” oletettu poliittinen valtavirtaistuminen. Hannulalle voi antaa tunnustusta lähinnä siitä, ettei hän ainakaan salaa omia näkemyksiään. Kirja tekee jo johdannossaan selväksi olevansa etupäässä mainitun poliittisen liikkeen nostalginen ylistyslaulu ja sortuu säännöllisesti tahattoman koomiseen paatoksellisuuteen. Vaikka tunnustuksensa mukaan itsekin samaan liikehdintään osallistunut Hannula ilmaisee ”pyrkivänsä puolueettomuuteen”, yritys jättää toivomisen varaa. Hannulan loppulauseeseensa sisällyttämiin pohdiskeluihin siitä, onko hän ”pystynyt välttämään parhain päin selittämisen ansan” on hankala vastata muulla tavoin kuin kielteisesti.

Kuvaavaa on, että Hannula luonnehtii pakolais- ja turvapaikkapolitiikan suomimisessa sekä vähemmistöjen halventamisessa kunnostautuneita tahoja tavan takaa ”isänmaallisiksi” toimijoiksi, ilman sen kummempaa kriittisyyttä. Teoksen johdannosta ja asiayhteydestä käy selväksi, että Hannula myös mitä ilmeisimmin jakaa näiden tahojen käsitykset siitä, mitä todellinen isänmaallisuus on. Muukalaispelon ylevöittäminen patriotismiksi, samoin kuin siihen sisältyvä olettamus, että kieltäytyminen moisen näkemyksen allekirjoittamisesta merkitsisi vastaavasti kenties epäisänmaallisuutta, on eräs keskeinen osa teoksen hieman nyrjähtäneeltä vaikuttavaa maailmankuvaa. Hysteerinen asenne käy ilmi kirjoittajan ottaessa myös itse kantaa ”uusia tulokkaita hamuavaan politiikkaan” sekä pohdiskellessa välillisesti ”suomalaisuuden häviämisen” ja ”kantaväestön vaihtumisen” mahdollisuuksia, ikään kuin maahamme saapuvilla, eri kansallisuuksia edustavain turvapaikanhakijain suhteellisen pienellä joukolla olisi jokin reaalinen mahdollisuus syrjäyttää valtaväestö kulttuurisesti tai lukumääräisesti. Sinänsä on ironista, että ”isänmaalliseksi” ja ”kansallismieliseksi” julistautuva Hannula ja muut niin sanotut maahanmuuttokriitikot suhtautuvat näinkin skeptisesti oman kansallisuutensa elinvoimaan ja elinmahdollisuuksiin.

Siinä, missä ”isänmaallisuuden” käsitettä on ryöstöviljelty, on ”rasismi”-termiä käytelty säästellen. Hannulan kunniaksi on todettava, ettei hän täysin vaikene Suomen Sisun piirissä ilmenneistä rasistisista tendensseistä ja kutsuu niitä pariin otteeseen myös tätä ilmaisua käyttäen. Toisaalta hän suhtautuu sisulaisten rotufiksaatioon kuitenkin siloitellen ja ymmärtävästi. Kirja uhraa rotu- ja rasismikeskustelun käsittelemiseen kaksitoista sivua, antaen kryptisin ilmaisuin ymmärtää ”rodun kieltämisen” olevan vain osa ”valtiorahoitteisen yhteiskuntatutkimuksen” ylläpitämää ”poliittista korrektiutta”. Vilkaisu vaikkapa Luigi Luca Cavalli-Sforzan teoksiin olisi riittänyt antamaan Hannulalle riittävän biologisen perussivistyksen, jolla hän olisi säästynyt enemmältä päänsä vaivaamiselta ja ymmärtänyt ”rotu”-käsitteen poistuneen aikoinaan muodista puhtaasti käytännön syistä. Hannula palaa rasismiaiheeseen vielä oudommissa merkeissä käsitellessään ”internet-aktivisti” Mikko Ellilän oikeudessa saamaa tuomiota kiihotuksesta kansanryhmää vastaan. On varsin persoonallista, että Ellilän avoimen rasistinen, ”neekerien älykkyystasoa” ruotinut sekä ”raiskauksia ja huvin vuoksi tehtyjä murhia” stereotyyppisesti ja olemuksellisesti ”afrikkalaisten normaaliksi meiningiksi” luonnehtinut teksti kertoo Hannulan mukaan lopulta vain ”kriittisestä suhtautumisesta maahanmuuttoon”. Vähemmistövaltuutetun tekemän tutkintapyynnön Ellilän kirjoituksesta esittää Hannula luonteeltaan ”ideologisena”. Ilmeisesti samasta syystä Hannula on päättänyt rasismintutkimuksesta puhuessaan käyttää lainausmerkkejä, ikään kuin kyseessä ei olisi vakavasti otettava yhteiskuntatutkimuksen alue.

Eräs keskeinen puute Hannulan teoksessa on kansainvälisen kontekstin heikko käsittely. Teos tuo toki esille Jean-Marie le Penin ja Jörg Haiderin kaltaisten eurooppalaispoliitikkojen merkityksen suomalaisten äärikansallisten – tai, Hannulan termiä käyttäen, ”kansallismielisten” – toimijain esikuvina. Vaikka teos keskittyy Suomessa esiintyvän ns. maahanmuuttokriittisen liikehdinnän ruotimiseen korostetusti internetin perspektiivistä, ei kirjoittaja kuitenkaan kertaakaan tarkastele tätä ilmiötä osana kansainvälistä verkkomaailmaa. Esimerkiksi teoksessa useaan otteeseen esillä olevan filologi Jussi Halla-ahon edustaman pakkomielteisen islam-kammon ymmärtämistä olisi valottanut vaikkapa tutustuminen kyseisen kirjoittajan linkkilistalla olevaan, muslimivastaisen hysterian lietsomisessa kunnostautuneeseen Gates of Vienna-blogiin. Väestötieteelliset kauhukuvansa ja uskomuksensa Eurooppaan syntyvästä muslimienemmistöstä on Halla-aho vastaavasti omaksunut yleisesti ottaen helppohintaisena roskana pidetystä Eurabia-kirjallisuudesta. Halla-ahon ja muiden maahanmuuttokriittisiksi itseään kutsuvien retoriikan ulkomainen alkuperä jää täten teoksessa käsittelemättä, ja sen sijaan Hannula päättääkin antaa tälle marginaali-ilmiölle sinivalkoiset juuret esittelemällä sen ”antikommunismin ja valkoisen Suomen perintönä”.

Maahanmuuttokriittisten keskuudessa leimallisesti esiintyvää, valheellisiinkin stereotypioihin perustuvaa islam-pelkoa tyytyy Hannula käsittelemään lopulta vain ohuesti, ja esimerkiksi maininta Sisun julkaisemista Muhammed-pilapiirroksista jää täten vaille laajempaa viitekehystä. Sama pätee myös kertomukseen Halla-ahon oikeudenkäynnistä, etenkin kun Hannula ei kirjassa kerro edes epäsuorasti millaisesta tekstistä tuomio uskonrauhan rikkomisesta tuli. Hannula ilmoittaa jättäneensä tämän seikan mainitsematta ”pelosta”, säikähdyksissään Tukholmassa taannoin itsensä räjäyttäneen, radikaaliin islamiin hurahtaneen nuoren miehen tekosesta.

Maahanmuuttokriittisten harjoittamaa internet-vaikuttamista, mikä nojaa paljolti provokaatioihin ja kyseenalaisen informaation levittämiseen, olisi kenties hedelmällisintä tarkastella propagandan tutkimuksen näkökulmasta. Hannula ei kuitenkaan tee näin, vaan ottaa maahanmuuttokriittiset väitteet sellaisenaan ja kyseenalaistamatta. Teoksen toisessa luvussa oleva Hannulan yritys tutkia maahanmuuttokriittistä alakulttuuria jonkinlaisena modernin nationalismin valtavirtaisena muotona on puolestaan lähinnä häkellyttävä. Yrityksessään todistaa jonkinlainen maahanmuuttoasioissa vallitseva kaksinaismoralismi vaikka väkisin onnistuu Hannulan kirja tavoittamaan lopulta suorastaan surkuhupaisia sävyjä. Satunnaisena esimerkkinä voinee mainita Hannulan pohdiskelut siitä, missä määrin islaminuskoa koskevia tapauksia käsitellyt vähemmistövaltuutettu vie poliisitutkintaan kristinuskoa loukkaavia taideteoksia. Hannulalta on nähtävästi jäänyt huomaamatta kristinuskon asema maamme enemmistöuskontona, minkä seurauksena sitä koskevat asiat eivät kuulu vähemmistövaltuutetulle; tämän lisäksi kristinuskoa koskevista uskonrauhan rikkomisista on kyllä langetettu tuomioita myös uuden vuosituhannen aikana.

Omanlaistaan maailmankuvaa edustaa myös jatkuva viittaaminen vuoden 2008 kunnallisvaaleja edeltäneeseen aikaan jonkinlaisena vaikenemisen synkkänä aikakautena, jolloin maahanmuuton käsittely oli täysin tabu. Kyseisinä hirvittävinä uuden suomettumisen routavuosina kuitenkin tuotettiin esimerkiksi Kotikatsomon parhaaseen katseluaikaan esitetty ”Poikkeustila”-televisiosarja, missä olosuhteita vastaanottokeskuksissa ja turvapaikanhakijain asemaa viranomaiskoneistossa käsiteltiin draaman keinoin hyvinkin uskaliaasti. Hannulan nostalgisesti muistelemilla ja tabuaiheiden murtajaksi ylistämillä Suomen Sisun kansallismielisillä keskustelusivuilla pidettiin tuolloin kyseistä televisiosarjaa ”vaarallisena, koska se edesauttoi emotionaalista samaistumista pakolaisiin”.

Hannulan silottelevaan kerrontaan kuuluu myös se, ettei maahanmuuttokriittisen liikkeen sisäisistä säröistä sanottavammin puhuta. Kirjassa esiintyvän, Muutos 2011-puolueen perustajana tunnetun Juha Mäki-Ketelän tekemä pesäero maahanmuuttokriittiseen liikehdintään sekä lähtönsä yhteydessä tekemät huomautukset kyseisissä kuvioissa vaikuttavista rasistisista aineksista ovat jääneet Hannulalta käsittelemättä. Kyse on tuskin ollut julkaisuaikataulun aiheuttamista kiireistä, sillä samaan aikaan päivänvalon nähnyt Perussuomalaisten ehdokkaiden ”nuiva manifesti” on kyllä saanut sijansa kirjassa. Hannulan perspektiivistä kyseisten kunnallispoliitikkojen väsäämä manifesti osoittaa ”vuosien kokemusta ja asiantuntemusta maahanmuutossa”. Tosiasiassa kyseinen, nyttemmin jo lähes unohtunut mutta joiltain osin Perussuomalaisten vaaliohjelmaan integroitu julistus oli lähinnä kokoelma esityksiä, joista osa on sisältynyt jo Suomen lakiin tai ollut mukana hallintovaliokunnan kuluneella vaalikaudella kaavailemissa uudistuksissa. Osa taas, kuten maahanmuuttajille kaavailtu ”ehdollinen” B-luokan kansalaisuus, ovat pohjoismaisessa oikeusvaltiossa toteuttamiskelvottomia. Myös manifestin allekirjoittajiin lukeutuvan kunnanvaltuutettu James Hirvisaaren avoimen rasististen ja oman käden oikeutta ihailevien kirjoitusten provosoimat syytetoimet ovat jääneet kirjan ulkopuolelle.

Kielellisesti on Hannulan ilmaisu kohtalaisen sujuvaa muutamia satunnaisia tautologioita lukuun ottamatta. Kirjan ansioksi jää lähinnä kasvojen antaminen maahanmuuttokriittiseksi itseään kutsuvan suomalaisen internet-alakulttuurin edustajille sekä tämän Perussuomalaisiin sitoutuneen ryhmittymän poliittisen toiminnan kartoittaminen. Sujuvaksi historiikiksi on teos kuitenkin luvattoman subjektiivinen, epäkriittinen ja puolueellinen. Aikalaisreportaasiksi se puolestaan on valitettavan ohut sekä ylimalkainen, ja jättää vaikutelman lähinnä kustannusyhtiön säälittävästä halusta tehdä nopeaa voittoa aikoinaan kuumalla aiheella, joka ei tämän kevään eduskuntavaalien alla ole vielä aivan täysin päässyt jäähtymään.