Lauri Hendell-Auterisen ja Mauno Jääskeläisen toimittama Sivistyssanakirja (1956) määrittelee sadismin yleiseksi muodostuneella tavalla: ”ransk. romaanikirjoittajan de Saden mukaan nimensä saanut sukupuolivietin sairaalloisuus, jota poteva henkilö tuntee nautintoa rakastettunsa rääkkäämisestä.”

Tämä onkin yleisimpiä tapoja käsitellä markiisi de Saden tekstejä, jotka ovat sivistyssanakirjojen lisäksi tulleet siteeratuiksi erilaisissa seksuaalisia patologioita luokittelevissa lääketieteellisissä katalogeissa. Toisaalta häneen ovat tarttuneet myös dekadenteiksi leimatut modernistiset filosofit ja runoilijat, esimerkkeinä mainittakoon Charles Baudelaire, Guillaume Apollinaire, Pierre Klossowski, Simone de Beauvoir sekä Georges Bataille. Näistä viimeinen tuli tunnetuksi hyvin sademaisista teksteistään, joissa nautinto, äärikokemukset, normaalin ylittäminen ja kuolema artikuloitiin tiukasti yhteen.

Summan ja Tommi Nuopposen suomentamana ilmestyy nyt Filosofia budoaarissa eli epämoraaliset kasvattajat, joka täydentää erinomaisesti aikaisempia suomennoksia. Alunperin vuonna 1795 ilmestynyt teos antaa erinomaisen kuvan niin tuon omaperäisen ajattelijan teksteistä kuin myös aikakautensa ilmastosta, tarjoten edelleenkin filosofisia ajatuksia ja punastuksia poskille. Sade on outo sekoitus pornografiaa ja kaunopuheisuutta.

Donatien Alphonse Francois de Sade (1740-1814) vietti vuosikymmeniä vankilassa ja mielisairaalassa. Hiukan ehkä hatarien lähteiden pohjalta ollaan rekonstruoitu viitteitä Saden rikoksista kuten naisen ruoskinnasta vuonna 1768 sekä prostituutiosta ja sodomiasta. Saden kirjoitukset ovat varmasti antaneet lisäpontta huhuille.

Filosofia budoaarissa on omalaatuista luettavaa. Sade ryöpsyttää lukijan päälle niin uskomattoman rivoja ja häpeilemättömiä lauseita, että ne tuntuvat edelleenkin säädyttömiltä. Teos koostuu seitsemästä dialogista ”nuorten neitojen kasvatukseksi”, mikä tarkoittaa tiettyjen moraalin, uskonnon, politiikan, sosiaalisuuden ja rakkauden pohdiskelujen yhdistämistä hurjiin monen toimijan orgioihin, joiden avulla nuorta päähenkilönaista, Eugénieta, opastetaan. Madame de Saint-Angen sanoin: ”Enkelini, aikaa on kovin vähän! Tuskin pystyn niin lyhyessä ajassa ilmaisemaan, mitä kaikkea sinä minussa innoitat… Sitä paitsi selvitettävää riittää. Tiedäthän, että minun on yhdessäolomme aikana vihittävä sinut Venuksen salaisimpiin mysteereihin? Ennätämmekö sen kahdessa päivässä?” Toiseksi keskeiseksi opettajaksi esitellään kyynikko, libertiini-elostelija Dolmancé, jonka metodia kuvaillaan alkusanoissa näin: ”Vakuuttukaa hänen koulussaan, että vain laajentamalla makunsa ja mielikuvituksensa piiriä ja uhraamalla kaiken hekumalle voi onneton yksilö, jota ihmiseksi kutsutaan ja joka on tahtomattaan heitetty tähän surulliseen maailmaan, onnistua kylvämään okaiseen elämäänsä ruusun tai pari.”

Saden solvaukset osuvat siihen, mitä hän nimittää rikokseksi luontoa vastaan. Luonnon mukaan tärkeintä on nautinto, eikä seksi ole varattu lisääntymiselle. Seksuaalisuus on hedonistista oman itsen nautinnon varmistamista huolehtimatta toisesta. Seksuaalinen suhde on Sadelle olennaisesti valtasuhde, vallan mekanismien esittämistä.

Esimerkiksi Jukka Sihvonen on teoksessa Konelihan värinä (Like 2001) analysoinut sadelaista vallan tematiikkaa valistukselle ominaisena valtaideologiana, joka tulkitaan parodisesti uudella tavalla. Kuten uuden ajan ajattelijoilla useasti Descartesista Julien Offray de la Mettriehen, Sadelle ruumis on mekaaninen kone. ”Sadelainen ruumis on erillisten funktioiden mekanismi, vailla sisuksia ja eheä vain ulkoisen tahdon, vallan pakottamana. Se on muuttunut työvälineeksi seksuaalisissa orgioissa, jotka nekin esitetään eräänlaisina monin eri tavoin mitattavissa olevana mekaanisena koneistona. Tuon tuostakin keskeisen huomion saavat elinten koot, ruumismäärien arvioinnit, aktien laskemiset, operaatioiden summaamiset ja niin edelleen”, kirjoittaa Sihvonen.

Samalla Sade yhdistyy parodisesti uuden ajan alun perheen ja yksityisen tilan historian kehkeytymiseen. Uuden ajan alun uudet ”sivilisaatiohyveet” kuten kohteliaisuus, kohtuullisuus ja hyvät käytöstavat joutuvat uhratuiksi sadelaisissa rituaaleissa. Samalla päästetään valloilleen kohteliaisuuden varjelemat intohimot. Filosofia budoaarissa pyrkii osoittamaan nämä keskeiset porvarillis-maalliset arvot turhiksi: ”Näin ollen siveys, kaukana siitä että olisi hyve, ei ollut muuta kuin rappion ensimmäisiä ilmentymiä, naisten keimailun varhaisia muotoja.” Omalla kieroutuneella tavallaan Saden kirja on myös poliittinen kommentaari.

Myös uskonto saa osansa tästä rienauksesta kun sen argumentoidaan olevan vain ihmisen oma projektio. Saden mukaan ihminen onkin ainoastaan osa luonnon suurta rytmiä, eikä hänelle ole suotu mitään erityissijaa: ”Varmuus siitä, että mikään jumala ei ole sekaantunut meihin ja että me olemme kuten kasvit ja eläimet luonnolle välttämättömiä olentoja, olemassa vain siksi että on mahdotonta ettemme olisi – se varmuus tekee kertaheitolla tyhjäksi ensimmäisen luokan, nimittäin ne velvollisuudet, joita virheellisesti kuvittelemme jumaluutta kohtaan.” Näissä kohdin Sade kuulostaa 1800-luvun lopulla kirjoittaneelta Nietzscheltä, joka kritisoi samalla tavalla kristinuskoa poliittiseksi työkaluksi, ideologiseksi erheeksi, heikkojen massojen kapinaksi erityisyyttä vastaan.

Mutta tärkeimmäksi Saden pilkan kohteeksi nousee perhe ja konventionaalinen, lisääntymiseen tähtäävä sukupuolimoraali, joka liittyy myös oleellisesti uuden ajan kulttuurihistoriaan. Yksityistyminen ja yksilön synty merkitsivät myös perheyksikön syntyä, kiteytyen 1800-luvun perhemuodossa. Perhe eriytyi muusta yhteisöstä luoden oman suljetun piirinsä.

Filosofia budoaarissa -teoksen lopun keskeinen kohtaus on ”opiskelija” Eugénien äidin ilmaantuminen paikan päälle. Tämä joutuu Dolmancén solvauksen kohteeksi: ”Madame, tietäkää ettei ole mitään näennäisempää kuin isän ja äidin tunteet lapsiaan kohtaan, ja lasten tunteet niitä kohtaan, jotka ovat vastuussa heidän päivistään.” Myöhemmin tämä jatkaa moittien tyttären saamaa kasvatusta: ”Te tahdoitte kasvattaa hänet hyvätapaiseksi, ikään kuin nuoren tytön onni ei olisi irstailussa ja moraalittomuudessa, ikään kuin onnellisin nainen ei kiistatta olisi se, joka piehtaroi syvimmällä saastassa ja elostelussa, joka uhmaa ennakkoluuloja onnistuneimmin ja tekee eniten pilkkaa maineestaan!”

Oleellista tässä suhteessa on myös huomata, että Filosofia budoaarissa -teoksen rivoudet ja pilkat ovat julkisia, ne tapahtuvat jatkuvasti usean silmäparin alla, rikkoen intiimiyden tilan, avaten seksuaalisuuden julkiselle näyttämölle, monille toimijoille. Yksityisyyden tyyssija, budoaari, avautuu niin sosiaalisille, poliittisille, uskonnollisille kuin filosofisille pohdiskeluille. Psykoanalyytikko Jacques Lacan näki Saden budoaarin samanlaisena opetuspaikkana kuin antiikin filosofiset koulut akatemian, lykeionin ja stoaan.

Sadea on ainakin yhtä herkullista lukea filosofisesti kuin kulttuurihistoriallisesti. Pia Sivenius on nostanut olennaisia kirjasta esiin analysoidessaan sitä herjauksen (outrage) käsitteen kautta. Hänen mukaansa herjaus on Sadelle rajojen ylitystä, joka tapahtuu sanoin, teoin, kuvin tai mielikuvin. Sivenius esittää, että kielellinen herjaaminen tuo teoksessa harjoitettuihin moraalittomuuksiin itse tekoja julmemman ulottuvuuden. Siveniuksen mukaan kirjan lopussa tapahtuvaa äidin raiskausta ja pahoinpitelyä pahempaa on itse asiassa tämän tyttären sanailu: ”Kuollut, kuollut! Mitä Onko minun kuljettava suruasussa tänä kesänä? Annoin jo teettää niin sieviä mekkoja!” Sivenius nostaa esiin, miten tällaiset loukkaukset kokeilevat sallitun, lain, yksilöllisten mielihalujen sekä halun yleisen rakenteen rajoja, avautuen siten kohti kulttuuris-poliittisia ulottuvuuksia.

On oleellista mainita myös Sadeen kohdistunut feministinen kritiikki. Naisen asema näissä kielellis-toiminnallisissa opetustilanteissa on ensisijaisesti alisteinen, vaikka teos julistaa sukupuolten tasapuolisuutta: ”Siispä toinen sukupuoli ei koskaan voi saada oikeutta anastaa toista kokonaan itselleen, koskaan ei toinen näistä sukupuolista tai luokista voi omistaa toista mielivaltaisesti.”

Silti Sadelle naisen on alistuttava aina jokaisen häntä tahtovan miehen valtaan. Kysymys on myös seksuaalisesta väkivallasta. Feministifilosofi Luce Irigaray onkin Pia Siveniuksen sanoin kehottanut ”naisia poistumaan budoaarista ja kieltäytymään olemasta sen paremmin yksityistä kuin julkistakaan omaisuutta”.

Saden filosofinen ja kulttuurihistoriallinen rikkaus pääsee siis hyvässä ja pahassa mainiosti esille kyseissä suomennoksessa. Suomennostyyli on nykyaikaistava, ehkäpä liikaakin. Silti puollan suomentaja Tommi Nuopposen valintoja käyttää tuoreita, omaperäisiä ja hauskoja ilmauksia. Teksti on hyvin selkeää. Suomennos tuo esiin, miten Filosofia budoaarissa on absurdin hauskaa lukemista, missä sen voimakin piilee.

Teos olisi päässyt paremmin oikeuksiinsa, jos siinä olisi ollut jonkinlainen – edes lyhyt – johdatus Saden elämään ja ajatteluun. Saden filosofisesta annista kiinnostuneille hyvä aloituspaikka on jo aiemmin mainittu Pia Siveniuksen artikkeli ”Markiisi de Sade loukkaa lakia”, joka löytyy Sara Heinämaan ja Johanna Oksalan toimittamasta teoksesta Rakkaudesta toiseen: kirjoituksia vuosituhannen vaihteen etiikasta (Gaudeamus 2001).