Liisa Ahokkaan teos Evakkomatkalla perustuu hänen pro gradu -työhönsä, joka valmistui Turun yliopiston Suomen historian oppiaineessa vuonna 2009. Ahokkaan aineistona on ollut Karjalaisten heimoseura ry:n vuosina 1951 ja 1952 toteuttamaan Evakkomatkalla elettyä -kilpakeruuseen tulleet 29 kirjoitusta, joista osassa on kirjoittajan omien muistojen lisäksi myös muita haastattelemalla kerättyä muisteluaineistoa; muutamat kirjoituksista ovat useamman henkilön yhdessä laatimia. Kaikkiaan kirjoittajia on siten ollut 33, joista 23 naista ja 10 miestä. Muistelijat olivat eri-ikäisiä ja lähtöisin eri puolilta luovutettua Karjalaa. Kirjoituskilpailussa on kerätty muistoja nimenomaan ensimmäiseltä evakkomatkalta.

Ahokas ei käytä kertojista peitenimiä, vaan antaa heidän kertoa oikeilla nimillään. Kun tutkimusjulkaisuissa yritetään kovasti varoa aiheuttamasta tutkittaville haittaa, voidaan käyttää heistä peitenimiä silloinkin, kun heillä tuntuisi olevan oikeus tulla kuulluiksi omilla nimillään. Eri asia on tietenkin, jos on tiedossa, että kertoja toivoo pysyvänsä anonyymina.  Tässä tapauksessa oikeiden nimien käyttö on ehdottomasti perusteltua, sillä muistelut on kirjoitettu tietäen, että ne päätyvät tutkimukseen tai julkaistaviksi, ja osa kirjoituksista on jo 1950-luvulla julkaistukin Muistojen Karjala -lehdessä.

Ensimmäiselle evakkomatkalle lähdettiin sekä talvisodan taistelujen tieltä että rauhan tultua alueluovutussopimuksen pakottamina paikkakunnasta riippuen talvella ja kevättalvella 1939–40. Evakkomatka-keräys on toteutettu 1950-luvun alussa, siis kymmenisen vuotta näiden tapahtumien jälkeen. Muistelijoille oli välillä ehtinyt tapahtua jo paljon: jatkosota, toinen evakkomatka, kotiseudun lopullinen menetys. Silti ensimmäinen evakkomatka on epäilemättä elänyt vahvana kirjoittajien muistossa, olihan se ratkaiseva muutoskohta, päätepiste entiselle elämälle. Ahokas puhuu suorastaan mullistuksesta.

Ahokas on jakanut evakkomatkan tapahtumat kolmeen lukuun, nimeltään ”Lähtö”, ”Matkalla” ja ”Paluu”. On selvää, ettei muutaman hyvin erilaisen kertojan evakkomatkasta voi muodostua yhtä yhtenäistä tarinaa, mutta yhdistäviä asioita löytyy kuitenkin hämmästyttävän paljon. Lähtö merkitsi pakollista kodista luopumista. Sodan alussa lähteneet uskoivat pääsevänsä vielä palaamaan, rauhan tultua siirretyt tiesivät kotiseudun menetetyksi. Kummassakin tapauksessa lähtö oli raskas. Koti rakennuksena jäi taakse, useimmilla myös suuri osa tavaroista, joihin liittyivät muistot ja kodin tuntu. Ahokas toteaa, että juuri kotoa lähteminen oli monille evakkomatkan dramaattisin hetki.

Varsinaiseen matkalla oloon liittyy vahvoja kokemuksia vieraista paikoista, ahtaudesta, ruuhkista, epätietoisuudesta, väsymyksestä, nälästä ja kylmyydestä. Elämä oli muuttunut matkalla oloksi, joka rajoitti yksityisyyttä ja valtaa omaan tilaan ja ruumiiseen. Matkalla evakot hyväksyivät käytännön välttämättömyytenä monenlaiset hankaluudet, mutta erityisen vahvasti kertojien mieleen oli jäänyt ihmisten suhtautuminen, joko myötätunto ja ystävällisyys tai toisaalta huono kohtelu. Sijoituspaikkakunnilla olosuhteet vaihtelivat, mutta monet kokivat aineellista puutetta ja huolta muualla olevista perheenjäsenistä, sukulaisista ja ystävistä. Eri-ikäisiä kertojia yhdistää myös tunne erillisyydestä, kuulumisesta muusta väestöstä erilliseen ryhmään.

Karjala oli luovutettu Neuvostoliitolle talvisodan päättyessä, mutta jatkosodan alettua suomalaiset valtasivat alueet takaisin. Paluu kotikyliin oli mahdollinen, ja lähes 70 % vuonna 1939 evakkoon lähteneistä palasi luvan saatuaan vanhoille kotiseuduilleen, vaikka olosuhteet olivat vaikeat. Monet talot olivat raunioina, kotiin jätetyt tavarat hävinneet ja kaikesta oli pulaa. Jatkosodan aikainen paluu ja Karjalan jälleenrakennustyöt on monissa tutkimuksissa ohitettu lyhyesti, koska myöhempien tapahtumien valossa ne on nähty turhana työnä ja pettymyksenä. Ahokas kuitenkin toteaa, että näissä muistelukertomuksissa paluu Karjalaan on ehdottomasti tarinan kohokohta. Monille paluu näyttää olleen itsestäänselvyys ja mahdollista palaamattomuutta on täytynyt perustella. Kirjoittajat kertovat kyllä paluun ja alkuvaiheiden hankaluuksista, mutta kertomuksissa toistetaan jatkuvasti, miten kaikesta huolimatta oli sittenkin aivan suurenmoista olla taas kotona Karjalassa.

Ahokas toteaa, että evakkomatkaa voi pitää siirtokarjalaisten elämässä mullistuksena, joka muutti heidän elämässään kaiken: oman aseman, identiteetin, mahdollisuuden vaikuttaa oman elämänsä kulkuun. Hänen mukaansa näissä muisteluissa keskeiseksi käsitteeksi kohoaa koti, joka merkitsee sekä kotia että kotiseutua. Jonkinlainen koti-ikävä on Ahokkaan mukaan edelleen keskeistä siirtokarjalaisten elämässä, mikä näyttäytyy erityisesti perinteen ja muistojen vaalimisessa. Ahokas toteaa kirjansa lopuksi, että ensimmäinen evakkomatka päättyi kotiin palaamiseen. Samalla hän kysyy, onko toinen ikinä päättynyt, vai ovatko karjalaiset samalla matkalla vieläkin.

Evakkomatkalla on mielenkiintoinen ja sympaattinen tutkimus, jossa suuren joukon jakamista dramaattisista tapahtumista nousevat esille yksittäisten ihmisten kokemukset. 1950-luvulla kerätty aineisto kertoo muistoista ja mielikuvista, joita evakkomatkan kokeneilla oli kymmenisen vuotta tapahtumien jälkeen. Niissä on häkellyttävän paljon sellaista, joka edelleen kuuluu olennaisena siirtokarjalaiseen muisteluun.