Liisa Keltikangas-Järvinen on ahkerasti luettu ja moninkertaisesti palkittu tietokirjailija. Hänen suosionsa alkoi Hyvästä itsetunnosta (1994) ja jatkui kolmen temperamentti-kirjan (2004, 2006, 2008) myötä. Sitä kasvatti yhä kaksi kirjaa sosiaalisuudesta ja sosiaalisista taidoista (2010, 2012). Myös temperamenttia ja työelämää käsittelevä ”Hyvät tyypit” (2016) otettiin suopeasti vastaan. Tämänvuotinen Ujot ja introvertit päätyy varmasti monen luettavaksi, sillä ujoudesta ”kärsivät” lukuisat suomalaiset.

Uudessa kirjassaan Keltikangas-Järvinen käsittelee ujoutta yli 160 sivulla ja introversiota noin 100 sivulla. Hän myös vertailee introversiota ja ekstroversiota sekä ujoja ja introvertteja. Ujous ja introversio ovat eri asioita, mutta kummankin tausta on biologinen ja kumpikin piirre on tarpeellinen, jopa välttämätön. Ihmiskunta tarvitsee sekä uudistajia että uudistusten järkevyyden pohtijoita, riskinottajia ja vauhdin hillitsijöitä. Kun tämä tajutaan, ei tarvitse enää puhua erilaisuuden suvaitsemisesta.

Ujout ja introvertit -kirjan synkkä ulkoasu ei valitettavasti houkuttele lukijaa – ei edes ujoa tai introverttia, mutta teokseen kannattaa tarttua, ja kun lukemisen alkuun on päässyt, ei sitä malttaisi keskeyttää. Teksti etenee lähes hengästyttävää vauhtia, ja siitä syntyy vaikutelma, että tekijä puhuu suoraan minulle. Kirjaa on yleensä helppo lukea, ja palstat mahdollistavat pikaluvun.

Kirjassa on johdannon lisäksi 26 päälukua, joiden pituus vaihtelee parista sivusta yli kahteenkymmeneen sivuun. Teksti vaikuttaa paikoin sirpaleiselta ja levottomalta, kun alaluvuissakin on jopa kahdeksan alalukua ja lyhimmät alaluvut ovat alle sivun mittaisia. Sisällysluettelokin on kahdeksan (!) sivua pitkä. Varsin pienellä vaivalla olisi sekä pää- että alalukuja voinut yhdistää laajemmiksi loogisiksi kokonaisuuksiksi. Näin olisi paikoittaista toistoakin voinut välttää. Ainakin lähdeluettelo ja hakemisto saisivat löytyä myös tällaisesta laajalle lukijakunnalle tarkoitetusta teoksesta, eikä viitteistäkään tai keskeisten tutkimusten otsikoista itse tekstissä olisi haittaa. Tutkijoiden etunimet ja elinvuodetkin olisivat hyödyllistä informaatiota. (Olen lisännyt niitä tähän arvosteluun.)

Mitä ujous on ja mitä se ei ole?

Eri aikoina yhteiskunta on odottanut ja arvostanut erilaista käyttäytymistä. Varsinkin naisten ja lasten ujoutta ja syrjään vetäytymistä pidettiin meillä vielä viime vuosisadalla hyveenä – ja pidetään edelleen eräissä kulttuureissa. Sitä vastoin poikien ja miesten ujoutta ei katsota myönteisenä seikkana, vaan nyt arvostetaan sosiaalisuutta, ulospäin suuntautuneisuutta, aktiivisuutta ja rohkeutta. Ujous nähdään usein heikkoudeksi, vuorovaikutustaitojen puutteeksi, sensitiivisyydeksi tai jopa sosiaaliseksi fobiaksi tai ahdistukseksi, jotka ovat kuitenkin aivan eri asioita.

Ujoutta kuvataan yleisesti yksilön käytökseen, kognitiivisiin toimintoihin, fysiologiaan tai affekteihin liittyvällä toiminnalla. Ujoilla on monia myönteisiä piirteitä, mutta niitä ei aina huomata: heillä on aikaa kuunnella, he eivät vaadi huomiota osakseen ja he ovat empaattisempia kuin ei-ujot. Useimmiten nähdään vain se, etteivät ujot tiedä heti, mitä sanoisivat, eivätkä osaa aina ilmaista tunteitaan. Usein ujojen ihmisten käytös ymmärretään väärin. Erityisesti työhönottotilanteissa tämä on ongelma.

Kognitiivisissa toiminnoissa ujouteen sisältyy korostunut itsetarkkailu, negatiiviset emootiot ja omien taitojen aliarviointi. Ujot vaativat itseltään kohtuuttomia ja tulkitsevat väärin ärsykkeitä, esimerkiksi kasvojen ilmeitä. Fysiologisesti ujous ilmenee signaalien yliherkkänä havaitsemisena, sykkeen kohoamisena, hikoiluna ja äänen vapinana. Jokin tilanne voi laukaista ujossa affektiivisen reaktion, epämääräisen pahan olon tunteen. Punastumiselle on muitakin selityksiä kuin ujous.

Ujous on temperamenttipiirre, joka pysyy varsin hyvin koko ihmisen iän. Se on sosiaalisissa tilanteissa ilmaantuvaa estyneisyyttä, mutta se ei ole häpeää, noloutta, syyllisyyttä eikä kiusaantumista, kuten usein ajatellaan. Ujoudella voi olla yhteys aivojen välittäjäaineiden kuten serotoniinin aktiivisuuteen. Tutkimuksissa on todettu myös, että ujoilla kortisolia eli stressihormonia erittyy uusissa tilanteissa enemmän kuin ei-ujoilla.

Jerome Kaganin (s. 1929) mukaan ujouden fysiologinen tausta näkyy jo hyvin varhain. Hänen tutkimuksessaan osa vauvoista reagoi jo 21 kuukauden iässä voimakkaasti vieraan ihmisen läsnäoloon tai outoon ärsykkeeseen: liikehti levottomasti, ilmehti tai itki. Voimakkaasti ja heikosti reagoivat lapset erottuivat toisistaan; noin 20 prosenttia lapsista reagoi voimakkaasti ja noin 40 prosenttia heikosti. Reaktiivisuuden ero näkyi erityisesti sydämen sykkeessä. Kaganin tulokset osoittivat, että vauvoilla on jo syntyessään erilainen fysiologia ja he reagoivat heti eri tavoin. Voimakas reagointi vauvana ennustaa myös myöhempää ujoutta.

Kaganin mukaan tietty synnynnäinen fysiologinen reagoimismalli altistaa ihmisen uudessa, yllättävässä tilanteessa perääntymään askelen ja mieluummin välttämään kuin lähestymään tilannetta. Tällainen fysiologia ja sen seurauksena välttämisreaktio on noin 25 prosentilla väestöstä, mutta noin 30 prosentilla on fysiologia, joka ohjaa lähestymään tilannetta. Muut ovat joskus lähestyviä, joskus välttäviä. Tytöt ovat aluksi poikia ujompia, mutta kulttuuri kääntää tilanteen tyttöjen eduksi.

Temperamentti jakautuu Arnold Bussin (s. 1924) ja Robert Plominin (s. 1948) mukaan emotionaalisuuteen, aktiivisuuteen ja sosiaalisuuteen. Aluksi tutkijat ajattelivat ujouden olevan sosiaalisuuden vastakohta, mutta totesivat pian, ettei ujous sulje pois sosiaalisuutta, vaan pelko ja jännittäminen johtavat tilanteiden välttämiseen. He päättelivätkin, että ujous ja sosiaalisuus ovat kaksi eri jatkumoa. Ihminen voi olla yhtä aikaa ujo ja sosiaalinen eli haluta muiden seuraan mutta pelätä sosiaalisia tilanteita.

Ujous ei ole pysyvää niin, että yksilö olisi aina samalla tavalla ujo, vaan ujous voi iän ja kokemusten myötä vähentyä merkittävästi. Mutta ujo koululainen ei koskaan muutu rohkeammaksi kuin hänen alkujaan rohkea toverinsa. Temperamentti ei ohjaa ihmistä, vaan ihminen ohjaa sitä. Hän voi päättää käytöksestään ja on myös vastuussa siitä. Hän voi jopa päättää toimia vastoin temperamenttiaan. Temperamentti selittää, miksi tietyt asiat ovat yksilölle luontevia ja toiset aiheuttavat hänelle stressiä, mutta se ei määrää aikuista ihmistä toimimaan vastoin tahtoaan.

Ujous persoonallisuusteorioissa

Persoonallisuuden nykytutkimuksen keskeiset teoriat ovat C. Robert Cloningerin (s. 1944) psykobiologinen persoonallisuusteoria sekä Paul T. Costan (s. 1942) ja Robert R. MacCraen (s. 1949) FFT-teoria (Big Five). Niissä ujous on eri roolissa. Cloningerin teoriassa on neljä temperamenttipiirrettä, joista yksi on välttämiskäyttäytyminen ja muut ovat jännitys- tai elämyshakuisuus, sosiaalisuus eli tarve kiintyä muihin ihmisiin ja sinnikkyys eli peräänantamattomuus. Ujous on yksi välttämisen alapiirre. Big Five -teoria taas kuvaa persoonallisuutta viiden piirteen avulla eikä tunnista ujoutta omaksi itsenäiseksi ominaisuudeksi, vaan käsittelee sitä laajemman neuroottisuus-piirteen alla.

Yksilön kannalta tärkeää on piirteiden muodostama kokonaisuus, eivät yksittäiset temperamenttipiirteet. Eri yhteyksissä samat piirteet saavat eri näet merkityksen. Ujous voi olla hyvin dominoiva piirre ihmisessä, tai sen merkitys voi hukkua kokonaan muiden, vielä olennaisempien piirteiden alle. Vahvimmillaankaan ujous ei määritä koko ihmistä. Temperamenttipiirteiden sisäiset ominaisuudet eivät myöskään kontrolloi toinen toisiaan, vaan esimerkiksi korkeaa jännityshakuisuutta kontrolloi ihmisen luonteen kypsyys, päämäärähakuisuus, elämänhallinta, itseohjautuvuus ja yhteistyökyky. Kun nämä ovat korkealla, saattaa elämyshakuisesta ihmisestä Cloningerin mukaan tulla huippuluokan tiedemies, mutta ilman tätä kontrollia, tulee elämyshakuisesta henkilöstä taparikollinen – tai ainakin vaara siihen on suuri.

Ympäristö ja persoonallisuuden kehitys

Ihminen saa temperamenttinsa valmiina, mutta voi valinnoillaan ohjata sitä. Persoonallisuus taas syntyy kasvatuksen ja kokemusten kautta temperamentin ja ympäristön vuorovaikutuksessa, ja ihminen voi omilla ratkaisuillaan vaikuttaa sen kehitykseen. Sen katsotaan olevan ”valmis” – riittävän pysyvä – vasta 22–24 vuoden iässä. 20-vuotiaankin valintoihin jää vielä paljon sattumaa. Tämän tietäen Keltikangas-Järvinen esittää tärkeän koulutuspoliittisen kannanoton:

”[A]jatus, että oppilas voisi 15-vuotiaana tietää, mihin hän suuntautuu, mihin ammattiin hän valmistuu ja mitä hän elämältä haluaa, on kestämätön, koska sen ikäinen ei voi tietää, millainen hän on kymmenen vuoden kuluttua. – – Käsitys siitä, että elämän tärkeät valinnat voitaisiin tehdä ennen varhaisaikuisuutta, sisältää ajatuksen, että ihminen ei kehity aikuiseksi vaan syntyy valmiina, kaikilla tarvittavilla ominaisuuksilla varustettuna.” Nämä ajatukset olisi hyvä muistaa, kun nuorten odotetaan valitsevan uraansa ja koulutustaan.

Keltikangas-Järvinen toteaa temperamenttitutkimuksen osoittaneen, että vanhempien kasvatusperiaatteet pysyvät läpi lasten kasvuvuosien hyvin samoina ja he soveltavat niitä perheen kaikkiin lapsiin. Ne nousevat pikemminkin vanhempien persoonasta kuin lapsen ominaisuuksista. Näin perheen lasten kasvuympäristö on hyvin samanlainen. Tästä asiasta olen eri mieltä. Monissa perheissä on näet lemmikkejä ja mustia lampaita, joita vanhemmat kohtelevat eri tavoin kuin muita lapsia, joten kasvatusympäristö ole suinkaan sama kaikille lapsille. Sitä paitsi jokainen lapsi kokee ympäristön oman temperamenttinsa mukaan. Vaikka vanhemmat kasvattaisivatkin lapsiaan yhtäläisesti, he tulisivat korostaneeksi lasten kokemusten erilaisuutta ja vahvistaisivat siten lasten välisiä synnynnäisiä eroja. Erot pienenisivät vain, jos lapset kasvatettaisiin kunkin temperamenttiin vastaten eri tavoin, niin kuin Keltikangas-Järvinen toteaa.

Lapsi siis reagoi ympäristöönsä synnynnäisen temperamenttinsa mukaan, ja ympäristö antaa hänelle palautetta kasvatuksen nimissä, minkä seurauksena lapselle kehittyy kyky toimia vaikeissa tilanteissa tai kyky jää kehittymättä. Kasvattaja ei ole vastuussa lapsen ujoudesta, mutta vaikuttaa ratkaisevasti siihen, mitä ujoudesta seuraa. Rohkaisemalla ujoa lasta vanhemmat voivat auttaa häntä voittamaan epäröinnin ja oppimaan taidon liittyä toisten seuraan. Osatakseen rohkaista lasta oikealla tavalla he tarvitsevat herkkyyttä havaita, mitkä tilanteet herättävät lapsessa ujoutta tai pelkoa, sekä lisäksi taitoa mennä tarvittaessa lapsen turvaksi. Nimenomaan äidin sensitiivisyyden on todettu estävän ujouden muuttumista sosiaaliseksi sopeutumattomuudeksi.

Ujous – opittua vai kulttuurin tulos?

Ihmisillä ei ole yhtään sinänsä hyvää tai huonoa temperamenttipiirrettä, vaan aina on kyse ominaisuuden ja ympäristön odotusten tai ominaisuuden ja tilanteen vaatimusten yhteensopivuudesta (goodness of fit). Sama piirre voi olla joskus hyödyksi ja joskus haitaksi. Yhteensopivuuden määrää myös se aika, jota eletään. Joustavuus on nykyään ihmisen vahvuus, mutta se oli aika merkityksetön agraariyhteiskunnassa, jossa elämä oli ennakoitavaa, eikä ihmisten tarvinnut alati sopeutua muutoksiin. Metsästäjille hengissä pysymisen kannalta oli tärkeää kyetä reagoimaan nopeasti pieniinkin muutoksiin ja siirtymään äkkiä ärsykkeestä toiseen. Nykyisin noista ominaisuuksista puhutaan ADHD:n nimellä. Eräissä historian vaiheissa jännityshakuisuus on johtanut uusiin keksintöihin; nykyisin elämyshakuisuus korreloi pikemminkin riskipitoisiin valintoihin.

Ujous tarkoittaa kaikkialla sosiaalisten tilanteiden herättämää ahdistusta, mutta kuka on lopulta riittävän ahdistunut ollakseen ujo, riippuu muista ihmisistä. Amerikkalaisessa kulttuurissa ujoksi itsensä tunteva voi Japanissa huomata olevansa melkeinpä röyhkeä. Ruotsissa hän saattaa kokea olevansa samanlainen kuin muutkin ihmiset. Vaikka ihminen pelkäisi kaikissa sosiaalisissa tilanteissa, hän ei pidä itseään ujona, jos muut pelkäävät vielä enemmän. Ujous on siis suhteellista.

Ujous sinänsä ei ole lisääntynyt, mutta ihmisten kokema ujous on: nykyisin kolmasosa ihmisistä kokee itsensä jatkuvasti ujoksi ja reilusti yli puolet ainakin hetkittäin ujoksi. Tutkimusten mukaan ihmisistä noin neljäsosa on ujoja. Voimakasta, läpi elämän kestävää ujoutta on 7–13 prosentilla länsimaisista ihmisistä. Kuitenkaan kukaan ei ole ujo aina ja joka paikassa. Amerikkalaisista itsensä ujoksi kokee 73 prosenttia, jos joutuu ryhmän huomion kohteeksi – vaikkapa puhetta pitäessään, 68 prosenttia suuressa joukossa ja lähes yhtä suuri määrä itseään korkeampiarvoisten seurassa. Sitä paitsi yli puolet kokee itsensä ujoksi tilanteissa, joissa vaaditaan varmaa ja vakuuttavaa käytöstä.

Ujous, sukupuoli ja sosiaaliset taidot

Miesten ja naisten välinen ero ujoudessa on hyvin pieni, mutta ujouden seurausten erot voivat olla dramaattisia. Pojat ja miehet kärsivät ujoudesta paljon enemmän kuin tytöt ja naiset, koska heiltä odotetaan rohkeutta. Masennus, yksinäisyys ja koulukiusaaminen liittyvät pojilla vahvemmin ujouteen kuin tytöillä. Myös fysiologiassa on selvä ero: sosiaalisessa paineessa stressihormonin määrä kasvaa pojilla enemmän kuin tytöillä. Kaikkein eniten kärsivät ujot miehet. He ovat yksinäisiä, arvioivat itseään negatiivisesti, ja heillä on vaikeuksia sosiaalisessa elämässä. He jättävät parisuhteen helpommin kuin ei-ujot. Usein ujous lisää miesten alkoholin käyttöä. Näiden huomioiden perään olisin toivonut kirjan tekijän neuvoja ”peräkammarin pojille”.

Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot ovat eri asia. Yksilö voi haluta olla muiden kanssa, vaikkei hänellä ole siihen kykyä. Mikään temperamenttipiirre ei anna sosiaalisia taitoja eikä myöskään estä niiden saavuttamista. Ujous voi toki hidastaa taitojen omaksumista, mutta se ei estä eikä heikennä sitä. Sosiaalisia taitoja ovat taito tulla toimeen ihmisten kanssa, taito ratkoa ongelmia, taito tehdä oikeita havaintoja ihmisten käyttäytymisestä, taito analysoida emotionaalisen ilmapiirin syitä ja löytää rakentavia ratkaisuja, taito tunnistaa ja tulkita muiden tunteita sekä kyky tuntea empatiaa.

Yksilön ujoutta sanotaan ristiriitaiseksi, jos hänellä on tarve olla muiden seurassa, mutta hän on epävarma ja pelkää sosiaalisia tilanteita. Sosiaalisuus saa haluamaan muiden seuraan, mutta ei anna keinoja sosiaaliseen yhdessäoloon. Se tekee yksinäisyydestä taakan ja vahvistaa sisäistä ristiriitaa. Ristiriitainen ujous lisää alkoholin käyttöä ennen kaikkea pojilla. Lisäksi se liittyy ahdistukseen ja sopeutumattomaan käytökseen.

Ujous ei vähennä kenenkään subjektiivista hyvinvointia, mutta jos yksilöltä puuttuu itseluottamusta ja elämänhallintaa, ujous voi aiheuttaa tyytymättömyyttä. Varsinkin ujoilla ja velvollisuudentuntoisilla koululaisilla on enemmän somaattisia oireita kuin ei-ujoilla. Oireet korreloivat voimakkaasti koettuun koulustressiin ja opettajien tuen puutteeseen. Vähäinen sosiaalisuus liittyy käytöshäiriöihin mutta ujous pikemminkin hyvään sopeutumiseen. Ujoilla on vähemmän konflikteja toveriensa kanssa kuin muilla.

Haastattelu on nykyisin suosittu rekrytointimenetelmä, mutta ujot pärjäävät huonosti työhaastatteluissa, sillä he antavat niukkoja vastauksia. Muutenkin haastattelu on erittäin epäluotettava, sillä osapuolten temperamentit vaikuttavat lopputulokseen. Temperamentilla taas ei ole tekemistä työssä suoriutumisen kanssa.

Aikuisten kommentit lapsen käyttäytymisestä, lapsen omat kokemukset ja ympäristön palaute vaikuttavat yksilön käsitykseen itsestään. Siksi ujoutta ei pitäisi tarjota lapselle minäkuvan ainekseksi, vaan hänelle tulisi luoda tunne, että hän on hyvä juuri sellaisena kuin on ja että pelko ja jännitys ovat hyväksyttäviä tunteita. Itsenäisyys syntyy harjoittelemalla, ja tässä aikuinen voi olla ujon lapsen apuna. Onnistumisen kokemukset, esiintymisen harjoittelu ja mielikuvaharjoittelu auttavat lieventämään ujoutta. Vaikka ujoudesta ei voi päästä kokonaan eroon, sitä voi hallita. Aikuinenkin voi harjoitella ujoutensa hallintaa pienin askelin. Liity joukkoon, hymyile, kuuntele, älä arvostele itseäsi ylenpalttisesti.

Mitä on introversio?

Introversio ei ole sama asia kuin ujous, vaikka korreloikin tämän kanssa. Se sijaitsee toisessa ääripäässä jatkumolla, jonka toisessa päässä on ekstroversio. Introvertti henkilö viihtyy yksin, on seurassa hiljainen, vetäytyvä ja varautunut. Hän ei kerro omista asioistaan muille eikä pidä suurista ihmisjoukoista. Hän pitää hiljaisista harrastuksista kuten lukemisesta. Hänellä on muutama läheinen ystävä. Hän pitää järjestyksestä ja ennakoitavuudesta ja välttää riskejä. Hän suosii turvallisuutta tuovia rutiineja. Ekstrovertti taas hakeutuu seuraan, on sosiaalisesti itsevarma, avoin ja huoleton sekä mielipiteissään vakuuttava. Hän ottaa ohjat käsiinsä, ottaa riskejä, etsii jännitystä ja haluaa vaihtelua. Hän on ulospäin suuntautunut, impulsiivinen ja elämyshaluinen.

Introvertin ja ekstrovertin keskeinen ero on stimulaation ja keskushermoston viritystilan tasossa. Introvertin sisäinen viritystila on korkea, ja hänen pitää laskea sen tasoa vähentämällä ympäristön ärsykkeitä. Hänelle optimaalinen on rauhallinen ympäristö. Ekstrovertilla taas on matala sisäinen vireystila, ja hän etsii ulkoista stimulaatiota nostaakseen sitä. Suurin osa ihmisistä on introversion ja ekstroversion puolivälin mailla. Niinpä jako kahteen ryhmään, introvertteihin ja ekstrovertteihin, ei riitä yksilön luonnehtimiseksi, vaan siihen tarvitaan muitakin piirteitä.

Eysenckin ekstroversioteoria

Keltikangas-Järvinen esittelee kirjassaan useita ekstroversioteorioita, joista tärkeimpänä voidaan pitää Hans Jürgen Eysenckin (1916–1997) jo 1960-luvulla esittämää teoriaa, joka on vaikuttanut myöhempien teorioiden syntyyn aivan ratkaisevasti. Eysenckin mukaan ihmisen persoonallisuutta voidaan kuvata kahden pitkälle perinnöllisen piirteen, ekstroversion ja emotionaalisen tasapainon, avulla. Ekstroversion toisessa ääripäässä esiintyvät voimakkaina sosiaalisuus, iloisuus, aktiivisuus, vakuuttavuus ja elämyshakuisuus; introversion päässä taas ovat yksin viihtyminen, tyyneys, epävarmuus ja riskien karttaminen. Ekstroversio ei siis ole yksi ominaisuus vaan kimppu piirteitä, joiden on todettu esiintyvän yhdessä.

Emotionaalisen stabiliteetin – emotionaalisen epävakauden (”neuroottisuuden”) ulottuvuudella ovat toisessa päässä tyyneys, rauhallisuus, vakaus ja optimistinen perusvire sekä toisessa ääripäässä ahdistuneisuus, alakuloisuus, jännittyneisyys, hermostuneisuus, ailahtelevaisuus ja epävakaus. Eysenckin teorian neuroottisuus on Keltikangas-Järvisen mukaan harhaanjohtava nimitys, koska kyse ei ole psyykkisestä häiriöstä vaan normaalista emotionaalisen tasapainon vaihtelusta, ja se tulee erottaa psykiatrisesta neuroottisuus-diagnoosista.

Eysenckin teorian mukaan persoonallisuudessa on myös toisen tason piirteitä, jotka lisäävät ensisijaisten piirteiden ymmärtämistä. Ekstroversiossa ne ovat huolettomuus, uhkarohkeus, dominoivuus, kuohahtelevuus ja uhkarohkeus sekä neuroottisuudessa irrationaalisuus, ujous, huonotuulisuus ja tunnevaltaisuus. Ujous on Eysenckillä siis neuroottisuuden toissijainen piirre eikä liity introversioon.

Ekstroversio ja neuroottisuus muodostavat nelikentän, jonka vaaka-akseli on introversio–ekstroversiojatkumo, ja pystyakseli on vakaa – epävakaa emotionaalisuus -jatkumo. Jatkumoilla saamiensa pistemäärien mukaan yksilöt asettuvat johonkin nelikentän lokeroon eli vakaaseen tai epävakaaseen ekstroversioon ja vakaaseen tai epävakaaseen introversioon. Emotionaalinen tasapainoisuus lopulta määrää, millaisesta intro- tai ekstroversiosta on kyse.

Emotionaalisesti vakaa introvertti on tutkimusten mukaan passiivinen ja vetäytyvä, huolellinen, harkitseva, kontrolloitu, tasainen, rauhallinen ja tyyni – siis ”hyvä tyyppi”. Emotionaalisesti epävakaa introvertti puolestaan on hiljainen, varautunut, ei kovin seurallinen, vakavamielinen, jäykkä mutta ailahteleva, pessimistinen, ahdistunut ja usein pahantuulinen. Emotionaalisesti vakaa ekstrovertti on sosiaalinen, ulospäin suuntautunut, puhelias, myötämielinen, avoin, rento, eloisa, huoleton ja taipuvainen ottamaan johtoaseman. Emotionaalisesti epävakaa ekstrovertti on puolestaan aktiivinen, optimistinen, impulsiivinen, epävakaa, oikullinen, helposti kiihtyvä, aggressiivinen, levoton, ärtyisä, ja herkkänahkainen – siis varsin vaikea henkilö.

Vaikka Keltikangas-Järvinen puhuu ekstroverteista ja introverteista, hän muistuttaa, että käytännössä yksilöitä ei voida jakaa noihin kahteen kategoriaan, sillä kaikissa persoonallisuuden tai temperamenttipiirteissä on kyseessä jatkumo, ja enin osa sijoittuu jatkumon keskivaiheille. Yksilön ei tarvitse osata panna itseään oikeaan lokeroon, mutta hänen itsetuntemuksensa lisääntyy, kun hän ymmärtää, mitä kaikkea näihin ominaisuuksiin liittyy ja miten ne selittävät ihmisen tunteita, kokemuksia ja ratkaisuja.

Eysenckin teorian lisäksi Keltikangas-Järvinen esittelee pari muuta persoonallisuus- ja temperamenttiteoriaa sekä yhden tämän hetken valtateorioista, Five Factory Theoryn, jossa persoonallisuuden rakenne on selvitetty matemaattisesti faktorianalyysin avulla. Koska persoonallisuutta koskevat tutkimukset pohjautuvat eri teorioihin, tulokset ovat kirjavia. Ymmärtääkseen tuloksen lukijan pitäisi tuntea käytetty ominaisuuden mittari, mihin teoriaan mittari perustuu ja miten kyseinen teoria määrittelee ominaisuuden.

Introversio–ekstroversio – ympäristö, älykkyys, luovuus, työelämä

Introversio–ekstroversio on perinnöllistä, vaikkakin myös perheympäristö ja kasvatusasenteet vaikuttavat siihen. Kontrolloiva ja ylisuojeleva kasvatus lisäävät introversiota ja myös ujoutta. Introversio–ekstroversio ei kuitenkaan ole yhteydessä sisarusten lukumäärään, ja samassa perheessä voi olla sekä introvertteja että ekstrovertteja lapsia.

Älykkyydestä Keltikangas-Järvinen toteaa, että se liittyy emotionaaliseen vakauteen ja että se liittyy vahvemmin emotionaalisesti vakaaseen introversioon kuin emotionaalisesti vakaaseen ekstroversioon. Kiintoisa havainto on myös se, että mitä korkeammalle älykkyyden tasolle mennään, sitä suurempi on persoonallisuuspiirteiden kirjo, ja että matalamman älykkyyden ryhmässä persoonallisuuspiirteiden vaihtelu on pienempää. Älykkyys näyttää myös määräävän introversio-ekstroversion seuraukset: korkea älykkyys yhdistyneenä elämyshakuisuuteen johtaa innovaatioihin ja uusiin keksintöihin mutta matalan älykkyyden yhteydessä vain riskinottoon.

Luovuuden yhteyden persoonallisuuteen on tutkimuksissa todettu riippuvan siitä, mitä luovuudella kulloinkin tarkoitetaan. Opintomenestys puolestaan näyttää liittyvän introversioon, mutta vain heikosti. Ekstroversio taas on yhteydessä esimerkiksi yliopisto-opintojen kesken jäämiseen. Työelämän kannalta tärkeä tieto on, että häly ja taustamelu vaikuttavat eri tavalla introvertteihin ja ekstrovertteihin; ne huonontavat introvertin suoritusta enemmän kuin ekstrovertin. Introvertti vaatii hiljaisuutta ja työrauhaa sitä enemmän, mitä vaativammasta työstä on kyse. Klassinen musiikkikin voi olla hänelle hälyä, kun pitäisi keskittyä. Jos työ ei ole vaativaa, ekstrovertin suoritus paranee, kun musiikki soi. Tarkkaavuustehtävissä ja monotonisissa tehtävissä introvertti näyttää selviytyvän paremmin. Ekstrovertti haluaa tehdä monta työtä yhtä aikaa, mutta halu ei tarkoita samaa kuin kyky. Katastrofitilanteissa, joihin liittyy korkea ulkoinen stimulaatio, ekstrovertti suoriutuu paremmin kuin introvertti.

Työelämässä ekstroversiota (yli)arvostetaan. Rekrytoinneissa ekstrovertti onnistuu aina antamaan itsestään introverttia positiivisemman vaikutelman, olkoonpa arviointi- ja valintamenetelmä mikä tahansa – haastattelu, ryhmätyö, kyselylomake. Työyhteisössä introvertti ja ekstrovertti johtavat eri tavoin. Ekstrovertti osallistuu toimintaan enemmän kuin introvertti, joka taas on parempi luomaan organisaatiolle pitkäaikaisia visioita. Kriisitilanteissa ekstrovertti on parempi organisoimaan toimintaa: hän johtaa ryhmän suorinta reittiä päämäärään ja haluaa välittömiä tuloksia vakuuttamaan onnistumisestaan. Kuitenkin tilanteessa, johon ei liity uhkaa, myös emotionaalisesti vakaa introvertti toimii hyvin samalla tavalla.

Työntekijöinä introvertti ja ekstrovertti arvostavat erilaisia johtajia. Jos ryhmän tulee valita keskuudestaan johtaja, valinta kohdistuu todennäköisesti ekstroverttiin, jonka verbaaliset kommunikointitaidot ovat hyvät. Verbaalisesti lahjakkaan ekstrovertit eivät kuitenkaan ole tehokkaita eivätkä tuotteliaita silloin, kun johtaminen on hyvin vaativaa. Työryhmän sukupuolijakauma ei vaikuta siihen, valitseeko ryhmä miehen vai naisen johtajakseen, mutta yleisesti ekstrovertti ryhmä tukee naisen valintaa. Valinta kohdistuu mieheen sitä todennäköisemmin, mitä introvertimpi ryhmä on. Introvertit näet katsovat johtajuuden kuuluvan miehelle. Työpareina introvertti-introvertti tai ekstrovertti-ekstrovertti ovat parempia kuin sekaparit. Ekstrovertit saavat enemmän vaikutusvaltaa organisaatioissa, joiden toiminta perustuu ryhmätyöhön, ja introvertit organisaatioissa, joissa työskennellään pääasiassa yksin. Ekstrovertit nähdään aikaansaavina ja ryhmän toimintaa edistävinä, vaikka siitä ei ole näyttöä.

Mikä sitten olisi tietynlaiselle persoonallisuudelle sopiva ammatti? Keltikangas-Järvinen huomauttaa, että työtä ei tehdä persoonallisuudella vaan ammattitaidolla, koulutuksella ja kognitiivisilla kyvyillä. Persoonallisuus selittää korkeintaan kahdeksan prosenttia työssä menestymisestä.  On ajateltu, että opetus-, terveydenhoito- ja palvelualalla tarvittaisiin nimenomaan ekstroversiota. Kuitenkin opettajana ekstrovertti kuormittuu nopeammin kuin introvertti. Hoiva-alalla taas introvertti palaa loppuun ja tarvitsee tukea enemmän kuin ekstrovertti, vaikkakin potilaiden mielestä introvertit lääkärit ovat parempia kuin ekstrovertit. Palveluammateissa niin sanotut ambivertit ovat parhaita. Heillä on parempi tasapaino puhumisen ja kuuntelemisen välillä kuin ekstroverteilla tai introverteilla: he eivät ole liian innostuneita eivätkä liian vaisuja.

Ujot ja introvertit sisältää valtavan määrän kiinnostavia tietoja ihmisten ominaisuuksista. Ujous ja introversio kuten ei-ujous ja ekstroversiokin ovat olemassa siksi, että niitä tarvitaan. Ne ovat elämän välttämättömyys, eikä erilaisuudesta seuraa paremmuutta tai huonommuutta. Erilaisuuden ymmärtäminen ei vaan ole aina helppoa. Silti kannattaa yrittää.