Värivalokuvauksen varhaisvaiheet esiin

Sergei Prokudin-Gorski (1863 – 1944) on jäänyt vähälle huomiolle valokuvauksen historioissa. Siihen on epäilemättä osaltaan ollut syynä kieli- ja kulttuurimuuri kuten  Tuomo-Juhani Vuorenmaa näyttelykirjan johdannossa esittää, toisaalta syynä voi pitää värivalokuvauksen vaiheiden vähäistä tutkimusta ylipäänsä. 2000-luvulle tultaessa kiinnostus värin teknologioihin ja merkityksiin on herännyt useilla rintamilla.

Gallen-Kallelan museon näyttelyä ja siihen liittyvää kirjaa voidaan pitää virinneestä kiinnostuksesta yhtenä osoituksena, samoin vuodesta 2008 alkaen Prokudin-Gorskin tuotantoa ja elämänvaiheita kartoittanutta Svetlana Garaninan johtamaa kansainvälistä tutkimushanketta, johon Vuorenmaakin kirjoituksessaan viittaa. Lisätietoa kaipaavalle tutkimuksen nettisivut ovatkin oivallinen lähde, sillä niiden sisältö on julkaistu pääasiassa myös englanniksi.

Johdantotekstissään Vuorenmaa esittelee tiivistetysti Prokudin-Gorskin elämänvaiheet ja sijoittaa hänet osaksi värivalokuvauksen kansainvälistä kehitystä. Lukija tutustuu eri menetelmien kehittäjiin ja eri tekniikoiden ominaisuuksiin. Tekniset periaatteet on selitetty ymmärrettävästi: lukijalle selviää mm. additiivisen ja subtraktiivisen värikuvan muodostuksen erot sekä Prokudin-Gorskin menetelmän periaate selkeän kaavakuvan tukemana.

Valo on väriä

Ensimmäisistä valokuvista lähtien värien puuttuminen oli harmillinen puute, jota pyrittiin korvaamaan valokuvia värittämällä. Ihmiskäden kuvaan lisäämät värit eivät kuitenkaan tyydyttäneet niitä, jotka haaveilivat luonnon omien värien tallentumista sellaisenaan, ilman ihmisen väliintuloa.

Kuva: Sergei Prokudin-Gorsky / Ostrecheny, 1909. Prokudin-Gorskii Collection, Library of Congress.

Se, että valkoiselta näyttävä valo sisältää kaikki värit, oli ollut tiedossa jo Isac Newtonin ajoista 1660-luvulta lähtien. Valon värillisyys oli asia, jota eivät mustavalkoisenkaan valokuvateknologian kehittäjät voineet sivuuttaa: ongelmana nimittäin oli se, että eri aallonpituudet valottuivat eri tavoin. Kun kuvan sininen taivas valottui jo liikaa, punaiset värit valottuivat liian vähän. Vasta 1870-luvulla käyttöön tulivat ortokromaattiset kuvalevyt, jotka olivat sinivioletin lisäksi herkkiä myös vihreälle valoalueelle. Käytännössä vasta tämä mahdollisti värikuvauksen.

Ensimmäisenä (pysyvänä) värivalokuvana pidetään skotlantilaisen fyysikon James Clerk Maxwellin ja valokuvaaja Thomas Suttonin toteuttamaa kuvaa monivärisestä ruusukenauhasta vuodelta 1861. Tuolloin käytössä ollut kuvan muodostamisen menetelmä oli perusta myös myöhemmille värivalokuvauksen menetelmille, mukaan lukien Prokudin-Gorskin käyttämä. Siinä värikuva muodostuu siten, että kuvaaja valottaa kolme mustavalkoista kuvaa kunkin eri värisen suotimen läpi: sinivioletin, vihreän ja punaisen. Kun mustavalkoiset, eri valoalueiden mukaan valotetut kuvat sitten heijastettiin vastaavien värisuotimien läpi tarkasti päällekkäin, muodostui alkuperäisen kohteen värinen kuva. Berliinissä menetelmää kehitti Adolf Miethe, jonka opissa ja työparina Prokudin-Gorski toimi 1900-luvun alkuvuosina.

Prokudin-Gorskin panos värivalokuvaukseen

Mietheen tutustuttuaan Prokudin-Gorski omistautui valokuvaukselle, luennoi, julkaisi artikkeleita, järjesti koulutusta. Hän jatkoi kuvalevyjen väriherkkyyden tutkimusta ja kehitti erityisesti värivalokuvien painotekniikkaa. Vaikka vuodesta 1907 alkaen markkinoilla oli ensimmäinen teollisesti tuotettu värikuvamateriaali Autochrome, Prokudin-Gorski jatkoi menetelmänsä kehittämistä. Autochromeen verrattuna sen etuna oli mahdollisuus tehdä lukemattomia kopioita mustavalkoisista osakuvista, joiden säilyvyydessäkään ei ollut ongelmia.

Kuva: Punkaharju Saimaa 1903 (oik.); Perm Gorki 1910 (vas.) Sergei Prokudin-Gorski, Prokudin-Gorskii Collection, Library of Congress.

Prokudin-Gorski toimi Venäjän teknillisen seuran valokuvaosaston johtajana ja esitteli värikuviaan myös hoville. Tsaari Nikolai II innostui Prokudin-Gorskin ajatuksesta tallentaa laajan Venäjän nähtävyyksiä värein. Prokudin-Gorski aloitti valtaisan kuvausurakkansa vuonna 1909 ja matkusti vesireittejä ja rautateitä pitkin Venäjällä Volgan lähteiltä Keski- ja Etelä-Uralille asti. Viimeinen kuvausmatka oli vuonna 1915 ja se suuntautui Karjalaan ja Muurmanskin ratatyömaalle.

Prokudin-Gorski oli arvostettu valokuva-alan asiantuntija ja vallankumouksen jälkeen hänet kutsuttiin järjestämään valokuvataiteen ja -tekniikan koulutus maassa. Pian sen jälkeen hän lähti työmatkalle Norjaan eikä enää palannut Venäjälle. Sieltä hän muutti Englantiin, sitten Ranskaan, päätyen vuodesta 1925 lähtien Pariisiin. Prokudin-Gorski onnistui saamaan pääosan valokuvakokoelmastaan Ranskaan 1930-luvulla, mutta suunnitelmat sen julkaisemisesta albumeittain eivät toteutuneet. Prokudin-Gorski kuoli Pariisissa 1944.

Vuonna 1948 Yhdysvaltain kongressin kirjasto hankki Prokudin-Gorskin kuvajäämistön. Ensimmäisen kerran niistä järjestettiin näyttely 1980-luvulla, myöhemmin aineisto digitoitiin ja järjestettiin näyttelyksi The Empire that was Russia vuonna 2001. Digitointi mahdollistaa alunperin vain heijastettuina tai painokuvina esitettyjen kuvien koostamisen näyttelyiksi. Gallen-Kallelan museon näyttelyn kuvien tasokkaasta vedostamisesta vastaa Tuomo-Juhani Vuorenmaa.

Ajan riipaiseva kosketus

Kuva: Syvärillä, 1909. Sergei Prokudin-Gorski, Prokudin-Gorskii Collection, Library of Congress.

Vaikka näyttelykirjassa Väri on valoa on edustava otos Prokudin-Gorskin valokuvia, ne kuitenkin himmenevät näyttelyn seinillä kohdattavien vedosten rinnalla. Värilliset valokuvat ajalta, jolta ei värivalokuvia ole totuttu näkemään, saavat katsojan hämmästelemään paitsi menetelmän teknisiä ansioita myös menneen heräämistä eloon.

Prokudin-Gorskin kuvissa yli sadan vuoden takaiset arkiset asiat hämmästyttävät todenmukaisuudellaan. Ne eivät olekaan mustavalkoisuuden etäännyttämiä, vaan tuntuvat helposti samaistuttavissa olevilta: tuolloinkin metsä oli aivan samanvärinen kuin nykyään, taivas oli sininen ja hiekka vaaleankeltaista. Tuon värisiä talot olivat, tuon värisiä koiria olen minäkin nähnyt, tällaisina myös silloiset ihmiset ne näkivät. Roland Barthesin kuvailema valokuvan ominaisuus raastavalla tavalla samaan aikaan todistaa jonkin todella olleen olemassa ja lakanneen olemasta todentuu kuvien äärellä. Ajan musertava paino: menneisyys elävästi esitettynä ja iäksi kadonneena.

Mukana on kuvia ensimmäiseltä kuvausmatkalta syksyllä 1903, jolloin Prokudin-Gorski suuntasi Viipurin tienoille ja Saimaan kanavalle. Kanavalla otetut kuvat ovat ensimmäiset Suomessa otetut värivalokuvat. Näyttelyssä on esillä myös Inhan saman näkymän mustavalkoinen otos vertailukohtana. Mukana on kuvia vesireittien varrelta, nähtävyyksistä sekä silta- ja ratatyömailta. Venäjää rakennettiin, kauppatavaroita kuljetettiin ja turistit matkasivat kohdaten uutta ja vanhaa.

Gallen-Kallelan ateljeemuseo antaa näyttelylle oivat puitteet, sillä jo esitystila vie Prokudin-Gorskin kuvien aikaan. Näyttely on esillä 26.1.2014 asti, kannattaa tutustua!

***

Kirja liittyy Gallen-Kallelan museon näyttelyyn Värivalokuvaus ennen värifilmiä. Sergei Prokudin-Gorski ja karelianistit I. K. Inha sekä Akseli Gallen-Kallela (7.9.2013 – 26.1.2014)