Juha Järvelä kertoo kirjansa esipuheessa, että hänestä tuli historiantutkija pitkälti juuri Mika Waltarin suurten historiallisten romaanien ansiosta: ne tekivät nuoreen lukijaan suunnattoman vaikutuksen. Väitöskirjansa aiheeksi Järvelä ei silti valinnut näitä Waltarin tunnetuimpia romaaneja, vaan kirjailijan aiemman tuotannon eli vuosien 1925–1939 välisenä aikana ilmestyneet romaanit ja osin muutkin tekstit.

Nyt käsillä oleva teos, Waltari ja sukupuolten maailmat, perustuu Järvelän julkaisemattomaan väitöskirjaan. Väitöskirja ilmaantunee elektronisena julkaisuna saataville alkukesästä; huhtikuun puolessavälissä ei Jyväskylän yliopiston sivuilla Suomen historian oppiaineessa väittelevän Järvelän väitöspäivää vielä näkynyt.

Keskiössä aikalaisarviot

Järvelä määrittelee tutkimuksensa sukupuolihistorian alaan kuuluvaksi. Yhtä hyvin se voisi edustaa kulttuurihistoriaa tai kirjallisuuden historiaa – keskeisimmin esillä ovat Waltarin kirjailijakuva aikalaisten silmissä ja teosten saama aikalaisvastaanotto. Kirjailijan elämän ja teosten kytkökset sekä Waltarin omat intentiot jäävät tässä tutkimuksessa hyvin vähäiselle käsittelylle, joskin ne vilahtavat näkyviin muutamassa kohtaa.

Näkökulma siis poikkeaa aiemmista Waltari-tutkimuksista, ja aineistona ovat Waltarin kaksi-kolmekymmenluvuilla kirjoittamien tekstien – joita niitäkin on todella runsaasti – ohella aikalaisarviot, joista Järvelä näyttää lukeneen kaikki mitkä suinkin käsiinsä sai. Hän arvioi, että noin kymmenen prosenttia aikalaisarvioista jäi tutkimustyön aikana tavoittamatta. Tämä ei haittaa: arvioita on huomattavan paljon ja ne edustavat tuonaikaisen Suomen lehtikenttää laidasta laitaan. Mukana on pääkaupungin suuria sanomalehtiä kuten Helsingin Sanomat ja Uusi Suomi, kulttuuri- ja kirjallisuuskentän toimijoita kuten Arvosteleva kirjaluettelo ja Suomalainen Suomi, maakuntalehtiä perimmäiseen Pohjolaan asti. Toki mukana on myös ajan luetuimpia aikakauslehtiä suojeluskuntajärjestön Hakkapeliitasta modernin naisen Hopeapeiliin – ja vähän kaikkea siltä väliltä. Arvostelijat edustavat kutakuinkin kaikkia 1920–1930-lukujen puolueita ja kulttuurin kuppikuntia: riittänee jos totean, että mukana ovat niin V. A. Koskenniemi ja Rafael Koskimies kuin Olavi Paavolainen, Raoul Palmgren ja Sylvi-Kyllikki Kilpi.

Ritva Haavikon, Markku Envallin ja Panu Rajalan Waltari-elämäkertoihin ja tutkimuksiin Järvelä viittailee melko säästeliäästi. Ne edustavat pitkälti henkilöhistoriallista kirjallisuustutkimusta, josta Järvelä pyrkii eroon.

Hämmentävän tuottelias tekijä

Mika Waltari aloitti kirjallisen tuotantonsa 1925 romaanilla Jumalaa paossa. Merimieslähetysseuran tilaustyönä tehty moraliteettikertomus levisi lähinnä seuran omissa piireissä eikä sitä arvosteltukaan kuin yhdessä ainoassa lehdessä; silloinkin vain koska kyseessä oli arvostelijan ystävän, pastori Toimi Waltarin, poika.

Kristian Korpin nimellä kirjoitettu kauhunovellikokoelma Kuolleen silmät (1925) ja uskonnollisten runojen kokoelma Sinun ristisi juureen (1927) saivat julkisuutta erittäin vähän eikä Mika Waltarin ja Olavi Paavolaisen (esiintyi tuolloin kirjailijanimellä Olavi Lauri) yhteinen runokokoelma Valtatiet (1928) ollut omana aikanaan sen enempää myynti- kuin arvostelumenestys.

Tie tunnetuksi kirjailijaksi aukesi esikoisromaanilla Suuri illusioni (1928). Se teki vasta kaksikymppisestä kirjailijanalusta Tulenkantajien kärkinimen ja ensimmäisen maailmansodan jälkeisen nuorisosukupolven tekojen ja tunteiden tulkin. Romaanissa kuvattu helsinkiläisnuoriso tosin oli Waltaria jonkin verran vanhempaa.

Teoksessa esiintyi niin dekadentteja puoliturmeltuneita ”maailmanmiehiä” ja heidän moraalikysymyksiin vapaamielisesti suhtautuvia daamejaan kuin reippaan ”uuden sukupolven” edustajia, poikia ja tyttöjä jotka saattoivat olla kavereita keskenään ilman minkäänlaista seksuaalista viritystä. ”Nuorison eroottinen probleema” oli näyttävästi esillä myös Appelsiininsiemenessä (1931).

Waltarin hätkähdyttävä tuotteliaisuus ja monipuolisuus hämmensivät arvostelijoita. Hän kirjoitti runoa, proosaa, näytelmätekstejä ja elokuvakäsikirjoituksia, satuja ja salapoliisiromaaneja, aluksi salanimellä Armas J. Pullan kanssa. Waltari teki lehtijuttuja ja opasti nuoria kirjoittajia. Valkoisen Suomen äänitorveksi – ellei vieläkin arveluttavammaksi sananviljelijäksi – hänet todettiin viimeistään Horst Wessel-suomennoksen ilmestyttyä 1933. Oman armeija-ajan kokemuksiin perustuva teos Siellä missä miehiä tehdään (1931) asetteli Waltarin vastakkain Kenttä ja kasarmi -novellikokoelman julkaisseen Pentti Haanpään kanssa.

Ilmeistä kuitenkin on, että kaikkea Waltarin kirjoittamaa ei ymmärretty sellaiseksi kuin kirjailija oli sen tarkoittanut. Selkein esimerkki on Suomalaisessa Suomessa vuonna 1933 julkaistu kirjoitus Tyhjiä tynnyreitä eli kolinaa ammattikirjailijan aivokopassa, jossa Waltari ehdotti, että ulkomaisen kirjallisuuden julkaisemisesta luovuttaisiin, koska se oli epäsiveellistä, repivää ja hajottavaa sekä tyrkytti lukevalle kansalle vallankumouksen aatteita. Samassa artikkelissa Waltari pani myös kriitikot ja muut kirjallisen kentän toimijat parrelleen yhtä reippain ottein kuin kollega Olavi Paavolainen muutamaa vuotta aiemmin Suursiivouksessaan. Kummankaan ironia ei mennyt perille.

Kiintoisia löytöjä ja ajankuvaa

Tuotteliaisuus ja monipuolisuus aiheuttivat sen, että Waltarin otsalle soviteltiin kritiikeissä jatkuvasti viihdekirjailijan leimaa. Kun kirjailija lisäksi viihtyi jossakin määrin julkisuudessa – lukeva yleisö oppi tuntemaan hänet pelkästään etunimellä, mikä tuohon aikaan oli varsin poikkeuksellista – ja toi jopa perhettään lehdissä esiin, kommentit olivat hetkittäin happamia. (Nykymuotoiseen lehtikirjoitteluun tottuneesta lukijasta Waltarin julkisuus saattaa kyllä vaikuttaa aneemiselta.)

Vuosina 1933–1935 ilmestynyt muhkea Helsinki-trilogia (Mies ja haave, Sielu ja liekki ja Palava nuoruus) muuttivat kriitikoiden suhtautumista. Trilogian kaksi ensimmäistä osaa saivat jopa valtionpalkinnon. Kuvaavaa ajan ilmapiirille on se, että Waltari alkoi osallistua 1930-luvulla suosittuihin romaani- ja näytelmäkirjoituskilpailuihin nimimerkin suojissa ja voitti niistä useita. Omalla nimellä se ei varmaankaan olisi ollut mahdollista.

Järvelä käsittelee aihettaan suurimmaksi osaksi kronologisesti, mutta tekee muutaman mielenkiintoisen temaattisen syrjähypyn. Niinpä esimerkiksi nuorison ja vanhempien suhteita kuvaavat romaani Appelsiininsiemen (1931) ja näytelmä Kuriton sukupolvi (1936) peilautuvat ja vertautuvat toisiinsa. Yhteiskunnan ja kirjailijan asennemuutokset eivät näin lyhyellä aikavälillä vielä näy kovin selvästi, mutta hyvällä idulla ne jo ovat.

Teoksen ansioihin kuuluu, että kirja nostaa esiin yllättäviäkin puolia Waltarin kirjallisesta tuotannosta. Esimerkiksi Hämeenlinnan kaupungin juhlanäytelmäksi tilattua Hämeenlinnan kaunotarta ei kirjailijan tuotannon yhteydessä usein mainita, vaikka se on julkaistu myös kirjana. Muutama muukin unohtunut teos siirtyi lukulistalleni.

Naisten ja miesten maailmoja tarkastellessaan Järvelä piirtää komean kaaren aatteellisesti ambivalenteista 1920-luvun lopun romaaneista seuraavan vuosikymmenen jyhkeisiin suku- ja yhteiskuntaromaaneihin – salapoliisitarinoita ja muuta viihteellisempää Waltarin tuotantoa unohtamatta.

Vuosina 1925–1939 Waltari kirjoitti kaikkiaan noin tuhat tekstiä. Osa niistä on aikakauslehtien ja erilaisten joulujulkaisujen novelleja eikä niitä tietenkään ole mahdollista ruotia parinsadan sivun mittaisessa tutkimuksessa, mutta esiin on nostettu myös hyviä esimerkkejä näistä. Keskeiset teokset on käsitelty monipuolisesti.

 Järvelä arvioi teoksessaan Waltarin kirjailijakuvaa toisaalta hänen teostensa, toisaalta niiden saaman aikalaisvastaanoton kautta. Aikalaisvastaanoton määrittelyssä on luonnollisesti tukeuduttava säilyneisiin kritiikkeihin, mutta kun niitä on referoitu laidasta laitaan, syntyy hyvä kuva maailmansotien välisen ajan Suomen kirjallisista virtauksista ja väliin kiihkeistäkin kulttuurikahinoista. Aikalaisarvioita olisi voinut suorina lainauksina esittää ehkä enemmänkin, jolloin tekstiin olisi tullut lisää mehevyyttä ja autenttista ajankuvaa, mutta sivumäärä lienee asettanut rajoituksensa.

Kirja sopii kirjallisuuden opiskelijalle ja harrastajalle, mutta myös kenelle tahansa Mika Waltarin romaaneja lukeneelle. Liitteenä oleva pitkä (12-sivuinen!) luettelo Mika Waltarin julkaistuista teksteistä vuosilta 1925–1939 tarjoaa hyviä vinkkejä niillekin, jotka luulevat jo tuntevansa kirjailijan koko tuotannon.