Mies, Pallo, Pastilli, Polaris ja Puppy

Muotoilutoimittaja Aila Svenskbergin toimittama Eero Aarnio – Värin ja ilon muotoilija on runsaasti kuvitettu ”homage to” -teos, jossa kymmenen muotoilualan asiantuntijaa kirjoittaa ehkä tunnetuimman suomalaisen muotoilijan elämästä ja tuotannosta.

Svenskberg, Aila (toim.): Eero Aarnio – Värin ja ilon muotoilija. WSOY & Desingnmuseo, 2016. 240 sivua. ISBN 978-951-0-41777-5.

Eero Aarnio – Värin ja ilon muotoilija-teos on tietokirja, mutta sen tekijöillä on varmasti ollut mielessään aivan erilainen ”paketti” kuin minulla, vähän tiukkapipoisella kulttuurihistorioitsijalla oli, kun tartuin kirjaan saadakseni selville, millainen mies aikaansaannoksineen teoksessa esitellään. Tunnustan heti, että suhtaudun varsin konservatiivisesti tietokirjaan ja sen tekemiseen: sisältö on tärkeämpi kuin muoto, johon asia on tungettu. Aiheesta riippuen teksti tai kuvitus on olennaisempi; monissa teoksissa kumpikin on yhtä tärkeä. Ulkoasukaan ei ole yhdentekevä, mutta se ei saa viedä lukijan / katselijan  kaikkea huomiota.

Pakettiin pantu

Kookkaan ja kovakantisen Aarnio-kirjan valko-vihreät kannet vinoon painettuine nimineen saivat minut myönteisen uteliaaksi, vaikka tuntuivat sanovan: tässä pakkauksessa on tuote nimeltä Eero Aarnio. Ne lupailivat kikkailua myös sisällään. Ihailin kuitenkin kansia tovin, ennen kuin aloin selvittää, mitä kirjan sivuilta löytyisi. Huh! Kuvittelin ryhtyväni lukemaan ja katselemaan kirjaa ilman ennakko-odotuksia. Mutta heti sen avattuani jouduin myöntämään, että minulla oli ollut paljonkin ennakko-odotuksia, ja selailun edistyessä paljastui lisää odotuksia, jotka eivät täyttyneet.

Totesin: Sisällysluettelossa ei ole otsikkoa. Esipuheessa ei kerrota, kenelle ja miksi kirja on tehty eikä sitä, mistä aihepiireistä eri kirjoittajat artikkeleissaan kertovat. Kustantajia ei ole mainittu nimiöllä; sen sijaan ne on präntätty näyttävästi kirjan viimeiselle lehdelle. Kirjoittajien esittely puuttuu. Alkujaan muilla kielillä kuin suomeksi kirjoitettujen tekstien kääntäjiä ei ole mainittu. Vain kolmen kirjoittajan tekstissä on lähdeviitteet. Eriaikaisia valokuvia on sijoitettu samalle aukeamalle osoittamatta niiden asiayhteyttä. Neonvärisiä otsikoita on vaikea lukea. Sivunumerot puuttuvat ”Muotoilijan aikajanasta”, jossa luetellaan mm. Aarnion eri vuosina muotoilemat esineet.

Teoksen graafisesta suunnittelusta vastaava BOND, palkittu ”brand-driven creative agency”, on varmaan erinomainen identiteettien, digitaalisten palvelujen, myymälöiden ja tilojen sekä pakkausten ja tuotteiden muotoilija sekä brändien luoja ja uudistaja, kuten yritystä verkkosivuilla luonnehditaan. Mutta sen perusteella, millaiseen pakettiin yrityksen dynaamiset työntekijät ovat pakanneet Aila Svenskbergin toimittaman Eero Aarnio -teoksen, en päästäisi BONDia paketoimaan omia julkaisujani, sillä kirjan visuaalinen ilme näyttää sekavalta, levottomalta ja osin halvalta. Jonkun toisen silmiin se saattaa loistaa menevänä ja innovatiivisena.

Mitä paketin sisällä?

Olkoonpa Aarnio-pakkaus millainen tahansa, on tarkistettava, miltä se sisältä näyttää ja mitä siinä sanotaan. Useat kirjan sivut ja aukeamat hivelevät silmää tasapainoisine sommitteluineen, levollisine väreineen ja väriyhdistelmineen tai ilahduttavat mieltä pirteine kontrasteineen. Pieninä ja suurina pintoina usein toistuvat neonvärit kuitenkin ärsyttävät sekä silmiä että mieltä ja vaikeuttavat niin katsomista kuin lukemista. Sitä paitsi vihreä tuo mieleen huomioliivit ja oranssi supermarketien alennuslaput. Kolmen erilaisen painopaperin käyttökin ihmetyttää.

Kansilehden kuvassa mietteliäs 83-vuotias Eero Aarnio istuu Pastilli-tuolissa, ja takakannen sisäpuolella sama kuva on symmetrisenä. Idea on hauska, mutta toteutus neonvihreällä ja mustalla tuntuu pelkältä kikkailulta. Kikkailu jatkuu heti ”likatittelillä” ja nimiöllä, jotka muodostavat kahden lehden kokonaisuuden. Päällimmäisessä, vitivalkeassa lehdessä on kaksi pyöreää erikokoista reikää, joista näkyy neonvihreällä taustalla valkea otsikkoteksti ympyräksi väännettynä. Toimittajan nimi on painettu sivulle mustin kirjaimin. Toisella lehdellä nuori Eero Aarnio istuu Pastillissa ja hymyilee koko sivun mustavalkoisessa kuvassa neonvihreiden otsikko-ympyröiden takana.

image

Kuva: ”Olin tuntematon muotoilija, jonka oli pakko tehdä huonekalu, joka jää mieleen. –  kun se laitetaan näyteikkunaan, sen ohi ei kävele kukaan.” Eero Aarnion lasikuituinen Pallotuoli esiteltiin Kölnin messuilla vuonna 1966. Se oli silloin ja on edelleen raikas, rohkea, uskallettu ja erilainen. Eero Aarnio istumassa Pallotuolissa.

Nimiöön puhkotut reiät lienee tarkoitettu humoristisiksi yksityiskohdiksi, sillä ne tuovat mieleen lastenkirjat. Leikkisyyttä riittää pitkin teosta nimenomaan Aarnion suunnittelemien eläinhahmojen kuvien ansiosta. Sekä arkisilla ja kotoisilla että minimalistisen tyylikkäitä sivuilla värejä riittää niin kuvatuissa esineissä kuin niiden taustoissa, vaikka mustaakin on melkein ahdistavan paljon. Valokuvia ja piirroksia on melkoinen määrä, yhteensä yli 220; toiset kuvat ovat koko sivun tai aukeaman laajuisia, toisilla sivuilla on useita kuvia. Varsinkin Carl Bergmanin / Duotonen tekemät koko aukeaman levyiset artikkelien aloituskuvat ovat upeita. Myös Studio (Otso) Pietisen niukan tyylikkäät kuvat viehättävät. Eero Aarnion omia otoksia ja piirustuksia on yli kaksikymmentä ja muita kuvia hänen arkistostaan on ainakin yhtä monta.

Entä kirjan tekstit? Varsinaisia artikkeleita 240-sivuisessa kirjassa on seitsemän, ja niiden tekstiä on alle neljälläkymmenellä sivulla, siis melko vähän. Artikkeleiden jälkeen teoksessa on runsaasti kuvitettuja liitteitä sekä hakemisto ja kuvalähteiden luettelo. ”Muotoilijan aikajanalla” -liitteessä on lueteltu lähinnä Aarnion uraan ja tuotantoon liittyvät tapahtumat, kilpailuihin osallistumiset, palkinnot ja muut huomionosoitukset sekä hänen muotoilemansa huonekalut ja muut esineet, näyttely-, sauna- ja sisustussuunnitelmat, yms. Myös ”Curriculum vitae”-osiossa on lueteltu opiskeluun ja perheeseen liittyvien tapahtumien lisäksi muotoilijan uran tapahtumat, palkinnot sekä yksityis- ja ryhmänäyttelyt, Aarniota koskevat julkaisut ja eri museoiden kokoelmiinsa hankkimat teokset. ”Kotialbumi”-osiossa on esitelty Aarnioiden seitsemästätoista kodista seitsemän yhdellä tai kahdella kuvalla kukin.

Designmuseon johtaja Jukka Savolainen aloittaa kirjan lyhyellä esipuheella ”Muodon vuoksi” ja toteaa modernistisen suomalaisen muotokielen ja kansainvälisen avantgarde-ajattelun yhtyvän Aarnion muotoiluajattelussa, joka ymmärtää menneisyyden merkityksen, mutta rakentaa ennakkoluulottomasti aikaan istuvia tuotteita ja muotoilua katsoen koko ajan eteenpäin. Muotoilijan tuotannossa näkyy leikkisyys, tinkimätön muodon taju ja halu luoda uutta. Valitettavasti tekstiä on vaikea lukea, sillä se on rajattu ympyrän muotoon – kai Aarnion Pallotuolista muistuttaen.

Eero Aarnion elämää, tuotantoa ja työuraa valaisevat kulttuuriin, muotiin ja taiteeseen erikoistunut toimittaja Sami Sykkö, kirjan toimittaja Aila Svenskberg ja Aalto yliopiston tohtorikoulutettava Sanna Simola. Kukin tekee sen hieman eri seikkoja painottaen. Varsinkin parin viime vuosikymmenen tuotanto painottuu artikkeleissa, mutta kirjoittajat hahmottavat myös sympaattista henkilökuvaa nopeasta, rohkeasta, mutkattomasta ja aloitteellisesta taiteilijasta, joka on myös varma osaamisestaan. Neljä kirjoittajaa keskittyy puolestaan erityisteemoihin: muotoilijan pop-yhteyksiin, Italia-yhteyksiin, huipputuotteiden kopioinnin kiroihin ja valaisimiin. Lisäksi italialaisten muotoiluyritysten, Alessin ja Magisin, johtajien lyhyet terveiset on sijoitettu artikkelien joukkoon ja painettu omille mustille aukeamilleen neonoranssein jättikirjaimin.

Mies Kalliosta

Eero Aarnio syntyi vuonna 1932 Helsingin Kalliossa yhtenä maalari-isän ja ompelija-äidin kolmesta pojasta. Hän pääsi ylioppilaaksi vuonna 1953, aloitti sisustusarkkitehtiopintonsa vuonna 1954 ja päätti ne 1957. Toimittuaan vuosina 1960–1962 Asko Oy:n suunnittelijana hän siirtyi vapaaksi muotoilijaksi ja on siitä lähtien tarjonnut palveluksiaan sekä entiselle työnantajalleen että lukuisille muille kotimaisille ja ulkomaisille yrityksille. Vuosikymmenien aikana Aarnio ei ole vain suunnitellut huonekaluja, valaisimia tai sisustusesineitä, vaan hän on mm. ehtinyt myös avustaa elokuvissa ja valokuvata sekä suunnitella esitteitä, lehdenkansia, liikemerkkejä, messuosastoja, pakkauksia ja sisustuksia.

Perheellä on ollut Aarnion työssä tärkeä sija. Pirkko-puoliso on toiminut jatkuvasti kamarikriitikkona, jolle uudet ideat on esitetty ensimmäiseksi ja jonka mielipiteitä on myös kuunneltu. Hän on myös tehnyt monia käytännönläheisiä ratkaisuja. Tyttäret ovat puolestaan pienestä pitäen osallistuneet isän esineiden kuvauksiin ja myöhemmin yritysten toimintaan.

Simola toteaa, että muotoilijan maailmassa paistaa aurinko ja kaikki on mahdollista. Sykkö puolestaan sanoo Aarniota ”wau-muotoilijaksi” ja lausahtaa suorastaan surkuhupaisen luonnehdinnan miehen aktiivisuudesta: ”Muotoilijan ideamylly jauhaa aina vain uusia huonekaluja ja sisustusesineitä”. Lukijan korvissa ihan rouskuu, kun mööpelit murskautuvat myllyssä.

image

Kuva:Sisustusarkkitehti, graafinen suunnittelija, teollinen muotoilija ja valokuvaaja Eero Aarnio (s. 1932) vuonna 1967.

Aarnio ei kuitenkaan ole suunnitellut pelkästään ”wauta” eli ”palloja” ja ”pillereitä”. Hän on luonut myös iloisenvärisiksi maalatut koivuiset H-palikat (1961), joita Juho Jussilan leikkikalutehdas valmisti ja joita omille lapsillenikin hankin tietämättä, kuka ne on muotoillut. Huippukalliiden luksusesineiden ohella Aarnio on tehnyt edullista arjen designia eli jokamiehen makuun, olohuoneeseen ja kukkarolle sopivia huonekaluja sekä julkitilojen kalusteita. Näistä tunnetuimpia on pinottava kevyt muovi-istuin, Polaris, (1967) joka on tuttu urheilukatsomoista ja muilta tapahtuma-areenoilta.

Vaikka Aarnio otti 1960-luvulla suvereenisti haltuunsa lasikuitu- ja muovikalusteiden teon, hän suunnitteli seuraavillakin vuosikymmenillä edelleen tuoleja, pöytiä, ruokailuryhmiä ja leposohvia käyttäen materiaalinaan sitä, mikä sopi kulloiseenkin tarkoitukseen parhaiten – puuta, metallia, kangasta, nahkaa, muovia ja lasikuitua. Hän tutki jo vuonna 1980 tietokoneavusteisen suunnittelun mahdollisuuksia, ja tuloksena syntyi mm. Kimara-tuolisarja (1982) Askolle.

Kuten muotoilija itse sanoo, teollinen muoto lähtee tuotteen raaka-aineesta, konstruktiosta ja käyttötarkoituksesta. Tarkoituksenmukaisuus on ensimmäinen tavoite, ja työvaiheiden rationalisoinnilla voidaan valmistuskustannukset minimoida. Nyky-Suomessa erityisen tärkeältä tuntuu tämä Aarnion huomio: ”Tekemällä huippudesignia ja huippulaatua voi pyytää hinnan, jolla suomalainen työ kannattaa.”

Yhteyksiä länteen ja itään

Muotoiluun erikoistunut brittiläinen kirjoittaja ja toimittaja Laura Houseley etsii artikkelissaan värikkään ja svengaavan 1960-luvun olemusta Aarnion tuotannosta, vaikkakin taiteilija itse toteaa: ”Minulla ei ollut aikomustakaan luoda sen enempää ’pop-muotoilua’ kuin ’avaruusajan’ esineitä, kuten monet leimaavat töitäni. Muotoiluni ei kumpua mistään ulkoisista vaikutteista. Sisäinen maailmani ja oma mielikuvitukseni ovat minulle tärkeintä.”

image

Kuva: Eero Aarnion suunnittelemia tuoleja. Dedece, n:o7, Eero Aarnio retrospective in Helsinki.

Milanon Triennale Design -museon johtaja Silvana Annicchiaricokirjoittaa puolestaan Aarnion Italia–yhteyksistä keskittyen niihin esineisiin, joita muotoilija on suunnitellut italialaisille valmistajille Alessille ja Magisille. Hän löytää myös yhteyksiä Aarnion sekä Joe Colombon ja Stefano Giovannonin välille. Väittämättä mitään suorista vaikutteista tai matkimisesta hän toteaa Aarnion muotokielestä, että se ”asettuu vaivatta vuoropuheluun samasta näkökulmasta lähtevien italialaisten suunnittelijoiden kanssa”. Hän näkee myös, että ”italialainen design on ollut Aarniolle osmoottisen inspiraation lähde”. –En vaan ymmärrä, mitä se tarkoittaa.

Toimittaja ja kirjailija Hannu Pöppönen kertoo artikkelissaan kopioinnista eli huippumuotoilun kääntöpuolesta, johon hän pääsi tutustumaan kiinalaisessa laittomia kopioita valmistavassa tehtaassa. Hän sai jopa ottaa valokuvia tehtaan sisällä. Erityisesti Kiinassa kaikenlainen tunnettujen suunnittelijoiden – mm. Le Corbusierin, Eero Saarisen, Arne Jacobsenin, Isamu Noguchin sekä Charles ja Ray Eamesin – tuotteiden jäljittely on miljoonabisnes, joka pyörii laadun kustannuksella. Kukaan ei voi kuvitella, että parin sadan euron kiinalainen Pallotuoli olisi yhtä laadukas kuin Suomessa valmistettu lähes 8000 euroa maksava aito esine. Pallotuolin ohella Kiinassa kopioidaan Aarnion Ponya, Kuplaa, Tomaattia ja Parabel-pöytää ja myydään tuhansia tuotteita hänen nimellään. Aarnio itse ei enää jaksa eikä välitä taistella piratismia vastaa, sillä se veisi kohtuuttomasti aikaa ja rahaa. Hän ottaa kopioinnin kunnianosoituksena: ”Huonoja alkuperäisiä tuotteita ei kopioida.”

2000-luvun aluevaltaukset

Aarnio laajensi muotoiluaan 2000-luvulla valaisinten ja sisustusesineiden / lastentuotteiden alueelle. Kuitenkaan ne eivät syntyneet täysin ennakoimatta, sillä hän jo vuonna 1962 hän oli tehnyt kotiinsa valaisimen, jota ei voitu ottaa sarjatuotantoon, koska se oli liian monimutkainen. Vuonna 1973 hän teki ensimmäisen eläinhahmonsa eli Ponyn (alkujaan Mustang) Asko Oy:lle polyuretaanilla ja vaahtomuovilla peitetyn metallikehikon avulla. Samoja materiaaleja hän käytti myös vuonna 2001 suunnittelemassaan Tipissä, jota valmisti Purvac Oy.

Sileiden muovisten valaisinten ja eläinhahmoisten sisustusesineiden muotoilun Aarnio aloitti toden teolla muutamaa vuotta myöhemmin. Italialaiselle Magisille hän muotoili Puppy-koiran (2005) ja Pingy-pingviinin (2011) sekä Serralungalle Paloma-kyyhkysen (2013), Doggy-koiran (2015) ja Pulcino-linnunpoikasen (2015), joita voidaan käyttää niin puutarhakalusteina kuin sisustusesineinäkin. Linnuista on tehty valaisimiakin. Trioli-lastentuolistaan (2005) Aarnio sai arvostetun Compasso d’Oro-palkinnon (2008).

Tietokirjailija ja toimittaja Anna-Kaisa Huusko esittelee artikkelissaan ”Veistoksen valossa” Aarnion valaisintuotantoa, johon sisältyy näyttäviä sisustusvalaisimia kotimaisille yrityksille (Innolux/Innojok Oy, Martela Oyj, Melaja Oy). Muotoilija on tarttunut lamppujen suunnitteluun kuvanveistäjän otteella ja siirtänyt letkeän ja hyväntuulisen muotoiluotteensa myös valaisimiin. Tulokset ovat veistoksellisia ja pelkistettyjä mutta leikitteleviä. Aarnio on osoittanut valaisintuotannollaan, että on helppo erottua, kun tekee erilaisia, houkuttelevia ja kauniita esineitä. Tärkeää on myös, että pystyy toteuttamaan vapaankin muodon tuotannossa tehokkaasti.

Tuplakupla (2003), Origo (2007), Swan (2007), Kubo (2009), Cake (2011) ja Haiku (2013) ynnä useat muut Aarnion suunnittelemat valaisimet ovat päässeet suomalaisiin koteihin tai ovat tuttuja sisustuslehdistä tai lamppukauppojen ikkunoista joko yksittäisinä esineinä tai sarjoina. Parista mallista valmistetaan myös kirkasvalolaitteita.

image

Kuva: Eero Aarnion vuonna 2001 suunnittelema Tupla Kupla-valaisin. Kuva DesignEero Aarnio

Kirjan artikkeleissa ja niiden kuvituksessa tulee vastaan suuri määrä Aarnion vuosikymmenien aikana muotoilemia esineitä. Valitettavasti tekstejä ja kuvitusta ei ole synkronoitu, joten teksteissä mainittujen esineiden kuvat osuvat vain harvoin lähekkäin. Teksteissä on myös paljon esineitä, joiden kuvaa ei kirjasta löydy.

Eero Aarnion retrospektiivinen näyttely oli esillä 8.4.–25.9.2016 Helsingissä Designmuseossa, joten siihen ei voi enää tutustua. Eero Aarnio – Värin ja ilon muotoilija –kirjasta ja verkosta löytyy kuitenkin paljon tietoa ja kuvia varsinkin Aarnion uusimmasta tuotannosta. Historioitsijan kaipaamia varhaisempia ”tavallisia” esineitä on verkosta kuitenkin vaikea jäljittää.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *