Rikosoikeuden professori Kimmo Nuotio, päihdelääketieteen työelämäprofessori Kaarlo Simojoki ja rikosoikeuden väitöskirjatutkija Esko Yli-Hemminki Helsingin yliopistosta ovat toimittaneet teoksen Parempaa päihdepolitiikkaa: Rangaistuksista hoidon poluille. Siinä 18 kirjoittajaa (toimittajat mukaan lukien) pohtii 16 artikkelissa kukin oman erikoisalansa pohjalta päihdepolitiikan ulottuvuuksia sekä päihteiden ja rikosoikeuden suhdetta. Toimittajat määrittelevät päihdepolitiikan näin:

Päihdepolitiikalla tarkoitetaan sallittuja ja kiellettyjä päihteitä koskevaa päätöksentekoa ja toimia. Se sisältää huumausainepolitiikan, eli kiellettyjen päihteiden kontrollin, sekä alkoholipolitiikan, kuten päätöksenteon alkoholin myyntiä ja markkinointia koskevasta säätelystä. (s. 10)

Teoksen kirjoittajat ovat alan keskeisiä tutkijoita. Heidän joukossaan on 11 miestä ja 7 naista; 16 on professoreita, dosentteja, yliopistonlehtoreita tai yliopistotutkijoita sekä kaksi väitöskirjatutkijaa. Suomalaisten lisäksi joukossa on yksi australialainen ja yksi ranskalainen. Kirjoittajat työskentelevät tai ovat työskennellet Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella tai Helsingin, Itä-Suomen, Oulun tai Tampereen yliopistossa; australialainen professori on Australian National Universitystä. Kirjoittajat ovat bio-oikeuden, kriminologian, päihdelääketieteen, rikosoikeuden, sosiaalioikeuden, sosiaalipolitiikan, sosiaalityön, sosiologian ja soveltavan etiikan asiantuntijoita.

Toimittajien tavoitteena oli pamfletinomainen teos, mutta 367-sivuinen kirja ei vaikuta olevan ”suppea kirjoitelma ajankohtaisesta tai huomiota herättäneestä aiheesta”, saati ”kiista- tai häväistyskirjoitus”, kuten WSOY:n Sivistyssanakirja (2002) määrittelee pamfletin. Ajankohtainen ja kriittinen opus toki on, ja vertaisarviointi takaa sen laadun. Kirja sisältää oikeus-, yhteiskunta- ja lääketieteellisiä näkökulmia, mutta päihteiden käyttäjät eivät pääse siinä suoraan ääneen. Huumausaineiden käyttö saa eniten huomiota; vain kahdessa artikkelissa tarkastellaan nimenomaan alkoholin väärinkäyttöä.

Parempaa päihdepolitiikkaa alkaa toimittajien johdannolla ”Suomalaisen päihdepolitiikan nykytila”. Siinä he kuvaavat Suomen päihdepolitiikan tilaa aikana, jolloin on keskusteltu vilkkaasti päihdepolitiikasta, käyttöhuoneista, käyttörikoksesta luopumisesta ja alkoholin vähittäismyyntiä koskevan sääntelyn muuttamisesta. 16 varsinaisen artikkelin pituus vaihtelee 8–30 sivuun. Ensimmäiseen osaan, ”Huumausaineiden käyttörikoksen kriminaalipoliittinen uudelleenarvio”, kuten toiseenkin, ”Päihdepolitiikan ongelmakohtia”, sisältyy kahdeksan artikkelia. Teoksen päätösluvussa ”Lopuksi – Suomalaisen päihdepolitiikan tulevaisuus” toimittajat pohtivat vielä päihdepolitiikan kehittämistä. Teksteissä on jonkin verran toistoa, mutta se ei haitanne todella kiinnostunutta lukijaa.

Kirjoittajat käyttävät teksteissään viitteitä tieteelliseen tapaan, ja niitä on teoksen lopussa sivukaupalla – enimmillään 90 yhtä artikkelia kohti. Lähde- ja kirjallisuusluettelossa on satoja julkaisuja, jotka ovat pääasiassa suomen- ja englanninkielisiä, mutta joukossa on myös ranskan-, italian-, norjan-, saksan- ja ruotsinkielisiä. Hakemistoa kirjassa ei ole.

Teos on tarkoitettu kaikille päihdepolitiikasta ja sen kehittämisestä kiinnostuneille ja erityisesti yhteiskunta- ja oikeustieteilijöille. Kirja tarjoaa myös välineitä sosiaali- ja terveysalan opintoihin sekä tietoa päihdetyön ja päätöksenteon eri kentillä toimiville asiantuntijoille. (s. 13)

Artikkeleissaan kirjoittajat suoltavat lievempää tai rankempaa jargonia. Useimmille helpoimmin omaksuttavia lienevät yhteiskuntatieteilijöiden tekstit, mutta maallikon voi olla työlästä omaksua oikeustieteilijöiden kirjoituksia – varsinkin pitkien yhdyssanojen ja virkkeiden takia. Sanat tuppaavat vähän huvittamaankin. ”Arviointikriteeri”, ”huumerattijuopumus”, ”ihmisoikeusdoktriini” hahmottuvat yhdellä lukemisella, mutta kun vastaan tulee ”kriminalisointiteoreettisia”, ”toimenpiteistäluopumiskäytänteitä” tai ”pahoinpitelyrikostunnusmerkistöjä”, alkaa ”tavallinen” lukija epäillä omaa ymmärrystään. – No, pieni uurastus tekee jopa humanistille hyvää.

Useimmat kirjoittajat muistavat määritellä käsitteensä tai antavat vierasperäisen termin rinnalle suomenkielisen, mutta keskeisten käsitteiden sanasto ilahduttaisi lukijoita, jotka eivät kaikkien alojen erityistermejä hallitse. Tällaisia sanastoja näkyy viime vuosina ilmestyneen useisiin tietokirjoihin. Kaipasin kirjaan myös tietolaatikkoa tai liitettä, jossa luetellaan aikajärjestyksessä kaikki päihteitä koskevat komiteamietinnöt, lait, asetukset ja kansainväliset sopimukset ynnä muut vastaavat paperit. Toinen luettelo voisi sisältää huumeiksi muuttuneet lääkeaineet keksimisaikoineen.

KÄYTTÖRIKOKSEN KRIMINAALIPOLIITTINEN UUDELLEENARVIO

Parempaa päihdepolitiikkaa -kirjan ensimmäisen osan tekijöistä useimmat ovat oikeustieteilijöitä. He arvioivat uudelleen huumausaineiden käyttörikoksia kriminaalipoliittisesti. He käsittelevät sekä suomalaisen huumausainepolitiikan historiaa että kehitystä mm. Pohjoismaissa ja Australiassa. He tarkastelevat kriminaalipolitiikan murrospisteitä sekä rangaistuksen ja hoidon suhdetta. He myös pohtivat huumausaineiden käyttörikoksen hyväksyttävyyttä eri näkökulmista.

Tutkimusprofessori Pekka Hakkarainen esittää 23-sivuisessa artikkelissaan ”Suomessakin olisi jo aika luopua huumeiden käytön rangaistavuudesta”, miksi suomalaisten pitäisi seurata niitä maita, jotka eivät enää rankaise huumausaineiden käyttäjiä. Rangaistavuus näet lyö leiman käyttäjään, antaa merkinnän rikosrekisteriin ja jopa vaikeuttaa hoitoon hakeutumista. Tekstin lomassa kuusi kuviota havainnollistaa käyttäjämäärien, huumekuolemien, jätevesilöydösten ja huumeiden käytön rangaistavuuteen suhtautumisen kehitystä. Teksti luo taustaa kirjan muille artikkeleille, ja siitä on hyötyä, kun rangaistavuudesta luopumista perustellaan yhteiskuntatieteellisesti tai -poliittisesti. Kirjoittaja toivoo, että puheenvuoro vaikuttaisi päihdealan tuleviin uudistuksiin.

Hakkaraisen mukaan huumausaineiden käytön rangaistavuus tuottaa todennäköisesti enemmän haittaa kuin hyötyä. – Ajatus toistuu useissa muissakin artikkeleissa. – Siksi uutta, sosiaalisesti kestävää huumausainepolitiikkaa tulisi rakentaa lähtien perus- ja ihmisoikeuksista sekä korostaen sosiaali- ja terveyspalveluja, haittojen vähentämistä ja ennalta ehkäisyä. Käytännössä jokaisen maan on luotava oma mallinsa paikallisten olosuhteiden, palvelujärjestelmän sekä kansallisten tavoitteiden ja arvojen mukaisesti.

Professori Kimmo Nuotiokin kirjoittaa huumausaineiden käytöstä kriminaalipolitiikan näkökulmasta ja vertaa suomalaista oikeuskehitystä lähimaiden kehitykseen. Hänen 30-sivuinen artikkelinsa luo pohjaa seuraaville teksteille huumausaineen käyttörikoksen hyväksyttävyydestä. Pohjoismaiden alkoholipolitiikka on ollut holhoavaa, ja erityisesti Ruotsissa ja Suomessa on sitä jouduttu höllentämään. Islannissa, Tanskassa ja Norjassa on käyttöhuoneita ongelmakäyttäjille, mutta Ruotsissa ja Suomessa ei. Huumeiden käyttö on rangaistavaa Ruotsissa ja Suomessa, mutta ei Tanskassa eikä Norjassa.

Tiukkaa linjaa on tyypillisesti perusteltu sillä, että on korostettu pyrkimystä huumevapaaseen yhteiskuntaan. Tähän kuvaan eivät huumeidenkäyttäjät ole sopineet. Tiukka linja on merkinnyt sitä, että rikosoikeudellisille keinoille on jätetty tilaa. (s. 46)

Huumeiden vastaiset toimet ovat Suomessa kulkeneet eri tahtiin kuin muu kriminaalipolitiikka. Vaikka yleinen trendi on ollut kohti sallivampaa ja tietoisempaa, on huumeiden vastaisessa kriminaalipolitiikassa menty tiukempaan suuntaan. Nuotion mielestä on jo aika palauttaa kriminaalipolitiikka huumekysymyksessä samalle linjalle muun kriminaalipolitiikan kanssa, linjalle, jossa etsitään viisasta tapaa vastata kysymykseen tietoon perustuen sekä huumeiden käyttäjien ihmisarvoa ja itsemääräämisoikeutta suojaten.

Oikeustieteilijä, historioitsija, professori Desmond Manderson kirjoittaa vain kahdeksan sivua huumausaineiden käytön sääntelystä Australiassa muihin maihin verrattuna. Vielä 1980-luvulla maan hallinnollisten alueiden huumesäädökset olivat melko ankaria ja vaihtelevia, mutta 1985 alueiden pääministerit käynnistivät huumeiden väärinkäytön vastaisen kampanjan. Siitä alkoi kehitys kohti kansallista lainsäädäntöä, jossa painotetaan haittojen minimointia. 1993 laadittiin huumeiden vastainen strategia, jonka tavoitteena on kysynnän, tarjonnan ja haittojen minimointi. Kampanja rahoitti myös Mandersonin tutkimuksen From Mr Sin to Mr Big: A history of Australian drug laws (1993), jossa tekijä arvostelee maansa huumepolitiikan syntyä, perusteluja ja vaikutuksia.

Maan päihdepolitiikka on vuosien mittaan lieventynyt, ja kansalaistoiminnallakin on siinä osuutensa. Kiintoisa esimerkki on lääkäri Alex Wodakin toiminta. Jo 1986 hän perusti Sydneyn St. Vincentin sairaalan alkoholi- ja huumeyksikköön pisteen, jossa hän kollegoineen jakoi omalla kustannuksellaan huumeiden käyttäjille puhtaita neuloja ja ruiskuja. 1999 hän perusti myös avoimesti laittoman käyttöhuoneen, jonka poliisi sulki melkein heti. Mutta asema perustettiin uudelleen 2001 hallituksen ja lainsäädännön turvin. Vuonna 2017 Australiassa oli jo 3627 erilaista neulojen ja ruiskujen vaihtotilaa.

Manderson huomauttaa, että paine huumelainsäädännön uudistamiseen kasvaa edelleen koko maailmassa, ja viittaa YK:n huumeiden ja rikollisuuden torjunnasta vastaavan toimiston katsaukseen (2015). Siinä todetaan, että huumausaineiden henkilökohtaisen käytön ja hallussapidon dekriminalisointi voi olla edellytys sille, että kansainvälisen ihmisoikeuslainsäädännön velvoitteet voidaan täyttää.

Kriminologian dosentti Heini Kainulainen tarkastelee 18-sivuisessa artikkelissaan huumeiden paikkaa suomalaisen kriminaalipolitiikan murroksissa. Näistä hän löytää amerikkalaisen tutkijan, David Garlandin (2001), osoittamat kolme vaihetta: repression lieventämisen, punitatiivisen käänteen ja ristikkäiset politiikat. Humaanin ja rationaalisen kriminaalipolitiikan tavoitteet ja keinot määriteltiin Suomessa 1960- ja 1970-luvulla, mutta 1990-luvulla hyvinvointivaltion palvelurakenne alkoi murentua ja kriminaalipolitiikassa rankaiseva käänne vahvistui. 2000-luku on ollut ristikkäisten politiikkojen aikaa, vaikkakin kriminaalipolitiikka on ollut maltillista.

Suomen huumekontrolli on 1960-luvulta lähtien rakentunut rikosoikeudellisen järjestelmän varaan; rationaalisen kriminaalipolitiikan lähtökohdista on siinä tingitty. Voimakkaita toimenpiteitä on vaadittu nuorison suojelemisen nimissä. Vaikka erityisesti huumeiden käyttökiellon tarpeellisuutta on kyseenalaistettu ja oikeusoppineet ovat peräänkuuluttaneet rationaalista keskustelua huumeista, on suunta ollut pitkään kontrollin kiristäminen. Poliitikot eivät näytä vakuuttuvan huumekontrollin lieventämisen tarpeesta, vaikka nykyinen lainsäädäntö vaikeuttaa haittojen vähentämistoimien kehittämistä.

Helsingissä tehtiin hiljattain aloite käyttöhuoneen avaamisesta, mutta toimintaa ei saatu liikkeelle, koska rikoslain katsottiin muodostuvan esteeksi. Vastaavalla tavalla kävi hankkeelle, jossa muuntohuumeita testaamalla olisi pystytty kertomaan etukäteen niiden vaaralliseksi osoittautuneesta sisällöstä. (s. 99)

Rikosoikeuden emeritusprofessori Raimo Lahti kirjoittaa 12 sivua Suomen kriminaali- ja huumausainepolitiikan yhteensovittamisen tarpeesta. Hän selvittää yksilöllisten seuraamusten kritiikkiä 1960-luvulta alkaen sekä tarkastelee ja arvioi vuosina 1972–2003 toteutetun rikosoikeuden kokonaisuudistuksen linjauksia. Hän tarkastelee myös käyttörikoksen seuraamustyyppejä 1960-luvulta 1980-luvulle sekä rankaisemisen ja hoidon suhdetta 1990–2010-lukujen kriminaalipoliittisessa keskustelussa.

Lahti toteaa, ettei rikoslainsäädännön hyväksyttävyyttä ole tarkasteltu kattavasti kriminalisointiperiaatteiden eikä rikoslainsäädäntöön suhteutettujen perusoikeuksien rajoitusedellytysten kannalta, kun huumausaineiden käyttö on säädetty rangaistavaksi. Hän painotti jo 1980-luvulla sitä, että huumausainepolitiikassa tulisi ottaa mallia kriminaalipolitiikan tavoitteenasettelusta, jossa asetetaan etusijalle huumeista ja niiden kontrollista johtuvien haittojen minimointi. Sääntelykenttä on kuitenkin ollut Suomessa monimutkainen ja sekava ja on sellainen edelleen, eikä hoitoseuraamusten asemaa lainsäädännössämme ole perusteltu tyydyttävästi.

Juuri hoitoseuraamusten asema kontrollispolitiikassa on Lahden mielestä uudelleen harkittava kysymys. Hän toteaa, että hoitoseuraamuksia tulisi voida määrätä usealla kontrollipolitiikan lohkolla, mutta eri lohkoilla määrättävät seuraamukset eivät saisi kumuloitua. Tulisi noudattaa periaatetta: Ne bis in idem (”ei kahdesti samassa asiassa”). Kun ei tiedetä, mitä tulossa on, Lahti toteaa:

Pelkkään hoitoseuraamukseen tulisi voida määrätä nykyisestä huumausaineen käyttörikoksesta, vaikka käyttörikos säilytettäisiin kriminalisoituna. (s.112)

KÄYTTÖRIKOKSEN HYVÄKSYTTÄVYYDEN ONGELMISTA

Kirjan ensimmäisen osan lopussa kolme rikosoikeuden tutkijaa – professori Sakari Melander, apulaisprofessori Tatu Hyttinen ja väitöskirjatutkija Esko Yli-Hemminki – kirjoittavat vielä huumausaineiden käyttörikoksen hyväksyttävyyden ongelmista kukin omasta näkökulmastaan. Kumpikin professori kirjoittaa 20-sivuisen artikkelin, mutta nuori tutkija selvittää sanottavansa 14 sivulla.

Melanderin näkökulma on lainsäädäntöteoreettinen, ts. kirjoittaja pyrkii arvioimaan tietyn rikossäännöksen – huumausaineiden käyttörikoksen – hyväksyttävyyttä oikeudellisten tavoitteiden kannalta. Kun käyttörikossäännöstä käsiteltiin eduskunnassa, perustuslaillista tarkastelua ei tehty. Lainvalmisteluasiakirjoihinkaan sitä ei sisältynyt, eikä oikeuskäytännössä arvioitu lainkohdan pätevyyttä ja hyväksyttävyyttä perustuslain näkökulmasta. Melander päätyy arvioon, ettei tällaista säännöstä voitaisi enää hyväksyä, kun huomioidaan rangaistavuuden käyttöä rajoittavat kriminalisointiperiaatteet.

Suomessa huumausaineiden käytön rangaistavuus on olut kiistanalainen kysymys 1960-luvulta lähtien ja aineiden käyttö rangaistavaa vuodesta 1966 lähtien, mutta keskustelu käytön rangaistavuudesta ei ole erityisesti edistynyt. Rangaistavuutta ei ole arvioitu eduskunnan perustuslakivaliokunnan lausuntokäytännössä eikä lakia ole säädetty valiokunnan myötävaikutuksella. Melander toteaakin, että rikossäännös, joka ei täytä rikossäännöksille asetettuja valtiosääntöoikeudellisia edellytyksiä, olisi viipymättä kumottava. Sitä paitsi huumausaineiden käytön kriminalisointia on tarkasteltava lähemmin perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten näkökulmasta.

– – huumausaineiden käyttörikosta koskeva säännös ainakin jossain määrin estää tai hidastaa päihderiippuvuudesta kärsivien hoitoon hakeutumista. Tämän vuoksi julkisen vallan olisi viipymättä kumottava käyttörikosta koskeva säännös ja ryhdyttävä muihin toimenpiteisiin päihderiippuvuuden suhteen väestön terveyden edistämiseksi. (s. 132)

Hyttinen on sekä oikeus- että valtiotieteilijä. Hän kirjoittaa huumausaineen käyttörikoksen normatiivisesta hyväksyttävyydestä avartaen tarkasteluaan filosofian suuntaan. Hän myös selvittää, mitä huumausaineriippuvuus käytön syynä merkitsee ja miten se tulisi huomioida. Riippuvuus alentaa näet valinnanvapautta, mikä taas tulee ongelmaksi rikosoikeudellisen syyllisyysperiaatteen näkökulmasta. Voidaanko siis yli 50 vuotta voimassa ollutta huumausaineiden käytön kriminalisointia pitää normatiivisesti perusteltuna nykykatsannon kannalta?

Kirjoittaja tarkastelee asiaa perusteellisesti keskeisten kriminalisointieriaatteiden – hyöty-haitta-vertailun periaate, oikeushyvien suojeluperiaate ja ultima ratio -periaate – kannalta sekä avartaa kriminalisointiperiaateanalyysia muidenkin normatiivisten huomioiden avulla. Rikosoikeudellisesta näkökulmasta asiaa katsellen Hyttinen tukeutuu myös valtiosääntöoikeudellisiin ja filosofisiin perusteluihin. Kuvailtuaan huumausaineiden käyttörikoksen normatiivista hyväksyttävyyttä monelta syrjältä Hyttinen toteaa:

Oletukseni on, että monissa tilanteissa huumausaineen käyttörikoksen syyksilukeminen vaikuttaisi perusteettomalta kaikkien kolmen kriminalisointiperiaatteen valossa, mikä voisi siis tapauskohtaisestikin puoltaa toimenpiteistä luopumista, kuten rangaistuksen tuomitsematta jättämistä. (s. 151)

Varovasti sanojaan aseteltuaan Hyttinen toteaa olevan ironista, että huumausaineiden käyttö kriminalisoitiin yli 50 vuotta sitten suuressa valiokunnassa suoritetun arvonnan (!) perusteella. Lopuksi hän palaa takaisin varovaiseen ilmaisuun:

Pitäisinkin perusteltuna, että Suomessa laitettaisiin vireille kokonaisvaltainen päihdepoliittinen uudistustyö, jonka lopullisena tavoitteena siintäisi rankaisupolitiikan hylkääminen. (s. 152)

Yli-Hemminki vie lukijan rikosoikeuden filosofian pariin. Hän kommentoi huumeiden käytön kriminalisointia tukevan argumentin heikkoutta ja pohtii huumausaineen käyttäjän välineellistämisen ongelmaa eettiseltä kannalta. Varsinkin poliisi on perustellut käytön rangaistavuutta sillä, että käyttäjiä kontrolloimalla on mahdollista päästä järjestäytyneen rikollisuuden jäljille. Kirjoittaja torjuu tämän perustelun moraalisin syin. Hän korostaa henkilön välineellistämisen kieltoa rikosoikeuden filosofian kannalta ja tähdentää ihmisarvon kunnioittamisen vaatimusta etsien perusteita käsitykselleen ihmisarvosta ja moraalifilosofiasta. Hän viittaa perustuslakiin, YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen sekä filosofi Immanuel Kantin (1724–1804) kategorisen imperatiivin käsitteeseen, jonka yksi periaate koskee ihmisen kunnioittamista.

Suomessa rikoslain tarkoitus on estää ei-toivottu käyttäytyminen ennakolta. Rikoslaki pyrkii välilliseen yleispreventioon muiden rikollisuuteen vaikuttavien keinojen ohella. Yli-Hemminki muistuttaa, että rangaistavuuden tulee aiheuttaa enemmän hyötyä kuin haittaa ja olla viimeinen keino. Hän myös korostaa, että huumeiden käyttäjälle koituvat kohtuuttomat seuraukset – leimautuminen, merkintä rikosrekisterissä, koulutus- tai työpaikan menettäminen, hoitoon hakeutumisen vaikeutuminen – lievästä teosta eivät ole oikeutettuja pyrittäessä yhteiskunnan kannalta parhaaseen lopputulokseen. Artikkelinsa päätteeksi Yli-Hemminki toteaa:

Käyttäjät tulisi nähdä kanssaihmisinä, joilla on arvonsa. Heille tulee mahdollistaa ihmisarvon mukainen tarvittava tuki ja apu. Käyttäjät tulee nähdä enemmän hyvän sosiaali- ja terveyspolitiikan päämäärinä kuin rikostutkinnan välineinä. (s. 166)

Parempaa päihdepolitiikkaa -teoksen ensimmäisen osan artikkelit osoittavat, että huumausaineiden käyttörikos vaikuttaa historiallisesti, oikeudellisesti ja filosofisesti perusteettomalta ja että päihdepolitiikassa tulee rankaisemisen sijaan pohtia hoidon tarpeisiin vastaamisesta, kun päihteiden käyttämisestä on käyttäjälle selvästi haittaa.

PÄIHDEPOLITIIKAN OGELMAKOHTIA

Teoksen toisen osan kirjoittajista useimmat ovat yhteiskuntatieteilijöitä. He nostavat esiin päihdepolitiikan ongelmakohtia alkaen filosofis-eettisestä ja historiallisesta näkökulmasta. He tarkastelevat huumeena käytettyjä lääkeaineita, laitosvaltaa ja biovaltaa, farmakologista valtiota, päihdepalvelujen sekä korvaushoitojen saavutettavuutta. Luvun lopussa on vielä kaksi alkoholin väärinkäyttöön liittyvää artikkelia. Toinen käsittelee alkoholipoliittisen keskustelun myyttejä ja toinen alkoholiteollisuutta alkoholipoliittisena toimijana.

”Halun viemää?” on soveltavan etiikan yliopistotutkija Susanne Uusitalon 14-sivuisen artikkelin otsikko. Kirjoittaja tarkastelee tekstissään päihteiden ongelmakäyttöä filosofis-eettiseltä kannalta hyödyntäen teon ja tahdon filosofian keskeisiä teemoja: tahdonvapautta ja vastuuta. Halut ovat tärkeässä osassa, kun yksilöiden addiktiivista toimintaa pyritään ymmärtämään ja selittämään. Niiden ajatellaan ohjaavan, houkuttelevan, viettelevän, jopa orjuuttavan tai pakottavan yksilöitä käyttämään aineita.

Päihdeaddiktiota on selitetty kolmen mallin avulla. Sairausmalli korostaa halujen pakonomaisuutta, valintamalli yksilön valintoja ja tahdon heikkousmalli halujen houkuttavuutta. Nykyisin puhutaan myös aivosairausmallista, jossa riippuvuudet nähdään etenevinä, hoitoa tarvitsevina aivosairauksina. Vaikka toiminnan merkityksellisyys rakentuu osittain eettisistä perusteista, kuten yksilön vastuusta, eivät tutkijatkaan ole yksimielisiä siitä, miten päihderiippuvuudet tulisi ymmärtää, eikä addiktiota yleensä nähdä nykyisin puhtaasti moraalisena kysymyksenä.

– – inhimillisessä toimijuudessa on aika vähän sellaisia haluja, joita ei olisi historiallinen, kulttuurinen tai sosiaalinen todellisuus jotenkin muovannut ja yksilöillä itsellään ollut jotain osallisuutta niiden muovautumiseen. (s.177)

Uusitalon mukaan on yksilön toimintaympäristökin huomioitava, jotta hänen toimintaansa ymmärretään. Ja olkoonpa näkökulma yksilön haluihin ja päihteidenkäyttöön mikä tahansa, yksilön huumeiden käyttö ei ole pelkästään hänen oma asiansa, vaan yhteiskunnan on tarjottava yksilölle palveluja ja mahdollisuuksia saada apua ongelmiinsa.

Yhteiskuntapolitiikan tutkija, THL:n tutkimusohjelmajohtaja Tuukka Tammi keskittyy 12-sivuisessa artikkelissaan ”Huume on lääke on päihde” opioidien lääke- ja huumehistoriaan, mutta kertoo myös muista tunnetuista huumeina käytetyistä lääkkeistä. Hän kirjoittaa huumausaineiden käytön historiasta lähtien muinaisesta Egyptistä Pohjois-Amerikan nykyiseen opioidikriisiin asti. Artikkelin sisältöön liittyy kaksi lääkemainosta ja yksi graafinen esitys opioidikriisin kolmesta aallosta.

Tammi luettelee kymmeniä opioideja ja stimulantteja, joita on ensin käytetty lääkkeinä jakohta myös huumeina. Hän tarkastelee haittoja, joita aineet ovat huumeina aiheuttaneet, ja kertoo eri aineiden tulosta markkinoille sekä kansainvälisistä sopimuksista, joilla käyttöä on pyritty kontrolloimaan vuodesta 1909 lähtien. Asteittain tiukentunut kontrolli on ollut varsinkin Yhdysvaltojen ajama hanke, johon on liittynyt myös kauppapoliittisia ja kolonialistisia intressejä. Sopimusten lisäksi on laadittu kiellettyjen aineiden luetteloita.

Uusi opioidi on usein markkinoitu entistä tehokkaampana ja haitattomampana lääkkeenä, mutta pian on käynyt ilmi, että sitä käytetään myös päihteenä, josta aiheutuu haittoja. Yhdysvaltojen opioidikriisi on tästä pahin esimerkki. Se alkoi 1996, kun Purdue Pharma -lääketehdas toi myyntiin oksikonia sisältävän OxyContin-kipulääkkeen ja markkinoi sitä aggressiivisesti. Siitä alkoi ketjureaktio, jossa opioidien aiheuttamat yliannostuskuolemat lisääntyivät kolmena aaltona vuodesta 1999 lähtien. Viime vuosina huumekuolemat ovat lisääntyneet muuallakin, ja Suomessa ovat huumemyrkytykset alle 40-vuotiaiden miesten toiseksi yleisin kuolemansyy. Tammi tukistaa kuolemien lisääntymisestä lääketeollisuutta:

Kyse on siitä, että useimmat huumeet ovat lääkeaineita ja että huumepolitiikalla siivotaan lääketeollisuuden jättämiä jälkiä. Huumeongelmat ovat lääketieteellisen teknologian ja massamuotoisen lääketeollisuuden voitontavoittelun ja markkinoimisen sivutuotteena syntynyt ilmiö. (s. 184)

Sosiaalityön dosentti Olavi Kaukonen kirjoittaa 22 sivua päihteiden käytön kontrollin muutoksesta otsikolla ”Laitosvallasta biovaltaan”. Hän tarkastelee hyvinvointivaltiollisen päihdepolitiikan nousua laitosvallan alta, joka vallitsi paikoittain 1980-luvulle asti, sekä tämän murroksen aiheuttamia ongelmia. Nykyisin hyvinvointivaltio hallinnoi päihteiden käyttöä ja käyttäjiä biopolitiikan avulla, joka perustuu tietoon ihmisen kehosta ja on entistä hienovaraisempaa. Kirjoittaja on kiinnostunut myös julkisen vallan ja ihmisoikeuksien yhteydestä sekä siitä, miten biopolitiikka vaikuttaa käsitykseen poikkeavuuden sääntelyn tarpeesta ja keinoista. Kaukonen viittaa ahkerasti muuhun päihde- ja valtatutkimukseen.

Suomessa 1980-luvulle asti julkisen vallan ylläpitämät tai valvomat, ympärivuorokautista hoitoa ja huoltoa antavat laitokset olivat osa yhteiskunnallista kontrollia. Päihdehuolto oli pitkään laitosvaltaista ja pohjasi rikosoikeudelliseen ajatteluun. Julkisen vallan velvollisuus ja oikeus oli puuttua kansalaisten epäsosiaaliseen käyttäytymiseen jopa pakkokeinoin, ellei puhuttelu ja viranomaisvalvonta auttanut. 1980- ja 1990-luvulla kontrollia löysättiin.

Päihdehuoltolailla (1986) lakkautettiin irtolaishuolto ja tahdosta riippumattoman päihdehuollon ehdot täsmennettiin. Laitospaikkoja vähennettiin ja päihteiden väärinkäyttäjille alettiin tarjota vierotushoitoa. Perusoikeusuudistuksella (1995) ja perustuslailla (1999) luovuttiin selkeästi käsityksestä, että ihmisen perusoikeuksia voidaan rajoittaa laitosvallan perusteella. Laki potilaan asemasta ja oikeuksista (1992) ja asiakaslaki (2000) taas pyrkivät takaamaan asiakkaille ja potilaille oikeuden hyvään hoitoon, kohteluun, henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen. 2000-luvulla huumeriippuvuudesta tuli terveys- ja oikeushallinnon ongelma, ja vähäisiksi katsotuista huumerikoksista jätettiin syyttämättä tai ei tuomittu rangaistukseen.

Laitosvallan hajaantuessa biovalta vahvistui digitalisaation ja medikalisaation myötä. Biovallan käsite viittaa hallinnointikäytäntöihin, joiden avulla säännellään väestön ja väestöryhmien edellytyksiä toimia sosiaalisten ja terveydellisten normien mukaisesti. Lääke- ja luonnontieteellisen asiantuntijatiedon avulla oikeutetaan pyrkimyksiä ohjailla ja säädellä ihmisten ja ryhmien elinoloja ja käyttäytymistä eli harjoittaa biopolitiikkaa. Biovalta ja siihen perustuva biopolitiikka on Kaukosen mukaan modernin yhteiskunnan asiantuntijavallan muoto, uutta luovaa hallinnointia, positiivista valtaa.

Päihteidenkäyttäjien yhteiskunnallisessa kontrollissa ollaan toistuvasti yhteiskuntaeettisesti niin sanotulla kaltevalla pinnalla, koska ei voida tietää, johtaako jokin ratkaisu pitkällä tähtäimellä eettisesti parempaan vai huonompaan lopputulokseen. (s. 212)

Bio-vallasta kirjoittaa myös bio-oikeuden väitöskirjatutkija Celine E. Dujardin. Hänen 16-sivuinen ”pettynyt analyysinsa” käsittelee ihmisten laillisten ja laittomien lääkkeiden käyttöä sekä farmakologista valtiota, joka sääntelee huumeiden käyttöä biovallan avulla. Tekijä on aikaisemmin tutkinut ihmislajin asemaa ja ihmisen geneettisen tiedon käyttöä ”bioteknokraattisissa” totalitarismeissa ja hyödyntää tietämystään myös artikkelissaan. Teksti vilisee oppi- ja vierassanoja, joita nimeltä mainitsematon kääntäjä olisi saanut suomentaa reippaasti. Hän olisi myös voinut pätkiä pitkiä virkkeitä ja suoristaa mutkikkaita lauserakenteita tehdäkseen tekstistä helpommin ymmärrettävän.

Dujardin rajaa huumeiden käyttöä koskevan teoreettisen analyysinsa kansalaisten suhteeseen neuro- ja biovallasta vastaaviin tahoihin eli terveydenhuolto- ja oikeuslaitokseen. Länsimaissa yhä useammat ihmiset ovat ahdistuneita ja käyttävät masennuslääkkeitä. Kun lääkkeitä käytetään lääkkeinä, ne ovat laillisia ja lääkärit määräävät niitä. Mutta kun niitä käytetään piilossa lääketieteelliseltä silmältä virkistys- ja parantamistarkoituksiin, ne muuttuvat laittomiksi. Osa masentuneista turvautuukin näihin laittomiin huumeisiin, eikä hanki lääkärin määräämiä laillisia rohtoja. Lääkealan toimijat, ”ahdistuksen kemiallisen hallinnan hiljaiset lainsäätäjät” ovat luoneet masennuslääkkeillä erittäin tuottoisan liiketoimintamallin.

Historiassa valtiot ja huumeet ovat olleet kauan toisistaan vahvasti riippuvaisia, ja monet valtiomiehet – mm. Hitler, Stalin, Mussolini, Churchill – ovat olleet addikteja. Dujardin käyttää Bernard Stieglerin yhteiskuntapoliittisen analyysin termiä pharmakon, kreikan sanaa, joka merkitsee sekä myrkkyä että lääkettä. Hän näkee teknokraattisen valtion juuri tuollaisena määräävänä ja myrkyllisenä pharmakonina, joka hallitsee yhteiskuntaa ja kansalaisia sekä laillisten että laittomien huumeiden avulla ja jonka hintana on kansalaisten itsemääräämisoikeuden kutistuminen.

Mitä sitten pitäisi tehdä? – Dujardin sanoo suoraan, että huumausaineet tulee laillistaa, kun niillä hallitaan ahdistusta tai niitä käytetään muihin terapeuttisiin tarkoituksiin. Nykyiset lainsäädännölliset suuntaukset johtavatkin huumeiden kulutuksen laillistamiseen ja siksi luopuvat repressiivisestä peloteperiaatteesta, joka toimii symbolisena jäänteenä vanhemmasta, moraaliseen syyllisyyteen perustuvasta oikeudellisesta mallista.

Sosiaalioikeuden erikoistutkija Heidi Vanjusov ja hyvinvointitieteiden yliopistonlehtori Johanna Ranta kirjoittavat 22-sivua siitä, miten päihdepalvelujen käyttäjät kokevat palvelujen saavutettavuuden. Artikkeli perustuu osin Vanjusovin samaa aihepiiriä koskevaan väitöskirjatutkimukseen. Tekijät yhdistävät lainopillisen tarkastelun ja empiirisen haastatteluaineiston tuottaman tiedon, joka koskee käytännön päihdetyötä ja palvelujen kokemuksellista saavutettavuutta. Aineistona on 21 teemahaastattelua, joihin osallistui 27 päihdealan ammattilaistoimijaa.

Palvelujen saatavuus ei ole yksioikoinen asia. Siinä on institutionaalinen, informatiivinen, taloudellinen, fyysinen ja kokemuksellinen saavutettavuus. Näistä kokemuksellisessa saavutettavuudessa voidaan nähdä kolme osa-aluetta: 1) päihteiden ongelmalliseen käyttöön ja päihdepalveluihin liittyvä stigma, 2) asiakkaalle annettu rooli ja odotukset päihdepalveluissa ja 3) asiakkaan käsitys ja kokemus päihdepalveluista. Kirjoittajat tarkastelevat näitä osa-alueita runsaiden haastattelulainausten kera.

Vaikka palveluja periaatteessa olisi saatavilla, palvelua tarvitsevat eivät välttämättä niitä saavuta. Palveluihin hakeutuminen ei ole helppoa, sillä huumeiden käyttöön liittyy häpeää ja päihteiden käytöstä tehdään rekisterimerkintä, joka voi myöhemmin estää koulutukseen pääsyn tai työpaikan saamisen. Jotta päihdepalvelut voidaan turvata yhdenvertaisesti kaikille tarvitseville, on selvitettävä, millaisia esteitä palveluihin pääsylle voi olla. Ammatillisen osaamisen rinnalle voidaan kokemusasiantuntijoilta saada tietoa asiakkaiden näkemyksistä. Tämä tieto on syytä huomioida, kun suunnitellaan, toteutetaan ja arvioidaan palveluja, jatkumoita ja riittävän pitkäkestoisia palveluprosesseja. Kirjoittajien mukaan:

Nähtäväksi jää, miten hyvinvointialueuudistus ja päihde- ja mielenterveyslainsäädännön uudistus vaikuttavat palveluiden saavutettavuuteen. (s. 255)

Myös työelämäprofessori Kaarlo Simojoki kirjoittaa päihdepalveluista otsikolla: ”Korvaushoidon nykytilanne ja haasteet Suomessa”. 13-sivuisessa artikkelissaan hän tarkastelee erityisesti korvaushoidon merkitystä suonensisäisesti käytettyjen opioidien ongelmakäytön hoidossa. Hoidon tavoite voi olla päihteettömyys tai haittojen vähentäminen. Kirjoittaja  esittelee yleisesti hoitomuotojen ja niissä käytettyjen lääkevalmisteiden viimeaikaista kehitystä sekä päihdekäytön haittoja ja kustannuksia. Hän käsittelee myös potilaan itsemääräämisoikeutta korvaushoidon aikana.

Suomessa on säännöksillä normitettu lääkkeellistä korvaushoitoa vuodesta 1997 lähtien. Hoidon aloittamisen kriteereitä ovat selkiyttäneet myös vuodesta 2006 lähtien julkaistut Käypä hoito -suositukset. Sekä hoitoketjut että hoidon sisällöt ovat kehittyneet vuoden 2008 asetusmuutoksen jälkeen, kun erityispalveluissa on panostettu siihen, että kullekin potilaalle on saatu tarjottua hänelle oikea-aikaista, kohdennettua ja siten vaikuttavaa hoitoa. Näin käytössä olevat resurssit on saatu parhaaseen mahdolliseen käyttöön.

Nykytilanne ei silti ole kovin auvoinen, sillä vain osa potentiaalisista potilaista on hakeutunut korvaushoitoon. Vuonna 2017 Suomessa arvioitiin olevan 23 500–29 500 opioidiongelmaista, ja 2020 hoidon kattavuus oli vain 20 prosenttia. Kirjaa tehtäessä 2023 korvaushoidossa oli vain 6 000–6 500 potilasta. Suomalaiselle päihdekäytölle on ominaista runsas huumeiden, lääkkeiden ja alkoholin sekakäyttö, joka aiheuttaa merkittävän osan huumekuolemista. Sitä paitsi addiktoituneilla potilailla on muitakin riippuvuushäiriöitä sekä hoitoa vaativia psykiatrisia sairauksia. Suomalainen erityispiirre on myös se, että korvaushoidossa käytetty buprenorfiini on eniten väärinkäytetty opioidi.

Hyvän ja laadukkaan korvaushoidon tulisi olla yksilöllisesti suunniteltua ja määrittyä potilaan senhetkisen voinnin, elämäntilanteen ja motivaation mukaan. – – monihäiriöisten potilaiden hoidossa tarvitaan korvauslääkityksen lisäksi monipuolista psykososiaalista hoitoa ja kuntoutusta varmistamaan toipumisen tavoitteellinen eteneminen. (s. 267)

ALKOHOLIPOLITIIKKAA

Parempaan päihdepolitiikkaa keskittyy kahdessa viimeisessä artikkelissa alkoholin väärinkäyttöön ja alkoholipolitiikkaan. Sosiologian dosentti Anu Katainen ja THL:n erikoistutkija Katariina Warpenius kirjoittavat 14 sivua alkoholipoliittisen keskustelun myyteistä, joiden avulla ylläpidetään ja uusinnetaan yhteisölle tärkeitä arvoja, normeja ja toimintatapoja. He pohtivat, mitä alkoholi merkitsee suomalaisessa kulttuurissa ja miten siihen liittyvät myytit jäsentävät ymmärrystämme siitä, millainen alkoholin sääntely koetaan tarpeelliseksi ja hyväksyttäväksi.

Suomen alkoholipolitiikka on jakautunut kahtia; toiset kannattavat rajoituksia ja kulutuksen sääntelyä, toiset vastustavat kontrollia. Neljä myyttiä ylläpitää tätä jakoa. 1. Suomalainen alkoholipolitiikka on holhoavaa; 2. Sääntely on tehnyt alkoholista kielletyn hedelmän; 3. Alkoholihaitat koskevat vain alkoholin ongelmakäyttäjiä; 4. Suomalainen juomatapa on kansainvälisesti ainutlaatuinen ja muuttumaton.

Alkoholi on haittoja aiheuttava ”ei-tavanomainen kulutushyödyke”. Sen kulutus ja tarjonta ovat ihmisille ja yhteisöille merkityksellistä toimintaa, valtavia taloudellisia intressejä sisältävä elinkeino ja teollisuudenala. Alkoholipolitiikan moraalinen luonne paljastuu, kun näiden ulottuvuuksien välisiä jännitteitä tarkastellaan myyttien välityksellä. Myyttien merkitykset tuottavat alkoholipoliittiseen keskusteluun muusta terveyspoliittisesta keskustelusta poikkeavia piirteitä. Kirjoittajien mukaan tulevaisuudessa alkoholipolitiikan kriittinen moraalinen kysymys tulee koskemaan sitä, miten voidaan yhdistää yksilöiden kuluttajavapauden kunnioitus ja alkoholinkäytöstä koituvien haittojen vähentäminen. Viime kädessä alkoholipolitiikan suunnan ratkaisee eduskunta edustuksellisen demokratian periaatteiden mukaisesti.

Kirjan viimeisessä, 14-sivuisessa artikkelissa sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo analysoi alkoholipoliittisen päätöksenteon muuttumista Suomen EU:hun liittymisen jälkeen. Tämän hän tekee keskittyen alkoholiteollisuuteen alkoholipoliittisena toimijana sekä strategioihin, joilla teollisuus pyrki vaikuttamaan kahteen lakihankkeeseen: alkoholin mainosrajoitusten kiristämiseen 2011–2014 ja alkoholilain kokonaisuudistukseen 2014–2017.

Hiilamon mukaan alkoholipolitiikka tarkoittaa julkisen vallan sääntelytoimia, joilla pyritään ehkäisemään alkoholista aiheutuvia sosiaalisia, terveydellisiä ja yhteiskunnallisia haittoja. Se on siis tasapainottelua alkoholin tuottaman nautinnon, haittojen ja teollisuuden tulojen välillä. Tutkimuksessaan Hiilamo lukee alkoholiteollisuuteen vain yksityisesti omistetut alkoholijuomien valmistajat, jakelijat ja vähittäismyyjät. Alko Oy:n hän jättää pois, koska sen ensisijaiset tavoitteet ovat yhteiskunnallisia, eivät liiketaloudellisia.

Suomi liittyi EU:hun 1995, mutta ja sai pitää alkoholimonopolinsa vuoteen 2004 saakka, jolloin tuonti muista EU-maista vapautui. Kun Viro liittyi samana vuonna unioniin, tuonti sieltä kasvoi huimasti, ja saman tien alkoholihaitat lisääntyivät. 2004–2006 Suomessa kuoli alkoholin käytön aiheuttamiin maksasairauksiin 46 prosenttia enemmän ihmisiä kuin kolmena edeltävänä vuonna. Tämän jälkeen alkoholipolitiikkaa hivenen kiristettiin.

Alkoholiteollisuus on edunvalvontajärjestöineen päässyt vaikuttamaan vuodesta 1995 lähtien alansa säätelyyn ja politiikkaan. Kansanterveys ja alkoholin aiheuttamat haitat eivät sitä kiinnosta. Se pyrkii vain maksimoimaan voittonsa ja antamaan kuvan, että alkoholin ongelmakäyttäjät ovat itse vastuussa ongelmistaan, että valistus on tehokkaampaa kuin rajoitukset ja että alkoholin myynnin ja käytön rajoitukset ajavat vain Alkon etuja.

Kun 2011 alettiin valmistella mielikuvamainonnan kieltämistä ja 2014 alkoholilain kokonaisuudistusta, alkoholiteollisuus aloitti heti poliitikkojen suoran lobbauksen, yleisen informaatiovaikuttamisen ja PR-toiminnan erilaisten kampanjoiden muodossa. Se otti avukseen myös Twitterin ja tilaustutkimukset, jotka tuottivat sille edullista informaatiota. Se myös jakoi tätä informaatiota kokoomus- ja keskustapuolueen kansanedustajille. Keskeinen seikka vaikuttamisessa oli korostaa yksilön kuluttamisen vapautta.

Niinpä alkoholiteollisuus onnistui estämään sille kielteisten uudistusten läpimenon ja höllentämään myynnin rajoituksia. Monimuotoisen vaikuttamisen jälkeen eduskunta hylkäsi 2014 alkoholin mielikuvamainonnan. Ja vaikka sosiaali- ja terveysministeriö ilmoitti 2015 uuden alkoholilain tarkoitukseksi alkoholihaittojen vähentämisen, lain valmistelussa tavoite muuttui alkoholipolitiikan liberalisoimiseksi. Kun laki 2018 alussa valmistui, siinä sallittiin jatkettiin ravintoloiden aukioloaikoja. – Hiilamo ei ole suotta huolestunut:

Alkoholiteollisuuden yksilönvapautta painottava näkökulma häivyttää teollisuuden näköpiiristä ja jättää alkoholin vapauttamisesta eri mieltä olevat kansalaiset kiistelemään keskenään. – – Alkoholiteollisuuden menestys alkoholipolitiikan vastustamisessa voi lähivuosina tarkoittaa sitä, että alkoholin saatavuutta pyritään edelleen lisäämään. (s. 296)

Alkoholipolitiikka näyttää siis kehittyvän eri suuntaan kuin muu huumepolitiikka. Kun alkoholipolitiikassa luovutaan kielloista ja muista kontrollikeinoista, huumepolitiikassa ne kiristyvät tai pysyvät ennallaan.

PÄIHDEPOLITIIKAN TUNTEMATON TULEVAISUUS

Kirjan lopussa toimittajat pohtivat vielä muutamalla sivulla, mihin suuntaan Suomen päihdepolitiikkaa ja sen suhdetta kriminaalipolitiikkaan tulisi kehittää. Artikkeleiden perusteella on selvää, että rikosoikeudelliset rangaistuskeinot eivät toimi, vaan näiden sijaan on keksittävä muuta. Toimittajien mielestä rikosoikeudellinen valvonnan painoa tulisi keventää merkittävästi huumeiden käytön kontrollissa. Käyttörikoksen dekriminaisointia tulisi harkita ja vähäisen huumausainemäärän hallussapidon rangaistavuudesta tulisi luopua. Kokeilun ja käytön taustalla on näet erilaisia syitä, eikä rangaistusuhka välttämättä vaikuta niihin paljonkaan.

Artikkeleista poimimiensa tietojen pohjalta toimittajat esittävät hyviä näkökulmia paremman päihdepolitiikan kehittämiseksi. – Huumausaineiden käyttäjien leimaa ja stigmatisointia tulisi vähentää. – Päihdepalveluja tulisi kehittää niin, että ne olisivat helposti saatavilla, kun niitä tarvitaan. – Muiden maiden esimerkkien mukaisesti voisi jopa ajatella kannabiksen laillistamista, jottei sen käyttö enää rahoittaisi laitonta huumekauppaa. – Huumeiden käyttötiloista olisi tärkeää saada omia kokemuksia. – Erilaiset käyttäjät ja käytön sosiaaliset yhteydet oli huomioitava.

Toimittajat haluavat antaa kuvan, ettei huumausaineiden käyttäjien rikosoikeudellisen kontrollin poistaminen ehkä tuottaisi olennaista pahaa.

Ne käyttäjät, jotka itse kokevat hoitoa tarvitsevansa, voisivat helpommin ja huolettomammin sitä saada. Samoin syrjäytymistä ja leimaantumista edistävät rekisterimerkinnät jäisivät huumeiden käytöstä tekemättä. Käyttäjät voisivat luottaa viranomaisiin ja heidän toimintaansa nykyistä enemmän. Käyttäjät saattaisivat jopa auttaa viranomaisia järjestäytyneen huumausainerikollisuuden torjunnassa. Järjestäytyneen huumausainekaupan toimintaedellytykset kaventuisivat ainakin jonkin verran. Yhteiskunta voisi varata nykyistä enemmän resursseja päihdehuollon palveluihin. (s.300)

Ehkä lopulta saataisiin huume-, alkoholi- ja kriminaalipolitiikka tukemaan toisiaan. Suurin muutos päihdepolitiikan kehittämisessä tarvitaan kuitenkin ihmisten – erityisesti poliitikkojen – asenteisiin. Ihmiset olisi saatava tajuamaan, ettei politiikan muuttaminen toisi mukanaan maailmanloppua. Mutta miten kauan mahtaa kestää, ennen kuin hyvinvointivaltioksi sanotussa Suomessa ymmärretään, että päihdepolitiikan tulee aina olla ihmisarvoista? Toivottavasti edes muutama lainsäätäjistämme vaivautuu lukemaan Parempaa päihdepolitiikkaa -kirjaa, jotta tutkijoiden näkemykset voisivat ehkä vaikuttaa heidän näkemyksiinsä ja asenteisiinsa, kun päihdelainsäädäntöä taas kerran rukataan.