Monimuotoisuuden puolustus multikulturalismia vastaan

Multikulturalismi oli länsimaissa merkittävä yhteiskunnan monimuotoisuutta määrittelevä ideologia ja yhteiskuntapolitiikka 1980-luvulta 2000-luvun alkupuolelle saakka. Viime vuosina kritiikki multikulturalismia kohtaan on lisääntynyt niin oikealla kuin vasemmalla ja monissa aiemmin sen nimiin vannoneissa maissa, kuten Hollannissa ja Britanniassa kansakuntakeskeisyys on alkanut nousta tärkeämmäksi moninaisuuden hallinnan keinoksi. Myös multikulturalistista politiikkaa pitkään noudattanut Ruotsi on muuttamassa politiikkaansa samaan suuntaan.

Malik, Kenan: Monikulttuurisuus [Multiculturalism and its Discontents: Rethinking Diversity After 9/11]. Käännös: Tapani Kilpeläinen. Niin & näin, 2016. 94 sivua. ISBN 978-952-5503-93-7.

Multikulturalismi oli länsimaissa merkittävä yhteiskunnan monimuotoisuutta määrittelevä ideologia ja yhteiskuntapolitiikka 1980-luvulta 2000-luvun alkupuolelle saakka. Viime vuosina kritiikki multikulturalismia kohtaan on lisääntynyt niin oikealla kuin vasemmalla ja monissa aiemmin sen nimiin vannoneissa maissa, kuten Hollannissa ja Britanniassa kansakuntakeskeisyys on alkanut nousta tärkeämmäksi moninaisuuden hallinnan keinoksi. Myös multikulturalistista politiikkaa pitkään noudattanut Ruotsi on muuttamassa politiikkaansa samaan suuntaan.

Kriittisesti monikulttuurisuuteen suhtautuvat tutkijat ovat korostaneet, että monikulttuurisuuden edistämistä ajavaan politiikkaan liittyy useita ongelmia. Kriitikoiden mukaan multikulturalistinen politiikka saattaa vahvistaa kulttuuristen erottelujen hyväksyttävyyttä, mikä puolestaan voi vahvistaa ennakkoluuloja sekä aiheuttaa konflikteja, joissa eri ryhmät kilpailevat erityisoikeuksista ja niitä seuraavista eduista. Multikulturalistiset moninaisuuden hallintapolitiikat voivat heikentää sosiaalista koheesiota ja kärjistää ryhmien vastakkainasettelua.

Kenan Malik

Intialaissyntyinen britti Kenan Malik on tunnettu kirjailija, luennoitsija, televisiodokumentaristi ja radioesiintyjä, joka on viime vuosina osallistunut ahkerasti keskusteluun monikulttuurisuudesta, etnisyydestä ja uskonnoista. Tieteen historiaa ja neurobiologiaa opiskellut Malik on tullut julkisuudessa tunnetuksi multikulturalismin kriitikkona jo kauan ennen kuin massamaahanmuuton vastustuksesta tuli eurooppalaisten oikeistopopulistien ja nationalistien kärkiteema.

Suomennetussa Monikulttuurisuus-esseessään Malik tähdentää eroa monikulttuurisuuden elämisen sekä monimuotoisuuden hallitsemisen välillä. Monikulttuurisuus on tosiasia kaikkialla maailmassa, mutta politiikat, joilla sitä hallitaan, vaihtelevat suuresti. Malik avaa kriittisesti multikulturalismin aatteellisia taustoja, mutta korostaa, että hänen kritiikkinsä kumpuaa täysin erilaiselta pohjalta kuin useimpien multikulturalismin vastustajien. Malik ei vieroksu maahanmuuttoa, ei islamia eikä monimuotoisuutta. Sen sijaan hän uskoo rajojen avoimuuden, massamaahanmuuton ja kulttuurisen monimuotoisuuden tuovan mukanaan eloisuutta ja mielen avoimuutta. Hänen tavoitteenaan on antaa avaimia sekä multikulturalismin että maahanmuuton oikeistolaisten vastustajien kritisointiin.

Erojen ja identiteettien politisoiminen

Multikulturalismi on länsimaissa 1970- ja 1980-luvuilla muotoutunut aate, jonka mukaan kulttuurinen monimuotoisuus ja moniarvoisuus ovat itseisarvoisia hyveitä. Malikin mukaan etenkin 1990-luvulla multikulturalismia pidettiin vastauksena moniin ongelmiin läntisen Euroopan maissa. Tuolloin kulttuurien ja yhteisöjen erojen korostamisesta sekä käsitystä erojen ja identiteettien poliittisuudesta tuli edistyksellisen yhteiskunnan tunnusmerkkejä. Multikulturalistinen politiikka on Malikin mukaan viehättynyt erojen institutionalisoinnista ja ihmisten lokeroimisesta etnisiin ja kulttuurisiin yhteisöihin. Käytännössä tämä on johtanut uudenlaisten rajojen ja muurien rakentamiseen yhteisöjen välille. Multikulturalismi on ainakin Britanniassa johtanut siihen, että yksilöiden tarpeita ja oikeuksia on alettu määritellä heidän etnisen tai kulttuurisen lokeronsa mukaan. Politiikkaa ovat toteuttaneet niin konservatiivien kuin työväenpuolueen johtamat hallitukset.

Francesco Perilli: Multikulturalismin monumentti, Toronto 1985. Teossarjan muut samanlaiset veistokset löytyvät Etelä-Afrikasta, Kiinasta, Bosniasta ja Australiasta. Wikimedia Commons CC BY 2.0.

Vuosituhannen vaihteessa monet aiemmin monimuotoisuuteen positiivisesti suhtautuneet alkoivat epäillä multikulturalismia. Malikin mukaan kriittinen ajattelu levisi 2000-luvulla valtavirran politiikkaan etenkin Euroopassa, mistä esimerkkeinä ovat kuluvalla vuosikymmenellä olleet mm. konservatiivisten voimapoliitikkojen David Cameronin, Nicolas Sarkozyn ja Angela Merkelin happamat ulostulot multikulturalistisen yhteiskuntapolitiikan epäonnistumisesta. Myös monet vasemmistolaiset ovat irtisanoutuneet multikulturalismista.

Se, että julkisessa keskustelussa on sekoitettu eletty kokemus monikulttuurisuudesta ja mulitikulturalismi poliittisena ideologiana, on Malikin mukaan antanut retorisia aseita maahanmuuttopolitiikan kriitikoiden käsiin. Esimerkiksi, kun massamaahanmuuttoa on alettu syyttää sosiaalipolitiikan epäonnistumisesta, ovat Malikin mukaan liberaalit ja vasemmistolaiset joutuneet moninaisuuden puolustamisen nimissä luopumaan klassisen vapauskäsityksen mukaisista ihanteista, kuten sananvapaudesta.

Malik etsii esseensä alussa multikulturalismin ja identiteettipolitiikan historiallisia juuria romantiikan kulttuurikäsityksestä, joka syntyi 1700-luvun lopulla vastareaktiona valistuksen universalismille sekä järjen, tekniikan ja tieteen ihannoinnille. Hän rakentaa mielenkiintoisen, mutta aatehistoriallisesti hieman mutkia oikovan hahmotelman siitä, kuinka romantiikan Volk-käsitystä ovat hyödyntäneet myöhemmin niin rasistit kuin multikulturalistit. Hänen mukaansa Johan Gottfried Herderin kansa- ja kulttuurikäsitysten moniselitteisyys on yksi syy siihen, miksi yhtäläisyyksiä rasistien ja multikulturalistien näkemyksissä on yhä osoitettavissa.

Anton Graff: Johann Gottfried Herderin(1744-1803) muotokuva, 1785. Wikimedia Commons.

Malik käyttää perusteluna sitä, kuinka kansan ja luokan kaltaisten, 1800- ja 1900-luvuilla kollektiivista identiteettiä rakentaneiden keskeisten käsitteiden tilalle ovat politiikassa nousseet uudet kategoriat ja erityisesti sukupuoli, seksuaalisuus, rotu, uskonto ja kulttuuri, joista viimeistä hän pitää tärkeimpänä. Mainittuja kategorioita yhdistää kansaan se, että yksilö ei ole kategoriaansa valinnut, vaan se on annettu hänelle ulkopuolelta – olkoonpa antajana luonto, jumalat tai edelliset sukupolvet. Sukupuoli, rotu ja kulttuuri ovat Volkin nykyaikaisia vastineita ja ne ymmärretään Malikin mukaan niin rasistien kuin multikulturalistien piireissä olemuksellisina. Tässä kohtaa nousevat mieleen Suomessakin viime aikojen erilaiset ”kulttuurisen omimisen” ympärillä velloneet kohut.

Vasemmistolainen vastavalistus

Malik väittää, että romantiikan perinteisiin juurtuneiden jyrkkien kategorisointien käyttäminen on omiaan hämärtämään käsitystä tasa-arvon ja erojen suhteesta. Hänen mukaansa valtavirran multikulturalismissa hylätään valistuksen universaalikäsityksiin nojaava oikeus- ja tasa-arvokäsitys ja korvataan se eriytetyillä ryhmäoikeuksilla ja ”ryhmienvälisellä oikeudenmukaisuudella”. Multikulturalisti ajattelee, että voidaksemme kohdella yksilöä arvokkaasti ja kunnioittavasti, meidän täytyy kohdella arvokkaasti ja kunnioittavasti myös ryhmiä, ”joissa kyseiset yksilöt voivat kokea olevansa olemassa yksilöinä”. Viime kädessä tämä tarkoittaa sitä, että eri yhteisöjen jäsenille myönnetään erilaisia oikeuksia. Esimerkkeinä tällaisen ajattelun edistämisestä Malik mainitsee kanadalaisen yhteiskuntafilosofin Will Kymlickan ja brittiläisen politiikantutkijan Bhikhu Parekhin.

Valistus edustaa multikulturalistille taantumuksellista, totalisoivaa ja vaarallista ”eurosentrismiä” ja ”valkoisen miehen valtaa”. Irtautumista valistusajattelusta Malikille edustaa myös ajatus, jonka mukaan ihmisiltä on vaadittava kunnioitusta erilaisia kulttuureja ja uskontoja kohtaan ja jonka mukaan sekulaari yhteiskunta pitää sopeuttaa esimerkiksi uskonnollisten yhteisöjen vaatimuksiin. Malik näkee vaatimuksissa vaarallisen tien, jonka toisessa päässä häämöttää naisten, lasten, seksuaalivähemmistöjen ja uskonnottomien oikeuksien polkeminen.

Vastaavasti Malik kritisoi multikulturalismin käsitystä ihmisestä kulttuuriolentona; yksilö nähdään enemmän kulttuurinsa vankina kuin sopeutuvana ja kehittyvänä olentona. Käsityksessä olisi mieltä vain, jos kulttuuri-identiteetti todella perustuisi vain biologisiin (rotu)eroihin, mikä tuo esiin kulttuuriessentialismin sukulaisuuden rotuessentialismin kanssa. Samanlaiseen – vasemmistolaisille epäilemättä epämiellyttävään – rinnastukseen johtaa myös multikulturalistinen käsitys kulttuureista yhteisön todellisen olemuksen säiliöinä, joista ammennetuista aineksista jokaisen yhteisöön syntyneen tulisi identiteettinsä ja käyttäytymismallinsa ensisijaisesti rakentaa.

Fundamentalismi leviää lokeroissa

Malik muistuttaa, että esimerkiksi Britanniassa ja Ranskassa uskonnolliset ja etniset vähemmistöt eivät ole itse vaatineet erilaista kohtelua ja asemaa kuin vasta parin viime vuosikymmenen aikana. Multikulturalismi ei ollut vastaus vähemmistöjen omiin vaatimuksiin, vaan pikemminkin monikulttuurisuuspolitiikan käyttöönotto loi uusia tarpeita. Malikin mukaan multikulturalistinen politiikka on jakanut yhteiskuntia ja luonut entistä tiiviimpiä vähemmistöyhteisöjä pakottamalla yksilöt omaksumaan ryhmäidentiteetin ja jättämään huomiotta muista kysymyksistä johtuvat ongelmat. Tämä näkyy suurina sukupolvieroina esimerkiksi suhteessa uskontoon. Vuonna 1960 syntynyt Malik vertaa nykyaikaa nuoruuteensa brittiläiseen muslimiyhteisöön; kun ”radikaalius” tarkoitti 1980-luvulla militanttia sekulaarisuutta, itsetietoista länsimaisuutta ja avointa vasemmistolaisuutta, nyt ”radikaalius” tarkoittaa länsimaisuutta ja maallistumista vastustavaa uskonnollista fundamentalismia.

Malik käsittelee myös Britannian, Ranskan ja Saksan vähemmistöpolitiikan erilaisia lähtökohtia ja erilaisia näkemyksiä moninaisuudesta ja valtion roolista. Kun Saksassa kansalaisuuden kieltäminen vierastyöläisiltä synnytti etniskulttuurisia lokeroyhteisöjä, johti Britanniassa faktisesti samaan tilanteeseen se, että kansalaisia ei enää kohdeltu ensisijaisesti yksilöinä, vaan etniskulttuurisesti määriteltyjen lokeroiden jäseninä. Kummankin politiikan tuloksena on Malikin mukaan ”pirstoutunut yhteiskunta, monien vähemmistöryhmien vieraantuminen ja maahanmuuttajien syyttely”.

Malik puolustaa sananvapautta ja korostaa, että yhteiskunnan monimuotoisuus ei vaadi herkkien tuntojen suojelua vaan päinvastoin; moniarvoisuus vaatii, että sananvapaus ulotetaan mahdollisimman laajalle. Loukkaantuminen on Malikin mukaan väistämätöntä, sillä siellä, missä pidetään kiinni erilaisista uskomuksista, kahnauksia ei voi välttää. Kahnaukset ilmaisevat, millaista moninaisessa yhteiskunnassa eläminen käytännössä on. Sananvapautta ei senkään vuoksi pidä tukahduttaa ”kunnioituksen” ja ”suvaitsevaisuuden” nimissä. Loukkaaminen on Malikille jopa tärkeää, sillä yhteiskunnallinen edistys ei voi välttää syvälle juurtuneiden tunteiden loukkaamista.

Vastakkainasettelu ja pelot tuttuja historiasta

Esseensä viimeisessä osassa Malik kertaa, kuinka oikeistopopulistit, radikaalit nationalistit ja myös eräät konservatiivit ovat multikulturalismia vastustavassa retoriikassaan hyödyntäneet erilaisia 1990-luvun alusta alkaen esitettyjä käsityksiä kulttuurien ja sivilisaatioiden välisestä konfliktista (mm. Samuel Huntington), jonka pohjalta on rakennettu uhkakuvia eurooppalaisen sivistyksen ja kulttuurin tuhosta. Malik muistuttaa, että samanlaisia pelkoja sopeutumattomien maahanmuuttajien – esimerkiksi katolisten ja juutalaisten – vyörystä on esitetty ja hyödynnetty jo sata vuotta aiemmin, niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin. Malik käsittelee ansiokkaasti myös jyrkkien vastakkainasettelujen epähistoriallisuutta sekä kyvyttömyyttä nähdä kulttuurien sisäistä monimuotoisuutta, eroja ja jakolinjoja. Tässäkin Malik havaitsee samankaltaisuuksia oikeistonationalististen ja multikulturalististen ideologioiden välillä.

Vaikka uusvasemmiston huoli ei kohdistu eurooppalaisten valtioiden valtaväestön tulevaisuuteen, vaan vähemmistöihin, niin Malikin esseen perusteella päätyy ajattelemaan, että maailman kulttuurien ja kielten moninaisuuden vähenemisestä huolissaan olevat uusvasemmistolaiset edustavat enemmän 1800-luvun romantiikan kulttuurikäsitystä kuin 1900-luvun vasemmistolaista ajattelua, jossa uskonnot, kansanperinne ja tapakulttuuri edustivat parhaimmillaankin mennyttä maailmaa ja vastakohtaa globaalille internationalismille, modernisaatiolle ja uuden ihmisen synnylle.

Malikilta olisi voinut odottaa analyyttisempaa suhtautumista myös marksilaisten luokkakategorioiden perintöön nykyajan identiteettipolitiikassa. Kommunistidiktatuureissa luokan määrittelemien ajattelun reunaehtojen ja maailmankuvan katsottiin äärimmillään periytyvän lähes geneettisesti ”kansanvihollisten” biologisille jälkeläisille. Riittääkö multikulturalismin ymmärtämiseen romantiikan ja vastavalistuksen käsiteperinnön avaaminen? Olisiko myös marksilaisia luokka- ja valtakäsitteitä syytä pohtia tästä näkökulmasta?

Kokonaisuutena Monikulttuurisuus-essee on avointa ja käsitehistoriallisesti mielenkiintoista pohdintaa ja antaa huomionarvoisen tulkintakehyksen multikulturalismin ideologialle ja politiikalle.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *