Markku Pietisen teos on hänen vanhempiensa Eila Hiltusen (1922−2003) ja Otso Pietisen (1916−1993) kaksoiselämäkerta. Ei ole mitenkään epätavallista, että tunnettujen henkilöiden elämäkerturiksi ryhtyy heille läheinen ja tarinan asianosainen, eikä sekään, ettei omaiskertoja aina malta olla tuomatta itseään mukaan kolmanneksi päähenkilöksi. Tämä poika ei kuitenkaan nosta itseään samalla jalustalle vanhempiensa kanssa eikä korosta omaa erinomaisuuttaan. Kirjoittaja näkee paitsi vanhempiensa epätäydellisyyden, myös omansa.

Markku Pietinen kirjoittaa sujuvasti ja mielenkiintoisesti. Eila Hiltunen, kirjan tulivuori, on tarinan keskiössä. Hän oli poikkeusyksilö, lahjakas ja kunnianhimoinen kuvataiteilija. Valmistuttuaan vuonna 1946 kuvanveistäjäksi Suomen Taideakatemian koulusta Eila Hiltunen muovaili ensin perinteiseen tapaan ja ajan yleisen maun mukaisesti muotokuvia ja pieniä vapaita veistosfiguureja. Sitten hän ulkomaisten vaikutteiden johdosta ja monen muun suomalaistaiteilijan tavoin suuntautui abstraktimpaan muotoon ja löysi hitsauksen, josta tuli hänen taiteensa tavaramerkki. Eila Hiltunen oli uranuurtaja perinteisesti miehisellä alalla ja käytti tekniikoita ja materiaaleja, joita ei siihen mennessä ollut useinkaan nähty naisen käsissä.

Kuvanveistäjän aviopuoliso, kirjan marttyyri, oli valokuvaaja Otso Pietinen, taiteilija hänkin. Pojan todistuksesta saa kuvan, että perheeseen mahtui vain yksi tähti ja toiselle puolisolle jäi kotona ennen kaikkea tohvelisankarin ja palvelijan rooli. Avioelämää tuskin edesauttoi vahvan anopin asuminen perheessä parinkymmenen vuoden ajan. Oma äiti oli Eila Hiltuselle tärkeä ihminen.

Eila Hiltunen oli suorapuheinen ja vaatelias, ilmeisesti narsistinenkin. Vanhemmiten hänessä oli myös katkeruutta, sillä hän koki oikeistolaisena tulleensa kollegojen ja julkisen vallan syrjimäksi. Näin siitä huolimatta, että hän sai julkista tunnustusta paljonkin: Pro Finlandia -kunniamerkin, professorin arvonimen, valtion viisivuotisen taiteilija-apurahan, Suomi-palkinnon ja useita julkisia tilauksia. Toivottu akateemikon arvonimi jäi kuitenkin puuttumaan.

Ulkomailla häntä ymmärrettiin paremmin, näyttelyt saivat hyviä kritiikkejä ja teoksia tilattiin. Hän onkin kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia kuvataiteilijoita. Taiteilija-äiti oli aika ajoin erossa perheestään uran edistämisen vaatimien ulkomaanmatkojen tähden. Kirjan mielenkiintoista antia on näiden yksinäisten ja itsenäisten ulkomaanmatkojen kuvaus. Rohkea nainen opetteli vieraita kieliä, matkusti yksin ja meni, minne halusi. Omana agenttina toimiminen ei aina kuitenkaan tuottanut toivottua tulosta, eikä Amerikan valloitus täysin onnistunut hyvästä yrityksestä huolimatta. Kauppa kävi paremmin Lähi-idässä, ja ulkomaalainen nainen sai suuret veistoksensa shaahin Iraniin ja öljysheikkien Saudi-Arabiaan.

Kirjassa suuren huomion saavat kaksi Hiltunen−Pietinen -perheen elämässä tärkeää ja työlästä tapahtumaa: Sibelius-monumentin valmistaminen ja keskiaikaisen tornin hankinta Italiasta. Suomen tunnetuin julkinen veistos valmistui 1967, ja samana vuonna ostettiin perheen toiseksi kodiksi torni Toscanasta. Sibelius-monumenttia, jota nyt pidetään uljaana mestariteoksena, ei aluksi ymmärretty. Kansa karsasti, kun se ei ollut ”näköinen”, ja taidepiireissä puhdasoppisimmat modernistit vieroksuivat Eila Hiltusen koristeellista kädenjälkeä.

Vaikka Otso Pietinen ymmärrettävästi jää elämäkerrassa kuuluisaa puolisoaan vähemmälle huomiolle, hänen toimintansa valokuvaajana perheyrityksessä ja aktiivina valokuvajärjestöissä saa ansaitsemansa huomion. Se on osa suomalaisen valokuvataiteen historiaa. Myös kummankin puolison sukuhistoria on kiinnostavaa luettavaa. Tässä tarinassa pääsevät esiin myös Eila Hiltusen ja Otso Pietisen tärkeimmät avustajat ja työtoverit.  

Kunnianhimoiselle äidille saattoi olla pettymys, ettei hänen omista lapsistaan tullut taiteilijoita. Aikuista poikaansa taiteilija syytti kirjeessään siitä, ettei tämä osannut nähdä äitinsä uraa ”oikeissa suhteissa vaan olet siinäkin yhtä pahansuovan lättäjalkainen kuin kuka tahansa tavallinen suomalainen”. Nyt poika kirjassaan paitsi kunnioittaa äitinsä elämäntyötä, antaa takaisin: äidin tekojen ja puheiden kuvauksiin sisältyy sarkastisiakin sävyjä. Kirjoittaminen hankalista kokemuksista on varmaan ollut terapeuttista, ja tekstissä on paljon hiljaista, kuin surunsekaista huumoria.